perjantaina, toukokuuta 05, 2006

God of Wind

Aurinko alkaa näköjään vaikuttaa, sillä minulla on koko ajan lisääntyvä maaninen olo. Tekee mieli tehdä noin tuhatta ja yhtä asiaa yhtä aikaa. Hingun väsäämään kauan kirjoitusprojekteihini suunnittelemiani fantasia-asusteita, valokuvaamaan, maalaamaan, pääsemään jonnekin shamaanirummun valmistuskurssille, kirjoittamaan, ompelemaan ja viimeinkin treenaamaan oikein tosissani, että pääsen kesäksi mahdollisimman hyvään & vahvaan kuntoon.

Kaikkein eniten tällä hetkellä kaipaan kuitenkin metsiin, mielellään monen päivän reissulle, jonka aikana saa marinoida itseään nuotiosavussa ja tuulettaa tunkkaista päätään puiden latvoissa suhisevassa kevättuulessa. Tänä talvena nimittäin jäi toteuttamatta traditionaalinen laavuyö lumessa ja pakkasessa, mikä on mielestäni melkoinen menetys. Samoin tosin jäi uimatta avannossa, mikä myöskin harmittaa. No, aikaahan ei ole kenelläkään rajattomasti. Joskus täytyy vain siirtää hyviä juttuja piirun verran tulevaisuuteen listalla 1000 things to do before you die.

Metsien koluamiseen liittyy itselläni mielenkiintoinen ilmiö. Liikun nimittäin luonnossa aivan kuin sulautuisin siihen. En ole kiinnittänyt siihen aiemmin kovasti huomiota, mutta etenkin viime kesänä se tuntui niin voimakkaalta elämykseltä, että tunnistin ja nimesin sen aivan omanlaisekseen mielentilaksi. Yleensä metsään mennessäni liikun hetken muodollisesti ja määrätietoisesti, sitten minut ottaa valtaansa eräänlainen tajunnan sulautuminen. Alan kulkea matalampana, askeleeni ovat joustavampia ja käytän esim kalliorinteillä liikkumiseen myös kolmatta ja neljättä jalkaani eli käsiäni. Fiilistä kuvaa mielestäni erityisen hyvin Korpiklaanin biisi God of wind, jonka omaan versiooni mieluusti ajattelen noissa seuraavissa lyriikoissa womanin manin paikalle ja she:n he:n paikalle.

Let me tell you a story
Story of a man/woman
Who wants to be a god
God of the wind
S/He dressed to brown
Brown leather clothes
S/He used a bone mace
And ate mushrooms
S/He lived in the woods
There trees are huge
Only friends were trolls
Who were all the time drunk
S/He saw nightmare
There big bad bear
Ran behind him/her
And shouted these words:

[Chorus:]
If you want to be a god of wind
You have to beat me
If you want to be a god of wind
You must take my skin
If you want to be a god of wind
You must use my nails
If you want to be a god of wind
You must be like me, must be like bear

En nyt ihan niin häijy ole, että karhua lähtisin rökittämään, mutta tuo on kylläkin perusperiaate sille, millainen täytyisi olla ujeltaakseen luonnossa ympäri vuoden, niin kuin tuulen jumala.

Sen sijaan, että vaeltaessani silmäilisin maastoa pää pystyssä niin kauas kuin näen, kiinnitän useammin huomiota mitä pienimpiin yksityiskohtiin. Joskus suorastaan näen itseni sieluni silmillä menemässä kärsä maata myöten kuin tryffelipossu. Silmilläni saalistan kaikkea syötäväksi tai keräiltäväksi kelpaavaa. Taskuun päätyy kiviä, hassuja oksia, kääpiä jne. Keräyskoppaan taas kaikki tunnistamani sienet, jotka päätyvät joko ruuaksi tai harvoin kuivattuna koristeeksi, kuten esimerkiksi pieneen elämänasennettani kuvaavaan esineinstallaatioon muiluttamani keltasarvikka ja pieni siinä sateenvarjon virkaa tekevä musta, hopeakimalteiseksi lakkaamani sieni, jonka tarkempaan lajimääritykseen en ole toistaiseksi päätynyt.

Metsässä kulkeminen siis ottaa minut valtaansa ja monesti päädyn melkein huomaamattani mitä hassumpiin paikkoihin. Esimerkiksi kerran Maarian altailla samoillessani lähdin menemään vain villittynä eteenpäin, läpi toinen toistaan tuheammista ryteiköistä ja löysin lopulta valtavan kauniin hiekkakuopan, josta en ollut ennen tiennytkään. Syksyn ruskaväreissä loistavat puut heijastuivat vedestä, jonka keskellä oli jopa pieni saarikin. Voitte kuvitella tuntuiko minusta hetken aivan siltä kuin olisin löytänyt jonkin uuden fantasiamaailman!

Näiden villiintymisten, (jotka eivät suinkaan ole mitään hallitsemattomia eksymisiä), jälkeen joudun yleensä hankkiutumaan ihmisten ilmoille aika pitkienkin matkojen päästä. Aina olen löytänyt, vaikken olekaan tiennyt tarkkaa sijaintiani kartalla. Kotiin tarsiessa on yleensä niin kauhea nälkä, että vatsanahka hapuilee otetta selkärangasta. Mukavaa on tietysti, jos on vielä sattunut löytämään luonnon antimia, joista saattaa sitten laittaa iltaruoan. Vaikkapa savukala-lampaankääpäpastaa, joka vei kielen mennessään. Eräällä reissulla taas löysin villiomenapuun, jonka pienistä ärjynkirpakoista omenista sai taivaallisen hyvää, jäätelöllä kuorrutettua omenapiirakkaa.

Luonto on silloin tällöin hyväkin lapsilleen.

8 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

muistelen kyllä lukeneeni, siitä yhdestä laavuyöstä, mutta ehkei se ollut tarpeeksi yksityinen...?

ja taas herahti vesi kielelle, noista villiomenoista ))

Ta-Miit kirjoitti...

Se oli varmaankin se edellisen (ei siis menneen) talven reissu, josta taisin mainita mustavyö-bloggauksessani. Eli siitä on jo liian kauan aikaa, vaikka Olhavan reissu kummasti lääkitsikin talvella ulkonanukkumisen puutettani.

Se toissatalvinen laavureissu olikin sitten oma luku sinänsä, Pienoisessa pakkasessa poltimme koko yön notskia, juopottelimme lämpimiksemme, laulaa loilotimme, rönysimme koirien kanssa pitkin metsiä ja nukkua turisimme sitten muutaman tunnin aamuyöstä makuupusseissamme.

Laavulta takaisinpalaamiseen liittyi käsittämätöntä dramatiikkaa, kun kuljimme ladun viertä ja joku hullu hiihtäjämummo kävi fyysisesti tönimällä kimppuumme. Hän tosiaan hiihti meidät kiinni ensin uhiteltuaan, haukuttuaan meidät, rähjättyään ja vedettyään meidän rauhallisista kommenteista herneen nenäänsä, koska kuljimme HÄNEN reitillään! Tämä yleinen hiihtolatu kun nyt vain sattui olemaan ainoa nilkkojakatkaisematon reitti sinne ja takaisin laavulta, jota ympäröi lumen peittämä järjetön ryteikkö ja pirunpelto. Kesällä tämän ladun alla kulkee vaellusreitistö ja emme nähneet mitään syytä, miksi emme olisi saaneet ketään häiritsemättä kulkea ladulla, kun vielä pidimme huolen siitä ettemme sotkeneet latupohjaa tai estäneet ketään hiihtämästä....

Mutta kaikenlaisia murhanhimoisia mummoja sitä hiihtoladuilla kohtaakin. Olen kuullut tämän olevan aika yleinen ilmiö latuhiihtäjien keskuudessa? Mitä nappeja ne oikein vetävätkään ja miten pahalla tuulella ladulle tulevatkaan?

Petja Jäppinen kirjoitti...

Minä en ole koskaan yöpynyt laavulla tai teltassa, mutta minä menen metsään; luen maisemaa.
En koskaan eksy metsässä.
Tiedän parhaimmillani oudossakin metsässä veden, kahlaamot ja jyrkänteet kauan ennen kuin ne ovat kohdalla.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Minä en ole koskaan yöpynyt laavulla tai teltassa, mutta minä menen metsään; luen maisemaa.
En koskaan eksy metsässä.
Tiedän parhaimmillani oudossakin metsässä veden, kahlaamot ja jyrkänteet kauan ennen kuin ne ovat kohdalla.

tiikeritoveri kirjoitti...

Tämä kirjoitus toi niin jännästi mieleeni tietyn paralleelin omaan elämääni, että otan vapauden muunnella muutamaa lausettasi:

"Yleensä kävelylle mennessäni liikun hetken muodollisesti ja määrätietoisesti, sitten minut ottaa valtaansa eräänlainen tajunnan sulautuminen."
"Sen sijaan, että promeneeratessani/ flaneeratessani silmäilisin kaupunkia pää pystyssä niin kauas kuin näen, kiinnitän useammin huomiota mitä pienimpiin yksityiskohtiin."
"Pariisissa kulkeminen siis ottaa minut valtaansa ja monesti päädyn melkein huomaamattani mitä hassumpiin paikkoihin."

Ja niin edelleen - tästä aiheestahan
samantyylisiä lauseita viime vuosien varrella kyllä tullut itsekin sorvattua. Erityisen voimakkaasti tuo tajunnan sulautuminen tuntuu tietysti öisin, kun kaupungilla voi parhaimmillaan onnistua vaeltelemaan hämmästyttävänkin pitkiä matkoja ja/tai aikoja lähes täydessä hiljaisuudessa törmäämättä ristiin sieluun... tavallaan kuin metsässä. Mutta ei tuokaan välttämätön edellytys ole, voi ilmiö sopivissa oloissa päivisinkin toteutua. Joskus vilkaskin hyörinä ympärillä ikään kuin vain itsestään ignoroituu, eikä mikään pysty häiritsemään sitä, että minä olen yhtä kaupunkini kanssa.

Niin - elämä on ihmeellistä ja joskus se menee niinkin, että syrjäseudulla kasvanut ja lapsuutensa metsissä samonnut tajuaa sittenkin syntyneensä urbaaniksi, kun päälle parikymppisenä tuntee ensimmäistä kertaa tulleensa sielunsa KOTIIN.

Osaanhan minä yhä myös metsästä ja luonnosta nauttia, silloin kun siihen tilaisuus on ja mielentila sopiva. Hyvinkin syvästi. Samoin parista muusta tutusta kaupungista. Mutta minun omin ympäristöni, minun maailmani, se on tämä. Kotikaupunkini. Pariisi.

tiikeritoveri kirjoitti...

Tarkennus vielä: luontoon ja pariin muuhun tuttuun kaupunkiin viittaamalla puhun enemmänkin yksittäisistä elämyksistä, huippuhetkistä jolloin olen juuri siinä ja sillä hetkellä tuntenut sulautuvani juuri siihen paikkaan. Onhan niitä muualtakin paljon (tiedät kyllä mistä erityisen paljon...). Mutta Pariisi on enemmän: siihen sulautuminen oikeastaan jo pysyvä olotila, joka erityisen voimakkailla yksittäisillä mutta usein toistuvilla tunnepiikeillä vain tuosta pysyvyydestään muistuttaa.

Ja sitten ihan toiseen asiaan, takerrun taas yksittäiseen sanaan. Mietin jo edellisessä bloggauksessasi, miten oikeastaan tulkitset muiluttaa-verbiä, kun siinä diaesitys muilutti tohtoria. Keltasarvikan muiluttamisen esineinstallaatioon ymmärrän jo astetta paremmin, mutta josko silti ystävällisesti täsmentäisit ainakin tuota edellistä... siis että MITÄ siinä diaesityksessä oikein tapahtuikaan...??

Ta-Miit kirjoitti...

Historiallisestihan muiluttaa -sana tarkoittaa pakkokyydityksiä, eli sitä että ihmisiä napattiin ja vietiin väkisin jonnekin.

Eli diaesityksen avulla arvon tohtori vähän niin kuin napattiin ja kyydittiin puoliväkisin menneisyyden hieman nolostuttaviinkin muistoihin.

Keltasarvikka taas joutui keräilyviettini uhriksi ja muilutetuksi luontaiselta kasvusijaltaan esineinstallaatioon.

tiikeritoveri kirjoitti...

Ok, selvensi. Muiluttaa joku menneisyyden noloihin tilanteisiin onkin ihan hauska moderni käyttötapa muuten vähän vanhahtavalta (?) kuulostavalle verbille... Tuotahan voisi ehdottaa suomen kielen perussanakirjan seuraavaan painokseen! :-) Nykyinen ei anna muuta kuin tuon historiallisen merkityksen.