O tempora, o mores!

Kävimme tuossa taannoin ystäväni kanssa savuisessa ja viinanhuuruisessa irstailijoiden synninpesässä (ironista moralisointia) keskustelua siitä, mikä merkitys moraalilla ja etenkin sen rikkomisella on ihmisille. Terveisiä vaan sinne kotiseudulle Karjalaan. Ystäväni lätkäisi pöytään arvion, joka on jäänyt elelemään mielenkiintoisena pointtina jatkokeskusteluihin:

"Ihmiset rikkovat moraalisääntöjä, koska heillä on muuten tappavan tylsää."

Mitä enemmän tätä olen mietiskellyt, sen uskottavammalta tämä lyhyt, tyly analyysi on alkanut kuulostaa. Voisiko tosiaan olla niin, että me ihmiset olemme kerta kaikkiaan niin alikehittyneitä ja ankeita otuksia, että tulemme levottomaksi siitä kun kaikki on hyvin ja tasapainossa.

Revimme makoisimmat kiksimme siitä, kun hakkaamme otsaamme tietoisesti moraalin harmaaseen seinään ja pääsemme sitten uikuttamaan sadomasokistisen nautinnon vallassa kieriskellen elämän kurjuutta, sitten kun veri noruu otsaluulla. Olemme myös ylen tyytyväisiä saadessamme "varastettua" itsellemme sellaisia etuja, jotka moraalin rajoissa toimittaessa olisivat muuten saavuttamattomissa, jäämättä varkaudesta kiinni ja tulematta rangaistuksi (esim. kehitysmaista tuotavat halvat ruokatarvikkeet ja hikipajoissa väsätyt edulliset hyödykkeet).

Opettajamme pienessä kyläkoulussamme muisti aina korostaa mielilausettaan "ei ole vapautta ilman vastuuta". Lasku tulee aina jotain kautta jollekin, ei tosin aina oikeaan osoitteeseen. Moraalin eli yhteisten sopimusten rikkominen puolestaan perustuu herkulliselle ajatukselle siitä, että kuoritaan vain kermat kakusta, eli otetaan vapaudet ja jätetään se kuiva ja känttyisä vastuu muiden mutusteltavaksi.

Moraalista puhutaan usein keinotekoisena säännöstönä, jota se tottakai onkin. Moraalisäännöt pyrkivät rajoittamaan montaakin sellaista toiminnan muotoa, joka esim. eläinmaailmaa tarkastelemalla osoittautuvat sangen luonnolliseksi. Eläimille on oman hyvän takaamiseksi ihan normaalia varastaa ruoka toisen suusta, jättää lajitoveri kuolemaan että oma nahka pelastuu, panna niin montaa kumppania kuin mahdollista omien geenien siirtymisen tai mahdollisimman monipuolisen perimän takaamiseksi sekä tappaa surutta lajitoveri joka uhkaa omia etuja.

Ihminen toki harjoittaa kaikkia näitä edellä mainittuja luonnollisia "paheita" hyvinkin ahkerasti. Yhteistä hyvää ja kapasiteettia lisäävän liittoutumisen ja edes jonkinlaisena kaaoksen rajoittamisen edellytyksenä on kuitenkin ollut se, että egoistisia tarpeita rajoitetaan yhteisillä sopimuksilla, eli lailla ja moraalilla.

Moraali on häilyvä käsite. Se on liitoksissa omaan aikaansa ja silloin vallitseviin käyttäytymisen muotoihin sekä tapoihin. Mikä toisena aikana on niin moraalitonta, että rangaistuksena on yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, voi toisena aikana olla hyväksyttävää, jopa suotavaa. Kun Viivi oli vuosisata sitten sinkku ja viiletti savuisissa kapakoissa irtosuhteita keräilemässä, hänen päälleen syljettiin kadulla. Nykypäivän Viivi paistattelee sinkkuuden auringon loisteessa ja kesyttää mielin määrin boakäärmeitä kateellisten silmänmuljautteluista välittämättä.

Mitä mielenkiintoisin kysymys on se, löytyykö mitään universaaleja moraalisääntöjä joiden rikkomista ei voitaisi puolustella jonkun etuun liittyvillä selityksillä:

"Noo, minä nyt kolautin tuon Eliaksen hengiltä, kun se tuli minua päin pahan näköisenä rautakanki kourassaan " tai "Minä nyt nain sitä naapurin Patea aviomieheni Timon selän takana, kun Timo on aina töissä eikä anna minulle munaa tarpeeksi" tai "pistetään nyt äkkiä nuo kaikkensa antaneet työntekijät ilman mitään bonuksia pihalle, kun ollaan jo saatu käärittyä niiden selkänahoista mahdollisimman isot voitot sijoittajille" Sympatiat saattavat yllättäen kääntyä murhaajan ja huorintekijän ja jopa ihailtavaa liikevaistoa ja markkinoiden tajua osoittaneiden, voitot omiin taskuihinsa käärineiden puolelle, vaikka normaalisti kaikki ovat sitä mieltä, että tappaminen, pettäminen ja riistäminen ovat moraalisesti väärin.

Evoluutio perustuu idealle: "syö tai tule syödyksi". On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät halua elää tämän periaatteen mukaan vaan vääntävät sen muotoon "syö ja tarjoa kaverillekin." Tosin epäitsekkyyskään ei ole aina niin epäitsekästä, kuin miltä vaikuttaa. Mielessä karvastelee helposti ajatus siitä, että voi joskus koittaa sekin päivä, jolloin leipä onkin sen tällä hetkellä nälkäisen kaverin kädessä odottamassa päätöstä jakamisesta tai yksin syömisestä.

Moraalittomuus toki toimii niin kauan kuin evolutiivinen voittoputki jatkuu. Hintana siitä voi olla se, että tiettyjä moraalisääntöjä jatkuvuutensa takeeksi vaativa yhteisö kokee sooloilun uhkaksi ja kääntää sooloilijalle selkänsä. Olisi kieltämättä uskomattoman herkullista, jos esimerkiksi valtion tukea nauttineilta, voittoja tehneiltä yrityksiltä voitaisiin ihan oikeasti periä kaikki maksetut tuet pois siinä vaiheessa kun yritys pistetään nahoiksi ja saadut voitot syydetään ulkomaalaisille keinottelijoille. Tai laskuttaa koulunkäynti ja muut ilmaiset edut kotimaan tomuja jaloistaan karistelevilta sikarikkailta veropakolaisilta. Tällainen kovakouraisuus tosin on suomalaisten kaltaisten poliittisten lällyköiden maassa mahdotonta. Valtamerten globaalit haikalat näykkivät Suomineidon rantavedessä lilluvia varpaita röyhkeästi, eikä kukaan tunnu mahtavan niille mitään.

Luin jostain kaupankäyntiä koskevasta moraalikeskustelusta ajatuksen, jonka mukaan moraali on pakollista luottamuksen synnyttämiseksi. Mikäli ei voi luottaa missään tilanteessa moraaliin, ei voi myydä eikä ostaa mitään. Kun kaikki ihmisten välinen toiminta on pohjimmiltaan kaupankäyntiä (rapsuta minun selkääni, niin minä rapsutan sinun), moraaliton ihminen päätyy lopulta vainoharhaiseen, karuun ja erakoituneeseen mielenmaisemaan jossa kaikki muut ihmiset koetaan uhkana, huijareina ja varkaina, joilta tulee puukkoa selkään heti jos keskittyminen herpaantuu. Tämähän on kaikessa karuudessaan tietysti "ihanteellinen" ja tervehenkinen kehittymisen kaari maailmassa, jossa kaikkien illuusioiden haihduttua on vain loppujen lopuksi niitä syöjiä ja syötäviä: Trust no one.

Suurin ongelma egoistisessa maailmassa lienee kuitenkin tuo alussa esille ottamani tylsyys ja sen lievittäminen. Hyvyys on tylsää, kiltteys on tylsää, uskollisuus on tylsää, väkivallattomuus on tylsää, varastamattomuus on tylsää, raittius on tylsää, terveellinen on tylsää ja etenkin oma terveys on ihan saatanan tylsää ja sitä on sen tähden pakko tuhota tietoisesti. Siltähän tämä vakavasti näyttää, kun tarkastelee mikä ihmisiä maailmassa kaikkein eniten tuntuu liikuttavan: moraalisääntöjen rikkominen, joka tekee elämästä mausteista, jännittävää ja yli-inhimillisen hauskaa.

Tulee aivan mieleen elokuva Fight Club, joka oli karusti piirretty ajankuva siitä, miten alas ihminen voi tylsyydessään ja mitään tuntemattomuudessaan vajota. On pakko saada turpaansa niin, että hampaat lentelevät, kun muuten mikään ei tunnu miltään ja kaikki on kuolettavan tylsää.

IHMISET SIIS OVAT KUSIPÄITÄ, KOSKA HEILLÄ ON MUUTEN LIIAN TYLSÄÄ!

Hyvin ruokittu ja tylsyyden välttämiselle perustettu egoismi siis pitää huolen siitä, että tylsyyden pelossa ryvetään vuosisadasta toiseen sotimisen, väkivallan, pettämisen, varastamisen, riistämisen ja huijaamisen suossa sen sijaan, että todella pyrittäisiin määrätietoisesti ja ylpeästi taistelemaan tylsäksi(?) koetun moraalisesti hyvän elämän puolesta. Ikävä juttu tässä on, samoin kuin huumeissa se, että mitä enemmän lisää volyymia tylsyyden välttämiseksi tehtäviin toimenpiteisiin, sen vähemmän mikään tuntuu miltään. Aina on vain mentävä kauemmas rajan taakse.

O tempora, o mores. Eivät ne ajat ja tavat loppujen lopuksi paljoa muutu vuosisadasta toisen kuljettaessa. Ihminen tulee olemaan aina ja iankaikkisesti se tylsyytensä mutalammikossa kieriskelevä sika, jonka on pakko poimia se yksi ainoa omena yhdestä ainoasta kielletystä puusta, vaikka olisi koko vitun viidensadan hehtaarin paratiisi täynnä muita puita pullollaan hedelmiä.

Aivan varmasti vielä jonain päivänä joku vallan kahvassa roikkuva kärsäkäs tuntee olonsa todella tylsistyneeksi ja painaa sorkallaan tylsyyden nujertaakseen ohjukset laukaisevaa nappia. Sitten ei ole enää kellään ainakaan tylsää.

Surullista, sillä tuntevan ja elämän ihmeellisyyteen uskovan, naiiviudestaan kynsin ja hampain kiinni pitävän ihmisen kohdalla tylsyyden tunteen välttämiseen voi riittää pelkästään se, että menee ulos ja tarkastelee haltioituneena auringonvalossa leijaavia lumihiutaleita.