tiistaina, helmikuuta 20, 2007

The Ring of Bright Water

Posti toi minulle kauan kaipaamani ja haaveksimani kirjan, Gavin Maxwellin kirjoittaman The Ring of Bright Water -trilogian. Purkaessani sen kirjekuoresta ilahduin esteettisesti siitä, että laadukkaaksi jo etukäteen tietämäni sisällön lisäksi kirjan kannet olivat niin viehättävät: Etukannen valokuvassa nuori poika soutaa venettä, jonka partaaseen nojaa hassuilmeinen saukko. Takakannessa on kuva pitkäviiksisestä saukosta, joka teroittaa hampaitaan järsimällä puunkarahkaa. Värimaailma on mustavalkoinen ja kirjailijan nimi on painettu tyylikkäästi valkoiseen sointuvalla platinalla. Tulee ihan mieleen toinen lempikirjani: The Snow Leopard.

Tunnen mielihyvää jo pelkästään ajatellessani sitä laadukasta aikaa, jonka tulen kirjan parissa viettämään. Aihepiiriltään kirja kuuluu niihin minua kovasti kiehtoviin teoksiin, joissa kuvataan karuissa luonnonolosuhteissa liikkuvia tai eläviä ihmisiä. Heitä, jotka rakastavat sekä kunnioittavat luontoa ja kuvaavat kokemuksiaan ja ajatusmaailmaansa niin, että on kuin olisi heidän mukanaan.

Gavin Maxwell on yksi eniten jumaloimiani luontokirjailijoita, mm. Peter Matthiessenin, Vladimir Solouhinin, Vladimir Arsenyevin, Thor Heyerdahlin, Juri Rytheun ja Tsingis Aitmatovin rinnalla. En voi vastustaa kirjoittajia, joiden kirjojen sivujen välistä puhaltaa myrskytuuli, varisee erämaan hiekkaa tai pärskähtää suolavettä kasvoille. Selkeä kaunokirjallinen lahjakkuus kuuluu näiden edellä mainittujen suuriin meriitteihin mielenkiintoisesti kuvatun, seikkailurikkaan elämän lisäksi.

Maxwellin trilogia sisältää kolme kirjaa: Ring of Bright Water, Rocks Remain ja Raven Seek Thy Brother. Näistä kaksi ensimmäistä olen lukenut kauan sitten suomennoksina: Saukko, ystäväni ja Kalliot pysyvät. Pidin niistä todella paljon ja nyt olen viimein saanut ne kaikki omakseni, vaikken saisikaan missään nimessä hankkia itselleni lisää kirjoja kun adoptiokodin löytäminen entisillekin aiheuttaa päänvaivaa.

Kirjoissaan Maxwell kuvaa elämäänsä Camusfearnassa, syrjäisessä mökissä Skotlannin Ylämailla. Kirjoissaan hän käyttää asuinpaikastaan salanimeä, koska halusi pitää paikan yksinäisyyden ja eristyneisyyden koskemattomana, irtaallaan urbaanista elämästä. Hankkiutumistaan erakoksi Maxwell kuvaa eräänlaisena kapinointina aikuisuutta ja sen vankilamaisen kahlitsevia velvollisuuksia kohtaan. Vapaus, omaehtoisuus, luonnollinen aikakäsitys ja oma rauha ovat kirjailijalle pyhiä ja tärkeitä elämänarvoja, joita ahtaissa kaupungeissa kellon mukaan eläminen hänen mukaansa loukkaa syvästi. Täytyy myöntää, että olen tuosta hänen kanssaan hyvin samaa mieltä, vaikka olenkin toistaiseksi kaupungissa nalkissa.

Hyvin mielenkiintoista Maxwellin eristäytyneestä elämästä tekivät hänen epätavalliset lemmikkinsä. Hän nimittäin toi Irakin suoarabien pariin tekemältään matkalta mukanaan Mijbli-saukon, josta tuli hänelle kiehtova seuralainen. Tämä hauska veijari varasti todella hänen sydämensä, mitä ei nähtävästi voi sanoa hänen kohdallaan kenestäkään ihmislajin edustajasta. Kun Mijbli tunnistettiin Lontoon eläintieteellisessä yhdistyksessä (London Zoological Society) ennen nimeämättömäksi saukkojen alalajiksi, Maxwell sai nimensä mukaan lajimääritykseen: Lutrogale perspicillata maxwell. Toisen, afrikasta tuodun saukkonsa Edalin Maxwell adoptoi eräältä tohtorilta, sillä saukon kohtalona olisi ollut muuten joutua eläintarhaan.

Sen lisäksi, että Maxwell oli lahjakas kirjoittaja, hän myös maalasi ja valokuvasi. Hänen hienoja saukkokuviaan löytyy mm. Telegraphin artikkelista.

Lisään tähän saumaan huomautuksen, jonka paikkansapitävyys tulee karmaisevalla tavalla esille kirjassa Kalliot pysyvät: Saukot ovat ehkä ulkonäöltään ja käytökseltään tajuttoman suloisia ja viehättäviä, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään pöfföisiä ja paijattavia joka kodin lemmikkieläimiä. Niiden kanssa eläminen ei myöskään ole mitään disney-filmiä. Siitä huolimatta että saukot solmivat omistajaansa tunnesiteen ja saattavat olla mieluusti sylissäkin, voivat villit vaistot tai silkka kateus toista saukkoa kohtaan ottaa stressaavassa tilanteessa vallan. Jos saukolla menee herne nenään, voi kiukun kohteeksi joutuneelle käydä huonosti, kuten Terry Nutkinsille, joka työskenteli Maxwellin apulaisena. Saukko Edal suivaantui jostain syystä vierailulla olleeseen ihmiseen ja puri tätä nilkkaan sekä rouhaisi kahakkaan väliin menneeltä Terryltä muutaman sormen irti.

Gavin Maxwellin trilogiassaan kuvaama elämä ei muutenkaan ole pelkästään paratiisimaista luontoidylliä, vaan sisältää traagisia tapauksia ja surullisia kohtaloita. Etenkin trilogian loppupuolella tarinaan hiipivät mukaan synkät varjot. Koska en kuitenkaan halua pilata trilogian tarjoamaa lukunautintoa keneltäkään, en kerro juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Elättelen vain toivoa siitä, että pääsen vielä joskus patikoimaan kirjan maisemiin, joiden kerrotaan peittoavan niitä muistuttavan Lapin mennen tullen.

Seuraavana intohimona minulla sitten onkin saada jostain käsiini kirjan pohjalta vuonna 1969 tehty elokuva.

GAVIN MAXWELLIN TUOTANTO:
Harpoon at a Venture (1952)
God Protect Me from My Friends (1956)
A Reed Shaken By The Wind - a Journey Through the Unexplored Marshlands of Iraq
(1959)
The Ten Pains of Death (1959)Ring of Bright Water (1960)
The Otters' Tale
(1962 ; a children's version of Ring of Bright Water)
The Rocks Remain
(1963)
The House of Elrig
(1965)
Lords of the Atlas: Morocco, the rise and fall of the House of Glaoua
(1966)
Seals of the World (1967)
Raven Seek Thy Brother
(1969)


ELÄMÄNKERRAT

The White Island
by John Lister-Kaye (about the author's time working with Maxwell) (1972)
Maxwell's Ghost - An Epilogue to Gavin Maxwell's Camusfearna
by Richard Frere, Victor Gollancz, (1976)
Gavin Maxwell, A Life by Douglas Botting (1993)
The Saga of Ring of Bright Water - The Enigma of Gavin Maxwell
Neil Wilson (2000)

5 kommenttia:

Kari kirjoitti...

En malta olla heittämättä myöhäistä kommenttia, kun nyt huomasin kauniin kirjoituksesi Camusfearnan tarinoista.

Camusfearna-trilogian kaksi suomennettua teosta - ja erityisesti tuo Saukkoystäväni tekivät unohtumattoman vaikutuksen, kun löysin ne kirjastosta noin kahdentoista-ikäisenä. Luin ne sittemmin useampaan kertaan muutaman vuoden sisällä, mutta ne jäivät sitten vain muistikuvien varaan moniksi vuosiksi, kunnes oma poikani alkoi tulla täydelle kymmenelle ikävuodelleen ja mieleni teki, paitsi verestää vanhaa lukukokemusta, niin harkita niitä luetavaksi iltasadun tapaan. Lainastosta kirjoja ei enää löytynyt ja divarien kautta etsimiseenkin meni parisen vuotta. Mutta vaivannäkö todella kannatti; lukukokemus oli edelleen nautinnollinen ja tuore - ja se iltasatuosuus sitten: raikuva menestys! Saukkoystäväni kolme kertaa peräkkäin! Eikä sekään tahtonut riittää. Kalliot pysyvät kaksi kertaa (se, että jäätiin näihin lukukertoihin tapahtui isän tahdosta - muutakin pitää lukea). Kyllä, jotain niissä on.

Tuolla Maxwell-renessanssilla oli vaikutuksensa noihin aikoihin suunnittelemaani matkaan Skotlantiin. Muutoikin Ylämaahan ajattelemani patikkaretken vahvistetuksi päämääräksi tuli nimenomaan länsirannikko: Kyle of Lochals, Skyen-saari ja Lower Sandaig, eli "Camusfearna". Perillä odotti, paitsi upeat maisemat, niin merkillinen aikakoneeseen astumisen tunne; Lochals Hotel suuri-ikkunaisine baareineen, jonka edessä olevalle pysäköintialueelle Maxwell ryntäsi viskilasi kädessään nähdessään Edalin ensimmäisen kerran. Kirjoissa kuvatun kaltaiselta tuntui myös "Camusfearnaa" lähinnä oleva pieni Glenelgin-kylä, jonka pienestä sekatavarakaupasta ostin kauniisti suojakansitetut Harpoon at a Venture ja Maxwells Ghost ja hieman evästä. "Camusfearnan" lähimpien maapurien "MacKinnonien" talo oli paikallaan lammen rannalla - vaikka asumattomana. Ja lampaidenpesuaitauksen paikka, johon Maxwell paikoitti autonsa saapuessaan ensimmäisen kerran "Camusfearnalle" (ja minä vuokraamani polkupyörän). Paljon oli myös muuttunut: kanervanummen paikalla oli todellinen aarnimetsä, joka sulki näkymän merelle täydellisesti ja saarsi Maxwellin talon sijaintipaikan hiukan uhkaavana ja päälletunkevana, melkein kuin Birnanin metsä Macbethin linnan. Merelle päin kaikki näytti kuitenkin kirjoissa kuvatun kaltaiselta. Ja niin myös putous. Pihlajaa ei enää ollut, mutta sen sijaintipaikan vieressä Edalin muistopaasi, jonka lukuisat kävijät olivat koristelleet kauniisti simpukankuorilla. Maxwelin muistopaasi seisoi yksinäisen näköisenä päärakennuksen paikalla.

"Camusfearna" ei kuitenkaan ole yksinäinen ja hylätty, vaan paikalla käy selvästi kohtalainen määrä ihmisiä muistamassa tuota merkillistä ihmistä ja hänen saukkojaan. "Sen ilon, jonka annoit"... lukee Edalin muistomerkissä. Niin, siitä ilosta, jonka Maxwell antoi suurelle joukolle ihmisiä ympäri maailman, tulevat monet muistelemaan häntä tuolle onnen, onnettomuuksien ja suuren mielikuvituksen kadonneen satulinnan paikalle.

Ta-Miit kirjoitti...

Kiitos antoisasta kommentista Kari. Hienoa kuulla, kuinka itse rakastamani kirja on koskettanut muidenkin sydämiä ja ihastus on vielä periytynyt sukupolvelta toiselle.

Itse luin Saukkoystäväni ja Kalliot pysyvät päälle 20-vuotiaana ja olin ihan huumaantunut kirjojen maailmasta, kielestä, tunnelmista ja tapahtumista. Sain tilattua koko trilogian itselleni vasta reippaasti yli 30-vuotiaana.

Olisipa vain minullakin ollut isä jolla on noin hyvä kirjamaku!

Merkillistä kyllä, löysin täältä Amerikasta elokuvavuokraamosta elokuvan, joka pohjautuu väljästi Maxwellin elämään. Olin tiennyt sen olemassaolosta, mutta luulin ettei sitä enää mistään saisi. Mutta niin vaan tuli katsotuksi ja elokuvan hienoisen hössähtävästä luonteesta huolimatta, saukkojen kuvaus (puuhastelu, uiminen ja aurinkoisen energinen luonne) oli mahtavaa katseltavaa.

Elokuvasta jäi elämään arkikieleemme se, kun näyttelijä-Maxwell matkii äärimmäisen uteliasta ja joka paikkaa nenäänsä työntävää saukkoa sanomalla "Wot-wot-wot-wot" (whatwhatwhat?) :)

Toivon vielä itsekin jonain päivänä käyväni Camusfearnalla. Saas nähdä minne tuuli kuljettaa.

Kari kirjoitti...

Tarkoitat ehkä elokuvaa Ring of Bright Water, jossa pääosia näyttelevät Bill Travers ja Virginia McKenna?

Tämä elokuva on tosiaan hauskalla tavalla hyvää tarkoittavan höperön touhukas - ja valoisa, lopun tragediasta huolimatta (lähes kuin kevyempi, aurinkoisempi - ja lyhyempi - versio Bim Mustakorvasta). Ja, siis, kyllä; tämä saukkoelokuva on myös saanut suosiollisen vastaanoton perheemme lapsen ja lapsekkaan isän taholta.

Niin, yllätys, yllätys - tätä elokuvaa on ollut jo vuosia saatavana Suomessa, suomenkielisin tekstityksin, DVD:llä ja ehkä videollakin.

Mitä tulee Skotlannin länsirannikkoon yleensä ja Camusfeanaan erityisesti, niin, jos pitää merestä, jyrkkäpiirteisestä maastosta, avarista maisemista, kapeista teistä ja paikosta, joissa on hyvin vähän pötyä, niin, tuskin pettyy pahasti, jos tuonne matkustaa.

Ta-Miit kirjoitti...

Kyllä, juuri sitä elokuvaa meinasin.

Wot-wot-wot? Elokuva on siis julkaistu Suomessakin ja minä en ole tiennyt siitä yhtään mitään. En ollut tullut edes ajatelleeksi. Äyh, sen siitä saa kun hakee pääsääntöisesti tietoa englanniksi :)

No mutta sehän on hyvä juttu, että on Suomennettu. DVD-aikakausi on tuonut monta vanhaa hyvää elokuvaa uusintakierrokselle.

Ring of Bright Waterissa on paljon hyvää, hellyttävää ja kaunista. Minun käsitykseni Maxwellista on hieman elokuvaa vakavampi, enkä käsittänyt hänen olleen lainkaan hössöttävä ja hauskuuttava tumpelo, mutta elokuvahan onkin aina fiktiota.

Elokuvan lopputragedia jysähti julmuudessaan kuin nyrkki palleaan. Kuvallisena se oli vieläkin kauheampi tapahtuma, kuin kirjallisena, vaikka näytettiin vain kohoava lapio. Ei voi käsittää, miten jonkun ensirefleksi saukon näkemiseen voi olla tappaminen.

Ja minähän pidän karuista erämaista, vähän tallatuista poluista ja myrskyisestä merestä (rannalta tarkasteltuna), joten kyllä tuonne Camusfearnalle mahdollisesti ja toivottavasti tullee joku päivä lähdettyä aviomiehen kanssa vaeltamaan.

TA-MIIT kirjoitti...

Niin kuin todella tulikin lähdettyä. 22-23.7.2017 olimme matkalla Skotlannissa ja ennen Skyen saarelle suuntaamista yövyimme Sandaigin edustalla olevilla kallioilla. Risteyksestä lähtiessämme soi lähitalon pihassa säkkipilli.

Paikkaan patikoidessamme järkytyin ensin syvästi metsäkoneiden rumasti raiskaamaa maisemaa, jossa oli kaadettuja puita ristiin rastiin. Vasta useamman päivän kuluttua sain selville, että käynnissä on laajamittainen maisemien entisöinti, jossa vieraslajinen kuusimetsä kaadetaan ja tilalle istutetaan niitä lajeja joita siellä on ennenkin ollut.

Tunne Sandaigiin saapuessani oli voimakas, kyyneleet silmissä silitin Edalin muistomerkkiä, joka on nykyään suuren kuusen katveessa. Kallioilla kävellessäni aikaan tuli yhtäkkiä kuoppa ja menneisyys tulvahti nykyisyyteen, kun takaani kuului huuto "Gavin! Gavin!" Nuori nainen siis huusi rannalla olevalle miehelle ja hetken aikaa tuntui kieltämättä aika jännältä, kuin menneisyyden aaveet olisivat kulkeneet rinnallamme.

Teimme wild campin Camusfearnaa vastapäätä, puron toisella puolella oleville kallioille ja kokkasimme siellä metsäpolulta keräämiäni kantarelleja. Yö ja seuraava kaunis aamu rannalla, vuoroveden paljastamia meren eläviä ja simpukankuoria ihmetellessä oli ikimuistoinen.