tiistaina, maaliskuuta 28, 2006

Laiskan ihmisen paradoksi

Mielestäni olen hyvin laiska ihminen. Oikea pikku laiskiainen. Rakastan lonkanvetoa kovasti ja olen sitä meltä, että ihmisen pitää levätä paljon ja nukkua yönsä hyvin. Yksi parhaimmista asennoista maailmassa, on hyvän seksin, ruuan ja kahvin jälkeinen raukeus punkassa lämpimän huovan alla sykkyrällä, kehräävä kissa tai haliva mies kainalossa. Sitä onnen, turvallisuuden ja autuuden tunnetta voittaa tuskin mikään.

Kiire puolestaan on mielestäni yksi ihmisen ilkeimmistä ja sairaimmista epäjumalista. Vihaan stressiä ja sitä että päässä tuntuu jatkuvasti soivan puhelin ja sitä että tekemättömät asiat jonottavat malttamattomina tasajalkaa hyppien päästäkseen pakeilleni. Ihan kuin jonnekin oikeasti olisi hoppu, valmiissa maailmassa.

Itselleni käsittämätön paradoksi syntyy siitä, että minulla on kuitenkin koko ajan menemistä ja tekemistä niin paljon, että välillä alkaa silmissä viirata. Viikossa ei tunnu olevan yhtään iltaa, jona ei olisi suunnitelmissa ties mitä luentoa, treeniä tai hillitöntä hilavitkutusta. Kumma kun ei sentään kansantansseja ja pitsinnypläystä... Yöunetkin tuppaavat jäämään vähiin, kun olisi niin paljon kaikkea mukavaa iltapuuhasteltavaa. Vietätätän vapaaehtoisesti itseäni kuin villikelkkaa, vaikka kaikkein mieluiten venyisin vetelänä kuin vellinauha. Tuosta tulikin muuten mieleen, että täytyypä joskus hankkiutua kokeilemaan oikeaa villikelkkaa, eli napakelkkaa, eli hoijakkaa.

Tähän lienee syynä se, etten halua olla itselleni armollinen (viittaus Tiikeritoverin aiempaan kommenttiin). Olen huomannut, että jos annan itselleni vapaata köyttä, miettimis- tai luppoaikaa, käykin mitä todennäköisimmin niin, ettei yhtään mitään tapahdu, eikä lorvailulle tule loppua. Laiskuus on kuitenkin ihmisen perimmäinen luonto ja lepo luonnollisin olotila. Jos mieli näkee porsaanreiän, jossain kohtaa, niin kyllä se sen ennen pitkää käyttää. Ja hyvin käyttääkin.

Laiskottelulle ja asioiden lykkäämiselle minun on ällustyttävän helppoa keksiä toinen toistaan luovempia tekosyitä: Ei viitsi tänään tehdä mitään, kun ulkona sataa, on nuha, nukuttaa, ei ole inspiraatiota, varvas on pipi, päätä särkee, ei huvita, huovan alla on mukavampaa, eivät kissatkaan viitsi, ei se kuitenkaan onnistuisi, ei kannata, ei nappaa, en mie viitti kun laiskottaa niin. Tekosyiden keksiminen on ihanaa, vähintään yhtä ihanaa kuin torkuttaminen aamulla, kun tietää että saa nukkua vielä viisi minuuttia suloista unta. Sehän on suorastaan taiteenlaji, harmi vain ettei sitä juurikaan arvosteta, muuten ryhtyisin heti täyspäiväiseksi tekosyiden keksijäksi.

Ennen pitkää käy kuitenkin helposti niin, että tekosyiden jonosta ei tule loppua ja tarpeelliseksi toipumisjaksoksi tarkoitettu lepokuuri muuttuukin elämäntyyliksi. Kaikki mieluisatkin "työt", kuten kirjoittaminen ja urheilu alkavat lykkääntyä, kun kurinpito heltyy. Sitten sitä lopulta vain on ja oleksii päivien lipuessa ohi toistensa kaltaisina, melkeinpä kuin unena.

Kun olen kuitenkin mieleltäni hyvin utelias ja kokemuksenhaluinen, möllöttäminen alkaa jossain vaiheessa tökkimään samoin kuin liikaa syöty lempiruoka. Siinä vaiheessa mielikin on yleensä päässyt käymään jo sen verran alavireiseksi, että joutuu käyttämään melko julmia otteita päästäkseen ylös sängynpohjalta ja takaisin toiminnan syrjään kiinni. Olen huomannut, että silloin jos milloin kannattaa hankkia itselleen joku "ilkeä" joustamaton sopimus, joka vaanii niskan takana piiska kourassa ja velvoittaa tai pakottaa tekemään asiat tiettyyn deadlineen mennessä. Muuten on liian helppoa lössähtää takaisin ja vetää huovan kulma pään yli.

Näitä piiskoja löytyykin tällä hetkellä yllin kyllin niskani takaa viuhumasta. On töitä, on omatunnollisesti ja kunnossapysymyksellisesti velvoittavia harrastuksia, kirjoittamaan pakottava opintositoumus, pilkunviilausta vaille valmis novellikokoelma, lupaus opetella nopeaa kirjoittamista bloggaamalla, lupaus tehdä lehtijuttu, ja miljoona kirjaa odottamassa pöydällä lukemistaan. Tähän kun vielä lisää päälle silloin tällöin kiinni nappaamani tai veteen heittämäni sosiaaliset vieheet, ei ehdi koskaan miettimään että on tylsää tai että mitä sitä tekisi huomenissa. Viime viikkoihin on alkanut huolestuttavasti kasaantua 7-23 päiviä, joita en pidä erityisen terveellisenä. Pelottavan tehokkaana kylläkin.

No, olen kuitenkin luvannut itselleni jotain erityisen kivaa, kunhan saan tämän hektisen kevään rutistettua paperipalloksi ja heitetyksi koriin. Siihen asti villikelkka pyöriköön niin että silmissä vilisee.

3 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

kun on vain tämä hetki, nyt ja nyt, kevät rutistettuna poisheitettäväksi palloksi vähän vihlaisi.

*menee kohta nukkumaan kirsikkapuiseen sänkyynsä, joka on kuin vakaa laiva*

Ta-Miit kirjoitti...

Aina tulee näitä elämänjaksoja, jotka eivät omien laiskojen mittapuiden mukaan ole oikeastaan muita kuin hektisiä urheilusuorituksia. Pakko rutistaa määrätietoisesti edes joskus. Kontrastina lepo, velvollisuudettomuus ja vapaus tuntuvat sen jälkeen suorastaan huumaavan ihanalta.

Miss Foxy kirjoitti...

tiedän. saada jotain pois alta.