Laittaisinkohan huomenna minihameen...

Olihan tämäkin vaan omalaatuisensa , "vaarallinen" ja ihana keskikesän juhla. Säät olivat niin hyvät, että ihme kun moista nautinnollista, täysin pilvetöntä porotusta ei ole jo aikaa sitten julistettu laittomaksi nautintoaineeksi.

Kolme päivää on tullut haltioiduttua tuosta sairaan makeasta paahteesta ja julmetusta itsensä rääkkäämisestä. Kiipeiltyä on tullut kolmella, maisemallisesti erittäin upealla kalliolla eli Kräkinniemellä, Hopiavuorella ja Riskeläisvuorella. Ne ovat niin hienoja paikkoja, että niille tulemme kyllä taatusti vielä palaamaan sekä kiipeilyköysien kanssa että ehkä ilmankin. Kuriositeettina vietimme yöt raittiusseuran omistamalla päihteettömällä leirintäalueella ja jouduimme tissuttamaan kaljaa termospulloista kuin pahaisetkin teinit. Körttitunnelmaisen leirintäalueen hyviä puolia olivat tosin melkein täydellinen (muutamaa toisen yön aamupuoliskolla älämölödiskojytkeen soiton aloittanutta idioottia lukuunottamatta) hiljaisuus ja rauha sekä varsin mukava sauna, josta pääsi mereen uimaan. Säilyimmepähän ainakin riskeinä ja reippaina koko viikonlopun, toisin kuin eräät.

Kolmessa päivässä tuli saatua sellainen kosketus ns. luomukiipeilyyn, että tietää miltä kallion pinnan hellä hively iholla tuntuu. Vaikka määrällisesti ja laadullisesti emme kiivenneetkään kovin paljoa tai mitään alkeistasoa vaativampia pätkiä, kroppa on sitä mieltä että ehkä vähempikin olisi riittänyt. Sunnuntain, eli tämän päivän kiipeily oli ainoa joka alkoi maistua todella vereltä suussa, eikä ollut enää niin kivaa kuin muut reitit.

Sorminäppäryys saattaa olla muutaman päivän hakusessa, kiitos terävien otteiden ja epätoivoisen pikkunystyröissä kiinnirimpuilun. Illalla en esimerkiksi saanut säälittävää kyllä, edes vaahtokarkkipussia auki limpparipullosta puhumattakaan. Sen lisäksi, että sormenpäiden ulommainen nahkakerros tuntuu teräsvillalla hinkatulta, esimerkiksi kuuman kahvikupin käteen ottaminen tai käsien peseminen kirvelee aivan penteleesti. Yhdellä reitillä sain itse edes sitä huomaamatta olkapäähäni elokuvahaavan, joka vuoti jopa söpösti verta. Kaikkein makeimman näköiset ovat kuitenkin polveni ja sääreni, jotka saivat aika paljon possua reissun aikana. Ne näyttävät ihan siltä, kuin joku olisi hakannut niitä lyijyputkella, kuten kuvasta voi todeta. Pitäisiköhän lähteä huomenna rimpsuttelemaan minihameessa kaupungille :) Voisi jokin muukin kiinnittää huomiota kuin hameen helman pituus.

Kiipeilyssä pääsee kokeilemaan aika omalaatuisia tunnelmia. Yllättävää kyllä, korkeanpaikan kammosta ei tunnu kesken kiipeilyn olevan tietoakaan. Kaikkein vähiten sillä hetkellä kiinnostaa se kuinka paljon maahan on matkaa, sillä pään yläpuolella oleva saavuttamaton kaistale on ainoa asia, jolla on väliä. Kun siinä rimpuilee täysin maitohapoilla ja henkisesti kettuuntuneena jossain pirullisessa hämähäkinseittejä ja muuta törkyä pullollaan olevassa kallionkolossa, aivoissa käy korkeintaan seuraava yksinkertainen ajatusprosessi: "mitä helvettiä minä täällä oikein luulen tekeväni, ai jumalauta että tuohon kallion väliin kiilautuneeseen polveen sattuu, en minä tästä mihinkään pääse, luovutan ihan heti, ja vi**u, pe***le, jumalauta, s**tana nyt kyllä mennään!" Ja sitten huomaakin jo että pää on kiinni varmistavassa liinassa ja voi aloittaa laskeutumisen.

Muinaiset suomalaiset jumaluudet lienevät ainakin tyytyväisiä meihin kiipeileviin pakanoihin, sen verran monta kertaa taisi tulla heidän nimiään viikonlopun aikana mainittua.