Autumn falls

Aamuisin ei enää kärsi pyöräillä töihin ilman hansikkaita. Odotan ensimmäistä kuuraa. Pian joutuu miettimään mitä päällensä laittaa, eikä iltaisin harjoituksiin mennessä ole enää mukavaa ajella ilman valoja kavaliin kuoppiin. Lämmin sänky ja rakkaan miehen paljas suudeltava selkä houkuttavat entistä enemmän käpertymään siilinä talviuneen. Uni on raskasta, vain tassulla naamaan läimäyttävä kissa saa sen ennen kellon soittoa rikkumaan. Sänkyyn takaisin mielivä zombie on helppoa patistaa antamaan ruokaa.

Musta kissa makaa öisin selkäni päällä ihan kuin sekin tarvitsisi lisälämpöä. Toinen kissa on vaihtanut mielipaikkansa ikkunan äärestä pehmeään tuoliin, kaipa ikkunan luona vetää ikävästi. Aamut ovat hiukan julmia. Joka sarastuksen aikaan on vain karisteltava itsensä irti toisen tuoksusta ja kipattava uninen kissa tylysti poijes niskastaan. Noustava ihmisen varjona hengittämään kylmää ilmaa. Nariseva koneisto käynnistyy vasta sitten kun avaan työhuoneeni ikkunan ja juon ensimmäisen kupillisen kahvia.

Syksyn taivas on juuri sellainen kuin eräs opettaja opetti sen maalaamaan: horisontti on tumma ja raskas, korkeammalle noustessa sini muuttuu viiltäväksi. Ruskan värit ovat kuin sitruunamehu haavassa, ne kirvelevät ja saavat silmät vuotamaan vettä. Ilmassa on kylmän ja horroksen traaginen tuoksu. Pakahduttaa.

Muutokset odottelevat nurkan takana. Pitäisi tehdä vuoden vaihteeseen mennessä raskaita ratkaisuja sen suhteen jatkaako puritaanisesti turvallista palkkatyötä vai heittäytyykö tyystin virran vietäväksi tekemään sitä mitä rakastaa ja josta saatetaan yhtä hyvin maksaa kuin olla maksamattakin. Puntarissa siis dramaattisesti raha tai rakkaus, luulin että sellaista joutuu puntaroimaan vain romanttisissa kirjoissa. Lisämurheena on valinta siitä, pysyäkö hennosti kasvaneilla juurillaan vai lennähtääkö juurettomana muuttolintuna todella todella kauas. Kauemmas kuin koskaan. Mikään järkeä kummempi ei varsinaisesti pitele minua paikallani, enkä ole varma pitäisikö olla kerrankin täysin järjetön.

Niin hyvin sopii näihin hetkiin CMX:n ihmeellisen kaunis Aura. Sitä kuuluu kuunnella kynttilän valossa punaviiniä siemaillen kun syksyn viima ujeltaa nurkissa.

AURA

Elämän keskipäivässä
minäkin eksyin synkkään metsään
aamupäiväin kappaleisiin
iltojen ikävään
missä
kasvot puhuvat omaa kieltään
oppivat suruaan nauramaan
ja elämän hauraat astiat
katsovat ihmetellen toisiaan

askel ja pysähdys kerrallaan
yksi nurin yksi oikein
etsi tietä joka hehkuu
polkua joka puhuu

se on käsiesi liikkeissä
se on taivaankannen valoissa
se on päivällä ja yöllä ja aina
se on täällä se on muualla
se ei puhu, ei voi vastata
olen ymmärtänyt tämän sen valossa

talvi toi meidät tähän paikkaan
missä lepäämme kylki kyljessä
opimme enemmän toisiamme
opimme ajoissa luopumaan

en ehkä tiedä mitä tehdä
vaikka joskus olenkin varma
ja joskus makaan aivan hiljaa
ja uskallan vain epäillä

jos yrittäisin puhua vain sanoja
käsiin jäänyt kosketuksen paloja
täytyy luopua, ajatella uudelleen
itsensä ja muut