Olipas mieluisa yllätys käydä katsastamassa minulle täysin tuntemattomat kalliot, jotka kiipeilystä innostunut kaveri oli onnistunut löytämään. Turkua paljon kolunneena ja useimmillakin kukkuloilla käyneenä en ollut koskaan eksynyt kyseiselle alueelle, eli Ravattulan kallioille, jotka ovat maisemallisesti tosi hienot. Jylhiä kallionseinämiä, jättiläismäisiä lohkareita, kallionkoloja, pirunpellon tapaista ja tietysti myös mahdollisuus kiipeillä.Menin ystäväni ja veljeni mukaan lähinnä video- ja valokuvaamaan, sillä en ole vielä hankkinut omia valjaita. Ne lienevätkin sitten ensi- ja seuraavan kuun hankinta, kuten myös kiipeilyköysikin. Mikäli aikoo harrastaa ulkokiipeilyä, myös tossut olisi syytä hankkia, mutta kertaheitolla moinen tuntuu aika hurjalta sijoitukselta, kun en ole edes vielä varma onko minusta kiipeilijäksi. Mutta katsellaan pikkuhiljaa.
Pojat sahailivat kallioita ylös alas ja minä värjöttelin kukkulan laella aika viileässä tuulessa. Rupesi kuitenkin itseäkin sen verran polttelemaan pelkkä katseleminen, että piti päästä mukaan. Lainasin tossuja ja valjaita kaverilta, että sain kokeilla hetken kalliolla rönyämistä. Hauskalta kiipeäminen kyllä tuntuu omalla tavallaan, vaikka sormivoimani ovatkin säälittävän ankeat. Hetken roikkuminen sormien varassa alkaa jo polttaa niin makoisasti, etten kyllä niiden varaan henkeäni luottaisi. Se, kun pääsee pieniä nystermiä pitkin edes vähän ylöspäin, tuntuu kuitenkin mukavalta. Korkeanpaikankammoni, jos sitä nyt oikeasti on koskaan ollutkaan, on myös ruvennut laimenemaan, niin ettei sitä kohta varmaan edes olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti