Juhlat maalla. Väitösbileiden sukujatkot, ei kovinkaan viralliset, mutta torelliset. Ei hassumpaa, vaikka hivenen vilkasta urbaanierakon makuun: Miten joillakin ihmisillä voikin olla noin monta sukulaista, joihin pidetään vielä yhteyttäkin? Iso talo täynnä väkeä vauvasta vaariin puolesta päivästä alkaen. Hilpeät puutarhajuhlat jatkuvat edelleen puolen yön lähestyessä, kardinaalinpunaisen boolin ja lukemattomien viinapullojen merkeissä. Kasarirokki raikaa pihalle kannetuissa stereoissa ja puheensorinaa juhlakalun ympärillä riittää. Äijät heittävät tikkaa ja tissuttavat leppoisasti telttakatoksessa. Itikat tanssivat ahneina, yksi pussasi minulle jo paukaman poskeen. Joku huhuilee saunaa, joka kyllä vielä aamuyöstä lämmitetäänkin. Ulkona ON hyvin vihreää. Kasveja joita kukaan ei ole istuttanut ja joita kukaan ei harvenna tai laita riviin.
Koska olin syönyt itseni soikeaksi toinen toistaan taivaallisempia juhlaherkkuja, nappasin vastapainoksi talon jytkyn hirvikoiran narun päähän ja painelin lenkille. Niin maalla, niin maalla, että nostalgia alkoi kohista virtana suonissa. Perinnesiltaa pitkin nokkosten ja keto-orvokkien reunustamalle raitille. Koira tuuskutti innoissaan hajumerkein kyllästetyissä puskissa kuin iso lyllerö metsäsika. Koskessa oli upea kahtia hajennut kivi, sen voisi käydä huomenna kuvaamassa. Tienvieruslaitumilla märehti uteliaasti päätään kääntäviä lehmiä ja yhdessä aitauksessa möllisteli nuoria vasikoita, joita katsoessani muistin miltä nimikkkovasikan poski tuntui poskeani vasten. Ilmassa leijui rehun ja lannan väkevä haju. Ei paha haju, vaan haju muistoja täynnä. Rauha ja hiljaisuus. Hiekkatiellä ei tullut yhtään ihmistä eikä autoa vastaan. Vain erään talon ikkunaverhot heilahtivat uteliaasti. Siellä täällä hylätty asumus, maalit kadonneet, seinät tuulten, sateiden ja lumien harmaiksi hiomat, laudat ikkunoissa. Unohdettuihin verhoihin aika syönyt reiät. Ennen kaikkea rauha ja pysähtyminen. Päivän askareet tehtyinä, lehmät lypsettyinä ja maitotankit jäähtymässä. Avara piha, niitty, taivas, metsä, joki.
Täältä on aina jotenkin haikea lähteä pois.
Koska olin syönyt itseni soikeaksi toinen toistaan taivaallisempia juhlaherkkuja, nappasin vastapainoksi talon jytkyn hirvikoiran narun päähän ja painelin lenkille. Niin maalla, niin maalla, että nostalgia alkoi kohista virtana suonissa. Perinnesiltaa pitkin nokkosten ja keto-orvokkien reunustamalle raitille. Koira tuuskutti innoissaan hajumerkein kyllästetyissä puskissa kuin iso lyllerö metsäsika. Koskessa oli upea kahtia hajennut kivi, sen voisi käydä huomenna kuvaamassa. Tienvieruslaitumilla märehti uteliaasti päätään kääntäviä lehmiä ja yhdessä aitauksessa möllisteli nuoria vasikoita, joita katsoessani muistin miltä nimikkkovasikan poski tuntui poskeani vasten. Ilmassa leijui rehun ja lannan väkevä haju. Ei paha haju, vaan haju muistoja täynnä. Rauha ja hiljaisuus. Hiekkatiellä ei tullut yhtään ihmistä eikä autoa vastaan. Vain erään talon ikkunaverhot heilahtivat uteliaasti. Siellä täällä hylätty asumus, maalit kadonneet, seinät tuulten, sateiden ja lumien harmaiksi hiomat, laudat ikkunoissa. Unohdettuihin verhoihin aika syönyt reiät. Ennen kaikkea rauha ja pysähtyminen. Päivän askareet tehtyinä, lehmät lypsettyinä ja maitotankit jäähtymässä. Avara piha, niitty, taivas, metsä, joki.
Täältä on aina jotenkin haikea lähteä pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti