keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Kissan kesyttäminen

Minulla on 12-vuotias kollikissa, jonka kesyttäminen on kestänyt koko sen ajan, minkä se minulla on ollut. Pelastin sen noin puolitoistavuotiaana eläinlääkärin piikiltä. Joku poika oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi ja tullut lopulta siihen tulokseen, ettei hänellä ole aikaa kissalle. Aika karua kohdella elävää olentoa tuolla lailla.

Rakastuin heti tämän pitkäkarvaisen pörriäisen vaalenapunaisiin varpaisiin, mutta söpöys oli hämäävää. Kissa oli alun alkaen aggressiivinen kuin pieni piru. Se oli vuorotellen neuroottisen pelokas ja hyökkäävä. Sen lempipuuhaa oli purra ihmisiä paljaisiin jalkoihin. Taloudessamme opittiin nukkumaan visusti varpaat peiton alla.

Sylikissaa tästä pikku hirviöksikin kutsutusta äkäslompolosta ei saanut yrittämälläkään. Jos sen nosti halittavaksi, se räpisteli pakoon koko ruumis vastenmielisyydestä kireänä kuin viulunkieli. Jos sitä meni silittämään, sai useimmiten hampaat ranteeseensa. Muutamakin vieras on joutunut purruksi tai kynnellä silpaistuksi, kisulimme hyppäsi aggressiivisesti jopa erään miehen jalkaan roikkumaan kaikilla kynsillään. Kissan menneisyydestä en tiedä mitään edellä mainittua enempää. Käytöksestä voisi kuitenkin päätellä, että ettei sillä ole ollut kovin ruusuinen lapsuus.

Vuosien kuluessa tapahtui tietysti liennytystä. Ärriäinen alkoi sietää vähän kerrassaan pientä korvien rapsutusta silloin kun se itse tuli sitä pyytämään. Se myös alkoi silittää minua takaisin, josta olenkin aiemmassa bloggauksessani kertonut. Sylikissamaisuudesta en ole kuitenkaan elätellyt mitään toiveita, ennen kuin ihmeitä alkoi tapahtua. Viimeisen vuoden aikana vanha herra on kuitenkin alkanut osoittaa höperöitymisen merkkejä. Ennen niin omissa oloissaan viihtynyt ja yksityisyydestään tarkka kissa on alkanut vaatia koko ajan huomiota ja paijaamista. Se roikkuu kyynärpäässäni kynsillään aina kun teen töitä tietokoneella ja haluaa, että sitä joko silitetään tai nostetaan syliin. Aamuherätykset ovat myös muuttuneet lemmekkäiksi kehruu ja puskemistuokioiksi aikaisemman tylyn kynnellä naamaan räppäämisen sijasta. Itse se ei ole kuitenkaan harrastanut syliin hiipimistä muutamaa todella ihmeellistä kertaa enempää, joita on varmaan yhden käden sormilla laskettava määrä viimeisen kymmenen ja puolen vuoden ajalta.

Mutta aina vain paranee. Viime aikoina olemme saaneet todistaa todellista täyskäännöstä. Kun nykyisin menen sohvaan makoilemaan tai poikaystäväni istuu televisiotuoliin, tämä vanha känkkäränkkä hiipii heti liki ja muiluttautuu vaivihkaa jomman kumman syliin kehräämään. Mikäli me molemmat olemme valittavissa, se menee ehdottomasti pesimään poikaystäväni syliin. (Minäkin viihdyn hänen sylissään, sillä hän on äärimmäisen ihana ja rakastettava sekä lämpöinen mies.) Munanlämmittimeksi, niin kuin tapaan vitsailla. Olemme katselleet tätä maailman kahdeksatta ihmettä monttu auki. Minusta se on ihanaa ja liikuttavaa.

Oppii se vanhakin kissa uusia temppuja...

6 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

voi kollia. se on tullut 12 vuoden jälkeen siihen tulokseen, että loppujen lopuksi ihmishellyys onkin ihan ok.

huomasitko jo että Pink tulee Suomeen?
http://nyt.hs.fi/elokuva/artikkeli/1135219573537

Anonyymi kirjoitti...

Ihanaa! Meidänkin pihasta pentuna löydetyllä Tyynellä taitaa olla lapsuudestaan huonoja kokemuksia ihmisistä (varmaan sen oli joku hylännyt pakkaseen hortoilemaan). Vieläkään sitä ei saa kantaa yhtään matkaa vaan se rimpuilee heti pois, vaikka se kyllä tulee syliin jos on paikoillaan. Kun ollaan vessassa se tietää että on hyvä aika tulla syliin, paljaspyllyiset kun eivät lähde kantamaan :)

Tyynen motto: Hellyys on mukava, mutta vakava asia.

Terkuin,
Halo Efekti
http://haloefekti.vuodatus.net/

Ta-Miit kirjoitti...

Kollukka on vielä niin älyttömän liikuttava, kun sen pitää vielä vähän teeskennellä, että ei se oikeasti tule kenenkään syliin, vaan eräällä lailla vahingossa sattuu just siihen sylin kohtaan teleportoitumaan. Tuon kissan luottamusta ja rakkautta osaa arvostaa todella paljon, kun sen kanssa on kulkenut niin ohdakkeisen polun. Toinen kissamme taas rakastaa koko sydämensä pohjasta jokaista, joka antaa sille ruokaa. Kuulisittepa vaan sen kehräyksen, jonka se päästää ilmoille, kun annan sille tonnikalanpalan tms. muuta harvinaista herkkua.

Niin ja Pinkkiä olisi siis luvassa lokakuussa! Pitäisiköhän mennä katsomaan livenä, kun kerrankin sattuu jokin uusi artisti kiinostamaan. Viimeksi olen tainnut maksaa isosta keikasta silloin, kun David Bowie oli Helsingissä, eli joskus 1999? tai jotain.

Ta-Miit kirjoitti...

Tänään kolli muuten teki aika kaamean tempauksen. Nukuin iltatorkkuja lattialla olevalla patjalla ja kolli loikoi siinä patjan vieressä olevalla tuolilla. Poikaystäväni kertomuksen mukaan kolli oli tuijottanut pidemmän aikaa nukkumistani ja yhtäkkiä se sitten rennon letkeästi räppäsi minua tassulla suoraan silmään niin, että kynsi teki vekin luomeen. Jestas mikä herätys. Kissan ele ei kuulema ollut ollut mitenkään aggressiivinen ja poikaystäväni epäili, että kolli oli koittanut jäljitellä häntä, kun hän oli juuri hetki ennen sitä silittänyt minua poskesta. Auts, kissan rakkaus on aika terävää. Onneksi ei tullut kuin naarmu luomeen.

Anonyymi kirjoitti...

Vanhoissa kissoissa tuntuu joskus persoonallisuus muuttuvan ja vieläpä parempaan suuntaan. Kun yli 15-vuotias Piski-kissa oli minulla viimeksi lainassa, se ei mennytkään saunan lauteille murjottamaan kuten yleensä vaan vaikutti hilpeältä ja seuralliselta.

Zepa kirjoitti...

Ihana juttu, kiitos :-)

Tai nyt kun luin kommentitkin: monta ihanaa juttua! Tuu käymään Zetalassa, siellä on kans välillä kissajuttuja.