perjantaina, toukokuuta 26, 2006

Kyky haltioitua

Elämästä tekee mielestäni elämisen arvoista kyky haltioitua. Se, että jokin kohdattu asia herättää yhtä aikaa sekä voimakkaan henkisen että ruumiillisen tuntemuksen. Jos tuo kyky on joskus ollut hukassa, niin kuin itselläni rujon nuoruuteni jälkimainingeissa, sitä osaa arvostaa entistäkin enemmän.

Haltioitumisella on tarkoitettu muinaisessa merkityksessään shamanistista kykyä irtautua ruumiistaan tai langeta loveen, transsimaiseen olotilaan. Itselleni haltioituminen puolestaan on antaumuksellista uppoutumista, täydellisen virtaamisen kokemista, veden juomista kun on janoon kuolemaisillaan.

Haltioituminen on vaikeasti kuvailtavissa oleva olotila, joka on sekoitus iloa, surua, ylevyyttä, rakkautta, itkua, naurua, kutitusta, kipua ja sitä fiilistä, mikä tulee vatsanpohjaan kun mennään vuoristoradassa alaspäin. Jollain tavalla haltioituminen muistuttaa orgasmia, mutta ei sinkoa tajuntaa hämärän utuisille rajamaille, vaan tarkentaa sen yhteen hehkuvaan ja kirpeään pieneen polttopisteeseen. Haltioituminen on kuin kameran zoomi, jolla voi tarkastella läheltä kastepisaran kauneutta hämähäkinverkon langalla. Se nostaa sielun hetkeksi irtaalleen maallisesta tomumajasta, jolloin voi kokea olevansa lähempänä ymmärrystä ja yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Kuin valossa kylpevää kristallia.

Jos jokin on mielestäni haltioittavaa, niin sitten juuri se, että "hengittää" jotain aistimaansa sisäänsä ja tuntee kuinka se virtaa koko mielen läpi. Mielen herkkiä kieliä soitellen, kuin jäänraikas vesi tai tuuli. Haltioituminen on hurmioitumista, nousuvettä silmissä, kuunpaistetta joka uppoaa naulana kallonpohjaan asti, ihoa joka nousee kananlihalle, ääntä joka värisyttää kehoa kauttaaltaan, tuoksua joka saa maailman pyörimään karusellin lailla. En tiedä onko maailmassa tarpeeksi sanoja haltioitumisen kuvailemiseen, ainakin sanallistamisen punnitseminen ja viilaaminen tuntuu vievän pienen ikuisuuden hakiessani täsmälleen oikeaa ilmaisua.

Itse haltioidun nykyisin paljon ja monesta syystä. Minut voi helpostikin nähdä hihkumassa innosta ja hyppimässä riemusta tasajalkaa siksi, että olen nähnyt vaikkapa perhosen tai oravan. Olen haltioitumiskykyni suhteen kuin pieni lapsi. Minulle ei tuota vaikeuksia ryhtyä tanssimaan Mörkö se lähti piiriin-tanssia keskellä katua, jos minusta siltä tuntuu. Kykyni tuntuu voimistuvan ja syvenevän vuosien kuluessa, ehkä siksi että rakastan syvästi ja koen olevani aidosti rakastettu. Yksin ja surullisena tuon kyvyn helposti menettää, tai sille ei välttämättä anna suurtakaan painoarvoa. Haltioituminen vain on kerta kaikkiaan ihanaa, varmaankin jotain sellaista mitä kristityt kuvaavat sanalla armolahja. Minähän voinkin sitten puolestani kutsua sitä sanoilla leikkien Luonnon Lahjaksi, panteismiin kallellani kun olen.

Saatan haltioitua pienestä jänönpoikasesta, joka pitää korviaan lupassa ja uskoo olevansa näkymätön, miehestä joka nukkuu kissan kanssa poski poskea vasten, lepakosta jonka siivenkärki viistää syysyönä vedenpintaa, kummituseläimen poikasesta kämmenellä, kahvin tuoksusta aamulla, tervan tuoksusta veneessä, läksiäisrunosta, kallion laesta, kertomuksesta, karvaisesta perhosentoukasta, rummun, kitaran, huilun tai viulun äänestä, laulusta, rakkaan ihon tuoksusta tai lämmöstä, kauniista silmistä, vieraan hymystä, usvasta joen rannalla, hyvästä sanasta, siitä miltä tuoksuu sateen jälkeen, sateesta ihollani, nuotion ylös kohoavista kipinöistä, pihkan väristä, taivaalla lipuvista pilvistä, miniatyyrikokoisesta vaahteranlehdestä, kirsikankukasta ja vaahtoavista kirsikankukkapilvistä puiden latvuksissa, poikasiaan selässään kantavasta hämähäkistä, männyn kaarnan sävystä laskevan auringon valossa, vanhuksen rypyistä, varpaan päällä kasvavista karvoista, jäälyhdystä pimeänä yönä, jääpuikosta josta putoilee vesipisaroita, pienistä taimista jotka mönkivät ylös mullasta, puhtaista tuoksuvista vuodevaatteista, pisamista... voi niin paljosta!

Ehkä tämän hetkisen elämäni valtavimman haltioitumisen koin Krimmlin putouksilla viime kesänä. Kävellessäni näköalapaikalle ja kääntäessäni kasvoni hurjalla voimalla vuorenrinnettä alas jylisevää putousta päin, tunsin jotain niin syvältä koskettavaa ja koko ruumiini valtaavaa, että olin haihtua ilmaan. Hetken ajaksi ruumiini rajat hämärtyivät ja olin yhtä putouksen kanssa. Ilon ja haltioitumisen kyyneleet valuivat kasvoilleni niiden pisaroiden lomaan, joita putouksesta satoi sumuhuntuna ylleni. Olin niin onnellinen ja täysi, kuin ihminen vain voi jokaisella solullaan olla. Sellaisen kokemisen mahdollisuudesta olen syvästi elämälle kiitollinen.

2 kommenttia:

Miss Foxy kirjoitti...

vaikka joskus tunnen olevani kuollut niin juuri nuo syvän ilon, haltioitumisen hetket - joskus - todistavat elämisen riemusta.

hyvin *pienessä*, kuten talitiaiselle puhumisessa, tai puhumisessa kissalle, joka istuu kolmannen kerroksen ikkunalla.

Ta-Miit kirjoitti...

Eläimille on ihana puhua. Kuiskuttelen aina salaisuuksia örrikissan pitkään turkkiin ja se vastaa kehräämällä.