Frank Sinatra: Coffee Song

COFFEE SONG

Way down among brazilians
Coffee beans grow by the billions
So theyve got to find those extra cups to fill
Theyve got an awful lot of coffee in brazil

You cant get cherry soda
cause theyve got to fill that quota
And the way things are Ill bet they never will
Theyve got a zillion tons of coffee in brazil

No tea or tomato juice
Youll see no potato juice
The planters down in santos all say no no no

The politicians daughter
Was accused of drinking water
And was fined a great big fifty dollar bill
Theyve got an awful lot of coffee in brazil

You date a girl and find out later
She smells just like a percolator
Her perfume was made right on the grill
Why they could percolate the ocean in brazil

And when their ham and eggs need savor
Coffee ketchup gives em flavor
Coffee pickles way outsell the dill
Why they put coffee in the coffee in brazil

So your lead to the local color
Serving coffee with a cruller
Dunking doesnt take a lot of skill
Theyve got an awful lot of coffee in brazil

COFFEE SONG

MIKSI JUODA KAHVIA: TWITCHY (elokuvasta Hoodwinked, vaarallista nauruhermoille)

KAHVIMAINOSTEN AATELIA: WILKINS COFFEE
TÄTÄ KAHVIA EN USKALTAISI JUODA...

Arvet ja naarmut

Tuli puhetta erilaisista suhtautumistavoista elämän ruumiiseen jättämiin jälkiin. Lähinnä puhe oli pelkistä normaaleista arvista ja naarmuista, ei siis koko kehonkuvaa uusiksi muokkaavista vammoista tai ruumiin peittävistä yakuza-tatuoinneista. Ne ovat ihan asia erikseen.

Siinä missä keskustelukumppanini sanoi kammoavansa ja välttävänsä suorastaan hysteerisesti kaikkea ihoonsa jääviä jälkiä, mietin mielessäni että jos kaikki saamani naarmut näkyisivät pysyvästi, olisin yhtä zorron merkeillä koristeltua naarmupalstaa koko nainen. Ruumiiseeni jääneet arvet eivät tosin ole minua juuri koskaan murehduttaneet eivätkä murehduttane niin kauan, kun vain kasvoni pysyvät kohtuullisen arvettomina.

Lapsuus maaseudulla piti huolen siitä, että milloin eivät polvet olleet verillä ja sääret sekä käsivarret naarmuilla kaatuiluista tai metsissä rymyämisestä, niin vähintään oli ihossa lukematon määrä kissojen kynnenjälkiä. Minulla oli nimittäin siihen aikaan tapana pyydystää Saapasjalkakissa-kirjasta oppimallani tekniikalla villejä kissoja (Tikuilla suustaan huterasti auki viritetty pussi, jossa oli houkuttimena ruokaa. Pussin suuaukon ympärillä meni harsittu naru, joka puolestaan kiersi ladon orren kautta puupinolle, missä minä odottelin narun päässä uteliaita ja nälkäisiä pussiin menijöitä). Niitä nimittäin etsiytyi navettamme parsille holtitonta kissataloutta pitävän kissarakkaan, mutta täysin edesvastuuttoman naapurimme maatilalta.

Kun kissa sitten meni pussiin, nykäisin narulla pussin kiinni. Rukkasten kanssa tai ilman, kaivoin kissan (yleensä vasta pennun) ulos pussista vieden sen tupaan "kesytettäväksi". Minulla oli hieman romanttiset (seikkailukirjoihin pohjautuvat) kuvitelmat villieläinten kesyyntymisestä ja ihmettelin mikseivät villit kissanpojat nälkiintyneisyydestään huolimatta syöneet niiden eteen kantamiani herkkuja tai kermaa, eivätkä kehränneet, vaikka kuinka varovasti niitä silittelin. Kynnestä ja hampaasta sain sitäkin useammin, vaikka vähintään yhtä usein nuo villit pennut menivät kauhusta flegmaattisiksi, vasten tahtoaan huolenpitoni kohteeksi jouduttuaan. Kerran eräs villi äitikissa kävi rajusti hyppien päälleni, kun otin syliini hänen mansikkamaalle piilottamansa poikasen. Siinä ei paljon lapsen vilpitön auttamis- ja paijaamishalu painanut kun meikäläisen ruskettuneet ja parkkiintuneet kintut saivat lisää naarmuja entisen kokoelman jatkoksi.

Lemmikkikissoiltakin on toki tullut piirto, jos toinenkin nahkaan, mutta niistä harva on kestänyt aikuisiälle asti. Rippikuvassani poskeani koristaa mikäpäs muukaan kuin reipas kissan raapaisu, jonka leikkisä kissanpoikani oli siihen kirjonut. Äitini oli repiä kiukusta kirkkohameensa kun menin ripille naama naarmuilla ja ihan vain vittuillakseni äitin vanhassa hautajaismekossa. Viimeisen päälle puunattujen pikkuenkeleitten joukossa naarmuisena virnisteleminen oli oikeastaan aika tyydyttävää piilovittuilua inhoamaani uskontoa kohtaan, kun en kerran kirkosta alaikäisenä eroamaankaan pystynyt.

Nykyisen Mörkökissani nilkkaani silpaisema vekki on kissojen tekemistä naarmuistani pahin koska se tulehtui jostain syystä tavallista äkäisemmin jättäen jälkeensä mustan arven, jonka haihtuminen kesti vuosia. Oli se kyllä aika käheän näköinen, ainakin erään tuttavani mielestä. Olisi melkein käynyt tatuoinnista.

Muuten juuri äskenkin Mörkö kävi luontaiseen tapaansa nykäisemässä kynnellään hihastani, että hänetkin voisi huomata. Hän pitää tällä tavalla huolen siitä ettei naarmukokoelmani pääse kesken loppumaan. -Usein Mörön kynsi nimittäin tarttuu hihan sijasta lihaan ja ainakin viimeistään silloin huomioni kiinnittyy hyvin tiiviisti sitä vaativaan kissaan.

Olin muuten joskus töissä vadelmatarhallakin ja piikkipensaissa vietetyn työpäivän jälkeen laskin iholtani 114 naarmua... Käsivarteni olivat kuin ristikkokuvioitu kangas. Kaikkea sitä on tullutkin tehtyä.

Nahkaani vilkuilemalla löydän yhden jos toisenkin muistorikkaan arven. Rokotusteni on täytynyt aikanaan tulehtua melkoisesti, sillä niiden arvet ovat melkoisen rumat kraaterit. Niitä on yksi jos toinenkin ihmetellyt. Kylkeeni ovat kerran käyneet ihmisen kynnet niin, että ihoa ja vähän lihaakin taisi lähteä. Tuloksena tummat rannut. Kädessäni näkyy vielä juuri ja juuri aikanaan euron kolikon kokoinen palovamma, jonka sain kommuunissa asustellessani ja kahvia hellalla keitäessäni, kun nokasta tuleva höyry osui ihooni. Lisää palovammoja sain ollessani töissä kotileipomossa - kädet hipaisivat usein jotain hyvin polttavaa. Nenässäni on kyhmyrä arpi muistona pesäpallon onnettomasti keskeytyneestä peluusta (lyödystä puupallosta naamaan) ja poskessa yöllisellä juoksureissulla ruusupensaan oksasta saatu vekki joka näkyy vain kun punastun. Olkapäässänikin on söpö elokuva-arpi joka on kotoisin kalliokiipeilyreissulta.

Onhan noita muutama.

Polvessani on kaksi arpireikää, kun polven sisustusta tuossa vuoden vaihteessa vilkaistiin. Polven päällä ovat jäljet korkeushyppyharrastukseni dramaattisimmasta hetkestä, kun terävien kivien kuorruttama sorapiha kuori koko polveni päällyksen vereslihalle. Sormeni ovat arvilla aika useasta kohtaa. Olen leikannut vahingossa kaksi kertaa puukkolla sormenpääni halki kynteen asti ja kerran lasinsirpaleella keskisormen verisuonen poikki. Mistään noista ei ole onneksi jäänyt tuntohäiriöitä. Kerran peilin palanen repäisi kämmeneeni peukalohangasta pikkurillin alle yltäneen palkeen, kun yritin irrottaa peiliä rumista kehyksistään. Siitä ei kylläkään jäänyt minkäänlaista jälkeä.

Räpeltävälle sattuu kaikenlaista.

Sankarillisin arpeni lienee sitten "Kuolemankurussa" Mont Blancin massiivilla hankittu siron V-kirjaimen (tai peräti itse kurun) muotoinen arpi, jonka jokin kallionsärmä leikkasi jalkaani suojautuessani kivivyöryltä. Sen katoamista en edes toivo, sillä on hyödyllistä muistaa miltä tuntui pelätä kuolemaa aikuisten oikeasti.

Arvet kuuluvat elämään jossa on joskus uskaltanut ryntäillä ja kaatuillakin. Elämä pumpulissa olisi tietysti huomattavasti kivuttomampaa, mutta se ei ole kuitenkaan minua varten. Arpien jääminen ihoon ei minua tosiaankaan häiritse. Ei niitä kyllä tosin ole missään dramaattisen näköisessä mittakaavassa kertynytkään, ainoastaan paljon ja pieniä.

Vain kasvojeni ihon symmetriasta olen siis kohtuullisen tarkka, enkä haluaisi naamaani mitään ylimääräistä sen yleisilmettä muuttamaan. Inhoan myös sydämeni pohjasta kaiken maailman finnejä ja näppylöitä. Tämän takia en henkilökohtaisesti pidä myöskään kasvoihin tulevista lävistyksistä, vaikka kaikkialla muualla kropassa ne ovat varsin ok.

Uskon olevani vahvoilla sitten kunhan rypyt alkaavat vallata olemustani. En usko, että ne haittaavat minua laisinkaan, eivät edes kasvoissa. En halua antautua valheellisten ryppytököttien kauhukierteeseen, vaan tahdon rypistyä ja rapistua kunnialla kuin pieni auringossa rusinaksi kuivuva rypäle. Pitäähän se nyt jostain näkyä, että on elänyt, eikä vaan maannut voipuneena, kalpeana ja eteerisenä auringonvalolta piilossa olevassa ruumisarkussaan.

Jos joku eksyy lukemaan tämän niin pistäkäähän toki jaksaessanne kommenttia omista arpikokoelmistanne. Niihin liittyy usein hauskaakin henkilöhistoriaa.

Vähän pään silitystä?

Vaimon pahoinpiteleminen näyttäisi olevan varsin suojeltua kansanhuvia Suomessa. Vasta vuonna 1995 muutettiin rikoslakia niin, että vaimon hakkaaminen kotona muuttui asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi rikolliseksi. Mutta miten tämä mahtanee käytännössä mennä? Otetaan malliesimerkiksi tämmöinen jokaisen ihmisen tietämä julkinen tapaus ja tarkastellaan mikä on sen keskeinen viesti.

Eli: Kun mies rusikoi toistuvasti vaimoaan, uhkaa tappaa tämän ja ajaa tämän pihalle kodistaan sekä pääsee vielä tämän ansiosta lehtien otsikoihin, niin mitenkäpäs tuhmaa miestä rangaistaan?

Aluksi mies tuomitaan julmassa ja epäinhimillisessä käräjäoikeudessa peräti neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, koska mies oli rikoksen tapahtumahetkellä ehdonalaisessa ja hänelle oli pikkuisen silleen tavanomaistakin luvattomampaa tuommoinen puuhastelu.

Kiltti hovioikeus kuitenkin pitää tuommoista ihmisoikeuksien polkemista kohtuuttomana ja alentaa 60 päivän vankeustuomion 57 tunnin yhdyskuntapalveluksi. Ehdollisen muuttamisesta vankeusrangaistukseksi ehdollisen aikana tapahtuneen rikoksen takia ei yhtäkkiä ole enää puhettakaan, - eihän me nyt toki semmoista, tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee.

No, oletamme toki, että mies passitetaan edes joihinkin ikäviin ja vastenmielisiin hommiin, joiden tekeminen saattaisi jopa vähän maistua rangaistuksen suorittamiselta.

Mutta ehei. Mies pääsee suorittamaan "rankkaa" rangaistustaan entiseen harrastuspaikkaansa ja kehuu olevansa asiasta innoissaan. Mies on suorastaan onnesta soikeana kun pääsee vähän puuhastelemaan lapion kanssa hyppyrimäkeen. Lisäksi hän saa kilttinä poikana paljon joululahjoja ja antaa auliisti haastatteluja, joissa haukkuu ja pilkkaa hakkaamaansa naista ketterin sanankääntein.

Kuulostaako rangaistukselta?

Rangaistus my ass. Tietäisin sille lapiolle huomattavasti parempaakin käyttöä kuin antaa se vaimonhakkaajan kouraan selkääntaputusten kera.

Mitä me siis tästä julkisuuden esimerkistä opimme: Vaimon hakkaaminen on ihan ok. Kukas nyt tuommoisesta pikkujutusta viitsii ketään rangaista. Vaimon vikahan se hakkaaminen joka tapauksessa on ja masentunutta hakkaajaa pitää tietenkin vähän piristää semmoisilla mukavilla hanttihommilla miesporukassa ettei hänelle vain tule syrjäytynyt olo.

Paluu oman käden oikeuden ja silmä silmästä, hammas hampaasta - aikakauden oikeuskäytäntöihin saattaa joidenkin mielestä alkaa kuulostaa hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta tällaisten esimerkkien valossa. Vai onko kyse sittenkin vain siitä, mitä kieltä miehet puhuvat ja mikä heille menee jakeluun? Tässä hyvä esimerkki sukupuolirajat rikkovasta kielitaidosta:

Olipa kerran eräs väkivaltaisessa avioliitossa elänyt naisen, joka erosi hakkaajastaan ja meni uusiin naimisiin. Uudelle miehelleen nainen sanoi heti kättelyssä, että hän tietää missä talon kirves on. Jos mies taittaa karvankin hänen päästään väkivaltaisessa mielessä, mies löytää itsensä seuraavana aamuna sängystään päätä lyhyempänä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin voimme todeta että tuossa avioliitossa ei ole hakattu naista kertaakaan.

"To generalize is to be an idiot"

Runoilija ja maalari William Blake lohkaisi joskus, että yleistäminen on idiotismia ja vain täsmälliset ilmaisut ovat arvokkaita.

Mutta kuinkahan moni voi loppujen lopuksi vilpittömällä sydämellä sanoa, ettei koskaan yleistä, vaan tutkii ja ymmärtää aina kaiken yksittäisiä pohjamutiaan myöten?

Jos luonnontieteilijät tekevät tieteellisen julkaisun, jossa on yksittäisten esimerkkien pohjalta tehty yleistävä teoria, he tekevät vakavaa, absoluuttisen totuudellista tiedettä. Hehän eivät toki koskaan oikaise mutkia tai viilaa rosoja. Huolimatta senkaltaisista luonnontieteilijöiden omasta suusta lennähtäneistä lauseista kuin että "luonnontiede on itse asiassa vain kokoelma kohtuullisen hyviä selityksiä".

Jos feministit puolestaan tekevät tieteellisen julkaisun, jossa on yksittäisten esimerkkien pohjalta tehty yleistävä teoria, feministien harjoittama tiede lytätään mieluusti huuhaaksi. Etenkin niiden toimesta jotka eivät ole eläessään koskeneet mihinkään feministiseltä haiskahtavaankaan edes pitkällä tikulla.

Jos suomalainen mies pistää tilastoista silmään hakkaamalla ja käyttäytymällä väkivaltaisesti, ei tietenkään missään nimessä saa puhua ääneen siitä että kyseessä on yleinen vakava ongelma johon pitäisi puuttua ja jota pitäisi yrittää ratkaista ja hoitaa. Jos taas ulkomaalainen tummaihoinen hakkaa ja rötöstelee, yleisesti ottaen kaikki ulkomaalaiset pitäisi joidenkin mielestä karkottaa sen perusteella Suomesta.

On yleistä, että itseään viisaiksi tituleeraavat miehet tuppaavat suuttumaan yleisesti miehiin tai miesten vallankäyttöön kohdistuvasta kritiikistä, mutta sylkäisevät samalla toisesta suupielestään, että yleisesti ottaen kaikki feministit (lue: alistumattomat naiset) ovat valehtelevia mielipuolia, jotka keksivät juttunsa omasta päästään. Mielipiteidensä perusteeksi heillä tuntuu olevan paljon feminismistä ja naisista miehen pettämättömällä sekä puolueettomalla vaistolla havaittua yleistietoa. (Viimeistään tässä vaiheessa on syytä laittaa ironiasilmälasit päähän.)

Feminismiä yleisesti hyväksyttävämpää on pullistella rintaansa nauraa röhöttäen että naiset ovat yleensä se heikompi astia. Näin väittävät miehet kun osoittavat yleisesti ottaen suurta ja kiistämätöntä yleistuntemusta koko maailman naisten ja itse asiassa koko ikuisen maailmanjärjestyksen laidasta. Kenelläkään ei saisi olla siitä nokan koputtamista.

Niin. Kylläpäs meneekin tältä yleiseen epäluuloisesti suhtautuvalta pohjalta mielipiteiden ja ajatusten laatiminen vaikeaksi. Suorastaan skitsofreeniseksi. Kohta sitä vielä huomaa ettei ole yleisesti enää yhtään mistään mitään mieltä ja haihtuu vahingossa ilmaan.

Ehkäpä vain pitäisi lakata tarrautumasta mihinkään yleiseen ja keskittyä sen sijaan fanaattisesti yksittäiseen. Olla mieltä vain sellaisista asioista, jotka on nähnyt ja tutkinut henkilökohtaisesti ja vaieta muusta. Lakata perustamasta linnoituksia tai liittymästä yleisiin sotaleireihin, joiden välillä tiedonvaihto kulkee vain solvauksina ja huolimattomina huuteluina.

Muuttuisikohan maailma ilman yleistämistä ja vastakkainasetteluja kenties liian tylsäksi? Vai onkohan maailman yksityiskohtaisessa tutkimisessa vain ihan liian paljon vaivaa laiskasti valmiiksi pureskeltuun yleistietoon, perstuntumaan, tunteisiin ja vaistoon luottaville ihmisille?

Olisikohan yleistämisen jumalan kieltäminen mitenkään mahdollista, vai vain pelkkää reformistista unelmaa.

Kathleen Raine: The Marriage of Psyche

Syysmyrskyn piiskaama aamuyö on mitä otollisinta aikaa hurmioituneelle luonnonlyriikalle. Kathleen Raine kuvaa Runossaan The Marriage of Psyche rakkauden mysteeriä minua suuresti liikuttavalla tavalla.

Runon toinen säkeistö on antanut nimen Rainen saavuttamattoman rakkauden, Gavin Maxwellin teokselle The Bright Ring of Water.

1. THE HOUSE

In my love's house

There are hills and pastures carpeted with flowers,

His roof is the blue sky, his lamp the evening star,

The doors of his house are the winds, and the rain his curtain.

In his house are many mountains, each alone,

And islands where the sea-birds home.

In my love's house

There is a waterfall that flows all night

Down from the mountain summit where the snow lies

White in the shimmering blue of everlasting summer,

Down from the high crag where the eagle flies.

At his threshold the tides of ocean rise,

And the porpoise follows the shoals into still bays

Where starfish gleam on brown weed under still water.

In sleep I was born here

And waking found rivers and waves my servants,

Sun and cloud and winds, bird-messengers,

And all the flocks of his hills and shoals of his seas.

I rest, in the heat of the day, in the light shadow of leaves

And voices of air and water speak to me.

All this he has given me, whose face I have never seen,

But into whose all-enfolding arms I sink in sleep.

2. THE RING

He has married me with a ring, a ring of bright water

Whose ripples travel from the heart of the sea,

He has married me with a ring of light, the glitter

Broadcast on the swift river,

He has married me with the sun's circle

Too dazzling to see, traces in summer sky.

He has crowned me with the wreath of white cloud

That gathers on the snowy summit of the mountain,

Ringed me round with the world-circling wind,

Bound me to the whirlwind's centre.

He has married me with the orbit of the moon

And with the boundless circle of the stars,

With the orbits that measure years, months, days and nights,

Set the tides flowing, Command the winds to travel or be at rest.

At the ring's centre,

Spirit or angel troubling the still pool,

Causality not in nature,

Finger's touch that summons at a point, a moment

Stars and planets, life and light

Or gathers cloud about an apex of cold,

Transcendent touch of love summons world to being.

Pesunkestävä Mörkö

Kissoillako ei ole muka huumorintajua. Olen asiasta hieman eri mieltä.

Jänismies leikitti illalla Mörköä alunperin bambukasvin tukipuuksi tarkoitettuun keppiin sidotulla hiirilelulla. Vanha herra innostui leikistä poikkeuksellisen paljon, vaani, vikuroi ja ryntäili lelun kimppuun sellaisella apinan raivolla että lattian villakoirat lentelivät. Osansa intoon lienee ollut leluun hierotulla kissanmintulla, joka vaikuttaa Mörköön rähinäviinan tavoin.

Sitten tuli oikein supervaaninta: viikset tärisivät ja takamus heilui, kun Mörkö tähtäsi Jänismiehen houkuttelevasti rapistamaan leluun kuin zen-ampuja. Sitten se singahti hurjaa vauhtia liikkeelle ja iski kohteeseen kuin ohjus. Mutta lelun sijaan Mörkö purikin Jänismiestä suoraan karvaiseen ukkovarpaaseen. Jänismieheltä pääsi paha poru, mutta hän ei voinut olla yhtä aikaa nauramatta vääränä absurdille hyökkäykselle.

Seurasin kuinka Mörkö meni tämän jälkeen sängyn alle tarkkailemaan tilannetta ja nauramaan kissannaurua, että siinähän luulit hänen menevän lankaan. Kissan naamalla oli selvästi onnistuneen kepposen tehneen kujeilijan ilme.

Anna Ahmatova

Hiiri etsiskeli pimeässä komerossa syötävää ja putosi viinikannuun. Se ui ja ui, mutta ei päässyt pois. Hengenlähtö näytti jo selvältä ja päähän nouseva viini sai hiiren melkein luovuttamaan.

Silloin sattui vatsansa täyteen syönyt kissa kulkemaan ohi, ja hiiri rukoili kissaa apuun. Kissa sanoi, ettei hiirestä ollut hänelle mitään hyötyä, kun vatsa oli jo liiankin täysi. Silloin hiiri lupasi, että jos kissa pelastaa hänet, hän ei lähde karkuun. Kissa voi sitten syödä hänet myöhemmin, kun vatsassa on taas tilaa. Kissa miettii hetken ja pelasti sitten hiiren. Hiiri livahti saman tien koloonsa ja ilkkui sieltä kissalle, että kuka käski uskoa humalaisen puheisiin.

Kului jonkin aikaa, ja hiiri kuuli kolon ulkopuolelta äkäistä koiran haukkumista. Se ajatteli vahingoniloisena, että nyt se kissanrontti saa koiralta kyytiä, täytyypä mennä huvikseen katsomaan.

Mutta nurkan takana odottelikin kissa, joka nappasi hiiren kynsiinsä. Se alkoi syödä hiirtä ja kehräsi tyytyväisenä: - On siitä vaan arvaamattoman paljon hyötyä, kun osaa puhua vieraita kieliä.