tiistaina, helmikuuta 27, 2007

Koirakoulu

Nyt ottaa aivoon niin, että kiukullani voisi leikata peltiä. Otsasuontani pullistava instanssi on tällä kertaa armeija, eli koirakoulu jossa nuorista ihmisistä koulutetaan kyseenalaisin keinoin (tai ainakin yritetään kouluttaa) kuuliaisia saksanpaimenkoiria. Miehet huomio, minua raivostuttaa kerrankin se että miehiä sorretaan ja heidän on pakko suorittaa jonkinlainen palvelus tai vankilakakku täysin persoonallisuudestaan ja taipumuksistaan riippumatta.

Tämä voi olla taas niitä päiviä, jolloin isken käteni kirjaimellisesti kakkaan aiheen suhteen, mutta antaa mennä. Ei tässä ainakaan suuta tai näppäimistöä kiinni pitämällä olo parane.

Taidan tarvita kirjoittaakseni täsmäverenpainelääkityksen, sillä armeija on aihe josta olen käynyt elämäni tulenkatkuisimmat kinat.
Minulle on kuitenkin turha tulla kertomaan etten tiedä armeijasta mitään. Puhtaasta mielenkiinnosta olen haastattanut ihmisiä armeijakokemuksista ja seurannut armeijadokumentteja sekä keskusteluja, kuin piru raamattua. Vielä tähän mennessä en ole tavannut yhtään ihmistä, jolla olisi tuosta laitoksesta pelkästään rehellisen positiivista sanottavaa.

Huomauttaisin, ettei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan että ihmisiä opetetaan puolustautumaan, selviytymään hengissä raskaissa olosuhteissa ja parantamaan kuntoaan ja henkistä sietokykyään. On ihan hyvä että nuoret oppivat, että maailma on karu ja vihamielinen paikka tai että ulkona on kylmä 30 asteen pakkasella tai että siihen kylmään ei tarvitse kuolla, vaan sille voi jotain tehdäkin.

En myöskään kaipaa mitään alentuvan isällistä lässytystä siitä, että armeija on pakko olla, kun muuten tänne tulee jonkun muun maan vihulaisarmeija mellastamaan. Maailmanpoliittista tietoiskua harkitseville: en todellakaan viljele mitään ruusuisia unelmia ihmisten hyvyydestä ja solidaarisuudesta toisiaan kohtaan, ainakaan sen jälkeen kun olen herännyt, juonut kupin kahvia ja vilkaissut päivän uutistarjontaa.

Se, mikä minua edellä mainitsemieni ankeiden realiteettien vallitessa kuitenkin pistää eritoten vihaksi, on monien armeijan käyttämien koulutusmetodien luonne, niiden älyvammainen pellemäisyys ja moisen kieroutuneen kouluttamisen epäilyttävät seuraukset. Tuntuu nimittäin siltä, että armeijakoulutuksessa usein rikotaan järjellisen ja motiovoivan kouluttamisen sääntöjä sekä käyttäydytään aivan kuin ihmisen psyyke olisi joku mielikuvitusolento. Armeijassa ollaan nähtävästi keskimäärin sitä mieltä, että nöyryyttäminen ja alistaminen ne vasta ihmistä terveeseen ja sietokykyiseen suuntaan kasvattavatkin. Luin jostain loistavan lausahduksen, jonka mukaan tämän ajattelutavan perusteella "Nalle Wahlroosin teoriat siitä, että johtajia tulee RUK:sta joutavat romukoppaan ja rekrytoijien tulisi suunnata katseensa Kinky Clubiin."

Miesten esittämissä armeijakertomuksissa toistuvat vain vähän itseä vanhempien finninaamaisten idioottien ärjynnän ja nöyryyttämisen sietäminen, päällystön ja lääkäreiden sadistinen välinpitämättömyys vammautumisia ja niistä toipumista kohtaan, aivojen pakollinen nolla-asennossa pitäminen, ahtautuminen samaan lepotilaan testosteroniheilahtelujen armoilla ökkälehtivän, pierevän ja siitä huumorinsa repivän keskenkasvuisen sonnilauman kanssa ja päätön touhustelu (esim. vuodevaatteiden viikkaaminen viivottimen kanssa, jonka jälkeen ne luonnollisesti räjäytetään useaan otteeseen), joilla ei todellakaan ole minkäänlaista ihmisen sotilaallista kapasiteettia lisäävää funktiota. Armeijan perusolemukseen kuuluu psyykkinen ja fyysinen rääkkääminen, joilla ei ole mitään mielekästä päämäärää ja joista ei seuraa sen enempää henkisten kuin fyysistenkään taitojen kehittymistä. Aivopesun tavoitteena tuntuu olevan vain istuttaa ihmisen vapaaseen sieluun nappi, josta painamalla ylempiarvoiset voivat laittaa alempiarvoiset puolestaan kuolemaan, jos tarvetta ilmenee.

Näillä perustein en todellakaan vakuutu siitä, että armeija muokkaisi ihmisistä jotenkin parempia tai kyvykkäämpiä yksilöitä. En ole koskaan kohdannut yhtään armeijan käynyttä ihmistä, jota pitäisin jotenkin poikkeuksellisen hyvänä ja viisaana johtajana. Eräskin armeijan käynyt nainen oli ehdottomasti erään työpaikan vittumaisin ja ärsyttävin työntekijä pyrkiessään pakonomaisesti pomottamaan ja nakittamaan muita samanarvoisiaan, joilla oli onneksi varaa haistattaa hänellä pitkät.

Aina jauhetaan paskaa siitä, että armeija antaa elämään hienot johtajantaidot ja stressinsietokyvyn, mutta minua on alkanut epäilyttää että se on pahimmillaan vain institutionalisoitu nöyryytyslaitos, joka provosoi psyykkisiä häiriöitä sekä edistää huomattavasti kyynistymistä ja luonnevammoja. Tai opettaa että hyvä ihminen on röyhkeä ja kovaääninen ihminen, joka osaa kyykyttää sujuvasti muita. Tämänkaltaisia johtajia toki on pilvin pimein, mutta kenen mielestä se sitten on hyvä asia ja kenen ei.

Sitäpaitsi monien armeijasta kotiutuneiden jutut ovat niin aivokuolleita, että joskus epäilee heille tehdyn salaa lobotomialeikkauksen. Jutut voivat jatkua vuosikausia armeijan jälkeenkin samantasoisina, ennen kuin toipumista on havaittavissa.

Muutos nuoresta ihmisestä armeijan käyneeksi aikuiseksi on joskus todella karu. Näin etenkin siinä tapauksessa, että nuoren oma identiteetti ja itsetunto ei ole vielä päässyt kiteytymään palvelukseen joutuessa tarpeeksi vahvaksi ja mustanhuumorintajuiseksi. Olen seurannut ihan liian läheltä, kuinka taiteellisesta ja anarkistisesta, luovasta nuorukaisesta tuli armeijan jälkeen kova-arvoinen ja konservatiivisuuden liukumäkeen vapaaehtoisesti heittäytyvä mies. Hän halveksi entisiä, luonnollisesti sivarin käyneitä taiteilijatovereitaan ja heidän "säälittäviä taidetuherruksiaan" armottomasti. Yllättäen hän kuitenkin menetti tässä prosessissa myös suuren osan ihailtavaa luovuuttaan ja suuntasi mielenkiintonsa sen sijasta rahaan sekä valtaan.

Armeijassa luonnollisesti halutaan karsia ihmisistä pois sotilaalle sopimattomat herkkyys, myötätunto, sovittelukyky ja oikeudenmukaisuuden ideaalit. Tilalle tarjotaan tunnekylmyyttä, sadismia, kostonhimoa ja nöyryytyksen sekä arvottomuuden kokemuksia. Ihan kuin koulutettavat eivät olisi tuntevia ja huonosta kohtelusta traumoja saavia ihmisiä laisinkaan, vaan jotain elottomia robotteja, joihin asennetaan uudet epäinhimilliset ohjelmat.

Fyysisen kapasiteetin lisäämisestä armeijan keinoilla voitaneen myös olla eri mieltä. Se kun vain on niin, että kaikkien ihmisten fysiikka ei ole samankaltainen, eikä välttämättä puhkea kukoistukseensa samoilla valmennusmenetelmillä. Kaikista ei tehdä huippu-urheilijaa vaikka olisi kaikki konstit käytettävissä. Siinä missä joku juhtamainen sälli pystyy siedettävästi rahjustamaan täyspakkauksen kanssa, voi se laihalta ja hentoiselta keskenkasvuiselta särkeä selän tai jonkin muun paikan pitkäksi aikaa. Vammautuminen puolestaan vähentää aina kapasiteettia ja aikaa, joka olisi tarkoitus käyttää kunnon kohottamiseen.

Armeijalla näyttää olevan myös tavoitteena aiheuttaa terveille nuorille miehille vammoja, joita ei ole tarkoituskaan hoitaa kuntoon.

Vanhin perheemme veljeksistä palellutti armeijassa valatilaisuuteen hiihtäessään sormenpäänsä niin, että ne menivät mustaksi. Onneksi niihin ei sentään tullut kuoliota. Keskimmäinen veljeni sai jalkaansa murtuman jonka paranemisajaksi täyspässi armeijalääkäri määritteli kaksi viikkoa. Samaisen veljen piti mennä armeija-aikanaan 40 asteen kuumeessa tajuttomaksi ennen kuin hänet suvaittiin toimittaa sairaalaan. Myös hänen toisen korvansa kuulo heikkeni huomattavasti jonkun ampumiskämmin seurauksena.

Nuorin veljeni meni tammikuussa korvat luimussa kyseiseen aivopesulaan, vaikka luonnollisesti älykkäänä ihmisenä tiesi mihin paskaliemeen joutuu marinoitumaan. Hänen oli tietynlainen pakko mennä armeijaan, koska häneen ammatti-alallaan tyänantajilla on omankädenoikeus vaatia armeijan käymistä työhönottoperusteena ja tyssätä sivareiden ura mielivaltaisesti alkuunsa.

Tähän mennessä velipoika on kostunut palveluksestaan kroonisen kuumeilevan yskän, silmätulehduksen, polvivamman, selkäkipujen ja vakavasti uhkaavan kyynisen masennuksen verran. Eikä kyseessä todellakaan ole mikään tietokonenörtteilevä, pienestä valittava vässykkä, vaan reipas urheilullinen nuorimies, joka on tottunut koluamaan metsiä niin helteillä kuin pakkasillakin.

Hänen terveytensä ei tietenkään instituutiota kiinnosta, vaan tavoitteena näyttää olevan vain tyrkkiä häntä hyvää vauhtia hajoamispistettä kohti. Minusta se on pelottavan tyhmää ja vastuutonta. Armeijalle on siis kaiken järjen vastaisesti tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä siihen että porteista ulos kävelee mahdollisimman raihnaisia, paikkansa rikkoneita, sydänlihastulehduksen partaalla roikkuvia ikivittuuntuneita raakkeja, eikä hyväkuntoisia ja motivoituneita terveitä sotilaita. Mitenköhän heihin patoutunt vitutus mahtaa yhteiskuntaa tulevaisuudessa hyödyttää. Arvatkaa vain kaksi kertaa.

Eikä siinä kaikki. Valtio rankaisee tätä luokkansa parhaana valmistunutta, monta stipendiä ansainnutta ja ahkerasti työelämän syrjään kiinni haukannutta nuorukaista vielä muutamalla muullakin tapaa. Esimerkiksi hänen vuokraansa ei makseta kokonaan, kun hän oli ollut ennen armeijaa puolisen vuotta hyväpalkkaisessa työssä. Hän joutuu käyttämään kaikki pahan päivän varalle viisaasti syrjään pistämät säästönsä maksaakseen kämppänsä vuokran armeija-ajalta ja se ei edes vielä riitä. Hänet päätetiin pakottaa aukkiin, vaikka hän on ehdottomasti sitä vastaan ja tietää olevansa täysin sinne sopimaton henkilö. Niinpä häneltä menee vuosi elämästä hukkaan, koulutuksen jatkaminen siirtyy, kaikki säästöt haihtuvat taivaan tuuliin ja saattaapa hän vielä joutua ottamaan lainaakin pitääkseen kämppänsä. Jokaikiseen hänen tekemäänsä kieltäytymisperusteluun ja valitukseen on vastattu vain ivallisesti länkyttäen että "ei voi mitään, ei voi mitään."

Että tämmöistä lystiä. Mahtaa olla pojalla armeijan jälkeen motivaatio korkealla työnhaun, raha-asioiden järjestelyn ja ylipäätään minkään tekemisen suhteen. Jos minä olisin veljeni, pistäisin totaalisesti ranttaliksi välttääkseni aukin tai menisin sivariin ja yrittäisin aiheuttaa todella ikäviä hankaluuksia työhönottajille, jotka utelisivat palvelukseni laatua (vrt. työnanatajalle kuulumaton perhesuunnittelun utelu). Valitettavasti hän on aivan liian kunnollinen ja hyväkäytöksinen tehdäkseen niin.

Työelämässä, koulunkäynnissä, lasten kasvatuksessa, urheiluvalmennuksessa ja jopa koirien kouluttamisessa ollaan jo pitkään tiedetty se, että nöyryytetty, hakattu, kiusattu, vammautunut tai pelkän pakon ja herranpelon takia asioita suorittava elollinen olento ei ole laisinkaan motivoitunut tehtäviinsä. Hän vihaa koko ajan sitä mitä tekee ja lusmuaa sekä väpelöi aina jos siihen löytyy pieninkin tilaisuus. Lisäksi hänelle kehittyy kaupan päällisinä usein luonnevamma, psyykkisiä häiriöitä tai masennusta. Joillakin napsahtaa joskus kokonaan. Silloin oppilas ampuu koulutoverinsa, lapsi puree tarhakaveriaan, työntekijä vetää esimiestään turpaan, sotamies lähtee jousipyssyn kanssa ihmisiä lahtaamaan ja koira raatelee omistajansa.

Nämä kauan tunnetut tosisiasiat eivät tietenkään kosketa ylevää isänmaata puolustavaa instituutiota. Se voi aina perustella tekemisiään sillä, että ei sodassakaan kysytä sitä onko sinulla polvi vai pää pipi ja onko sinulla jonkinlaisia moraalisia estoja tappaa tuo sinua pyssyllä uhkaileva toinen ihminen. Ainoa vaan on se, että emme onneksi VIELÄ ole sodassa. Eikä kukaan taatusti pärjää sellaisen vastaan sattuessa yhtään paremmin jo valmiiksi vammautuneena tai psyykkisesti häiriintyneenä sotilaana.

Ettei suinkaan vain sillä, että ihmisille annetaan tehokasta tappamiskasvatusta tehokkaan rauhankasvatuksen sijasta, olisi mitään tekemistä sen kanssa että ihmiset sotivat. Ettei vain sillä, että ihmisiä opetetaan nöyrtymään idioottien komennossa ja kuuntelemaan naama peruslukemilla ties miten paskamaista kohtelua, olisi yhteytensä siihen, etteivät ihmiset ole vieläkään kasvaneet hallitsevana yhtenäisenä joukkona vaatimaan kovaan ääneen rauhanomaista, tasa-arvoista ja reiluille periaatteille perustuvaa elämää. Sen sijaan toimitaan mieluummin elä ja anna muiden kuolla -periaatteen mukaisesti. Paskan niskaan sataminen, epäreilu ja vihamielinen maailma kun on armeijan käyneelle ihan normaali olotila ja siihen on syytä vastata samalla mitalla pärjätäkseen.

Ja ettei vain sillä, että armeija opettaa kuolettamaan ja kitkemään tunteensa kuin haitalliset rikkaruohot, olisi mitään tekemistä sen kanssa että erityisesti miehet ovat kangistuneet tunteettomuuden muottiin niin, etteivät uskalla näyttää tunteitaan edes läheisilleen. Eipä tietenkään...

Mitähän tapahtuisi jos kaikki aseisiin ja sotilaskoulutukseen hakattavat varat ja energia kohdistettaisiin siihen, että ihmisille annettaisiin tehokasta rauhankasvatusta ja alistumiskoulutuksen sijaan panostettaisiin terveen sielun ja ruumiin kehittymiseen tähtäävään älykkääseen selviytymiskoulutukseen. Mene ja tiedä.

Lisäisin tähän vielä omakohtaisen kokemuksen kouluttamisesta ja sen laadun vaikutuksista.

Kamppailulajeja opetettaessa oppilaiden nöyryyttäminen ja pilkkaaminen lopettaa tunnetusti tervepäisen ihmisen motivaation ja innostuksen lyhyeen. Kun itse aloitin aikanaan judon harjoittelemisen, eräs huomattavan vararenkaan vyötärölleen kerännyt ja ei enää lainkaan itse treenaava mustavyö katsoi asiakseen vittuilla keltavöiselle tämän surkeista taidoista todella rumasti. Vaihdoin lajia alta aikayksikön enkä ole takaisin ikävöinyt.

Kun aloitin nykyisessä lajissani itse kouluttamisen, nostin ohjaajapalaverissa esille ikävästi silmiinpistävän (armeijasta periytyvän?) tavan vinoilla alentuvasti kämmääville oppilaille. Se vaikutti selvästi negatiivisesti ihmisten itsetuntoon ja yrittämisen haluun. Ehdotin, että tästä eteenpäin seurassamme ei sitten moista enää harjoiteta. Sitä ei enää (tietääkseni) harjoitetakaan ja niinpä meillä on hyvin motivoitunut, kisoissa mitaleita niittänyt ja tasokas treenausporukka, joka kunnioittaa ohjaajiaan ja tottelee näitä siksi, että nämä ovat harjoituksissa nimenomaan ystävällisiä, mutta tiukkoja, terveellä tavalla vaativia, kannustavia, reiluja ja asiallisia.

21 kommenttia:

Mauno Lankki kirjoitti...

Armeijassa miehelle opetetaan hänen fyysisen ja psyykkisen suorituskykynsä rajat.Näiden rajojen saavuttaminen on mahdotonta ilman rasitusta.Jokainen mies joka tuntee suorituskykynsä rajat tietää mitä hän kestää elämässä.Lopulta hänen itsetuntonsa ja itseluottamuksensa paranee.

Ta-Miit kirjoitti...

Rasitusta ja fyysisten sekä psyykkisten rajojen etsimistä vastaan minulla ei ole mitään. Rääkki ja sen sietäminen ovat usein hyviä ja kehittäviä asioita, mutta niissä töytyy myös olla jokin mieli sekä motivaatio. Armeija ei ole ainoa paikkka, jossa rajojaan ja sietokykynsä määrää voi testata.

Myös päätön toiminta joka johtaa etenevään sekä pahenevaan kropan hajoamiseen ei ole järjellistä. Jos ihminen on sairas, ihminen ei ole täysissä ruumiin voimissaan suorittamaan tehtäviään, vaan voi tehdä itselleen tai m uille kohtalokkaita virheitä.

Turhat vammautumiset joita ei hoideta, pelleily ja sadistinen nöyryyttäminen sekä oman ajattelun kieltävä kritiikittämän tottelemisen vaatiminen ovat minusta nimenomaan kenen tahansa koulutettavan motivaatiota ja kapasiteettia heikentäviä tekijöitä.

Mikko Moilanen kirjoitti...

Satoja vuosia sitten saksan armeijan epäiltiin menestyneen hunosti siksi, koska sotilaat ajattelivat liikaa itseään. Koulutusmetodeja muutettiin. Kehittyi erittäin kurinalainen ja menestyvä armeija.

Tämä oli yksi parhaita kirjoituksiasi. Huomautan, että itse olen armeijan kannattaja, mutta ainakin rauhanaikaisista koulutusmetodeista olen eri mieltä. Alistamista ja nöyryttämoistä ei pitäisi harjoittaa. Sen sijaan jos sota on vaarassa syttyä, niin silloin merkitystä on tehokkaalla ja toimivalla armeijalla. Niin hassulta kun se voi rouva Ta-Miitin mielestä kuulostaakin, sotilaan oma etu on toimia "ajattelematta". Maailmassa on paljon erikoisyksiköitä, joissa koulutus on erittäin rankkaa. En usko, että niiden taso olisi yhtä korkea, jos koulutus olisi pehmoilua. Voi olla parempi, että halut löysäillä ja nuputtaa otetaan pois kasarmilla ja päähän istutetaan toimintamallia, jossa hommat tehdään tuntui miltä tahansa sen sijaan, että lähetettäisiin lampaita susilauman keskelle.

Mette kirjoitti...

Otin ja nain kapteeni evep:n. Kuunneltuani häntä voin vakuuttaa, että simputus jatkuu korkeammillakin upseeeritasoilla (tai näin oli ainakin tapa hänen aikoinaan). Hän oli luutnantti, kun keskellä talvea hänelle soitti korkeampi upseeri kolmen aikaan yöllä ja kysyi, missä varuskunnan ruohonleikkureita pidetään. Hänen piti mennä etsimään ne ja ilmoittamaan takaisin, missä ne ovat. Tämäntapaista.

Herkkyyttään hän ei ole menettänyt; itse asiassa hän ei kestä katsella TV-dokumentteja, joista minä selviän liput liehuen (esim. eläinrääkkäystä). Herkkyys taisi jopa lisääntyä.

Ta-Miit kirjoitti...

Tuota simputusta ja pilkantekoa kritisoin aivan erityisesti. Aivan luonnevammaista touhua, enkä ymmärrä mikä ihmeen funktio sillä muka voisi olla ihmisen kehityksessä. Kaiketikin tosiaan se, että vaikka ylempiarvoinen käskisi (sotatilanteessa) hypätä pää edellä kaivoon, niin kunnon sotilashan hyppäisi kyselemättä heti paikalla ja vielä tekee kunniaakin hypätessään. Tuollaisten pakkorakenteiden ymppääminen ihmisen mieleen on mielestäni hyvin vaarallista ja epähyväksyttävää.

Luonteen kyynistymisen ja traumat arvelisin mahdolliseksi uhkaksi niille nuorille ihmisille, joilla on armeijaan mentäessä identiteetti vielä täysin hakusessa, defenssimekanismit lapsellisia sekä itsetunto vasta nupullaan. Siinä vaiheessa saappaan alle jäänti ei ole missään muodossa terveellistä.

Arawn kirjoitti...

Kyseisessä laitoksessa koulutetaan _sotilaita_. Sotilaiden ei ole tarkoitus olla omilla aivoillaan nerokkaita päätöksiä ja suunnitelmia kehitteleviä yli-ihmisiä vaan käskyjä tottelevia robotteja.

En minäkään tunne ketään, joka olisi innosta hihkuen käynyt armeijan, mutta mieheni, kavereitteni ja tuttavieni kokemukset eivät ole aivan noin mustiakaan. Pientä liioittelua ilmassa? Tähän voisi suhtautua vakavammin, jos kiukkua perusteltaisiin muullakin kuin "mun pikkuveljeni sai sen ja sen taudin, yhdestä kaverista tuli konservatiivi ja eihän kukaan siellä mitään hyödyllistä opi, kun kaikki koko ajan nöyryyttää ja alistaa vaan." Yksittäistapauksilla pelaaminen on aina vähän vaikeaa suuntaan ja toiseen.

Ta-Miit kirjoitti...

En pelaa mielestäni pelkillä yksittäistapauksilla, käytän vain niitä esimerkkinä ja osaperusteluina mielipiteilleni. Tietenkään kaikilla ei ole armeijassa noin synkkää, meitä on saletisti jokaiseen lähtöön.

Jutussani kritisoin sitä, että ihmisiä koulutetaan toimimaan aivottomana laumana, koulutettavien mieliin ympätään "tottele kyselemättä" -ohjelmia ja ihmettelen, miksi koulutuksessa käytetään metodeja jotka siviilissä tuomittaisiin traumoja ja psyykkisiä häiriöitä aiheuttavana kiusaamisena.

Mauno Lankki kirjoitti...

Armeija kouluttaa miehiä työelämään.Säännöllisyys,kurinalaisuus ja esimiehen käskyjen noudattaminen ovat oleellista myös työelämässä.
Armeija opettaa miehiä toimimaan yhtenäisenä joukkona.Naiset eivät tätä ymmärrä siksi he eivät ole saavuttaneet tasa-arvoa esim.työelämässä.
Sotilasvalan vannoneelta henkilöltä on lupa odottaa kaikkia niitä asioita joita siihen sisältyy.Vala on kova lupaus ,jos täyttää sen rehellisesti.
Suomessa armeijan suorittavat naiset ovat laajasti kiinnostuneita armeijan johtajakoulutuksesta.

Ta-Miit kirjoitti...

Ei millään pahalla, mutta minusta taas näyttää siltä, että armeija saattaa myös osaltaan kouluttaa joistakin miehistä taitavia lintsareita ja nakittajia. Opitaan naama peruslukemilla delegoimaan omat hommat toisille ja niitetään itse kiitos. Toki laumana toimiminen tulee esille hyvävelijärjestöissä.

Säännöllisyys, kurinalaisuus ja esimiehen käskyjen noudattaminen kuulostavat mieluumminkin juuri siltä, miten tunnollisimmat naiset työskentelevät. Ylikin sen, mikä heille kuuluisi.

Edelleen, paras ja motivoivin työelämässä kohtaamani johtaja ei ole käynyt armeijaa eikä ole mies.

Arawn kirjoitti...

Ta-miit: "Jutussani kritisoin sitä, että ihmisiä koulutetaan toimimaan aivottomana laumana, koulutettavien mieliin ympätään "tottele kyselemättä" -ohjelmia "

Koska heistä koulutetaan SOTILAITA. Kaikella kunnioituksella, mutta mikä tässä osassa on vaikea ymmärtää? Sotilas on osa koneistoa, hänen ei _pidä ajatella yksin omine aivoineen vaan totella ylempää upseeria_. Sotilaan sooloilu voi aiheuttaa sotatilanteessa paljon vahinkoa (se voi aiheuttaa positiivisiakin juttuja, mutta koska mahdolliset vahingot ovat pahimmillaan suuret, on valittu tie, että sooloilla ei saa).

Jos Preussin kuningas Frederik kommentoi aikoinaan sotilaiden kouluttautumisesta: "Jos sotilaani alkaisivat ajatella, yksikään ei jäisi riviin."

Sotilas on robotti. Se on hänen työnsä.

Arawn kirjoitti...

Korjattakoon vielä sen verran, että tarkoitukseni ei ole olla riitaa haastava tai epäkunnioittava. Minusta vain se, että kritisoidaan sitä, että sotilaista koulutetaan tahdottomia koneiston osia, kuulostaa siltä, kuin kritisoitaisiin sitä, että putkimiestä koulutetaan avaamaan tukoksia putkissa jne.

Ta-Miit kirjoitti...

Ei eri mieltä oleminen ole mielestäni epäkunnioittavuutta. Keskustelun aikaan saamiseksi on hyvä, että joku on muutakin mieltä, muuten vajoan täällä yksinäni kirjoitellessani nihilismin suohon.

Kritiikkini absurdius/naiivius reaalimaailmaan suhteutettuna on ihan tarkoituksellista. Tiedostan kyllä utopististen ihanteiden ja todellisuuden välisen sovittamattoman? ristiriidan, muttei se silti saa minua luopumaan oikean ja väärän peräänkuuluttamisesta.

Tiedän että sotilaan on oltava tahdoton robotti, mutta hangoittelen jääräpäisesti sellaista ihmiskuvaa vastaan.

Lisäksi tivaan, millaisia vaurioita tahdottoman tottelemisen oppimisesta ja tunteiden kuolettamisesta mahtaa seurata yhteiskunnallisesti ajatellen? Ettei vain miesten kuuluisa puhumattomuus ja tunneilmaisun vaikeus saa siemenensä armeijasta.

Se, että ihmislauma saadaan liikkumaan tahdottomina, jonkin yli-ihmisen komentamina robotteina on mielestäni kaiken pahan alku ja juuri. Siksi en halua itsekään nielaista mitään totuuksia valmiiksi pureskeltuna tyyliin "näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaankin" tai että "älä kysele, vaan tee niin kuin käsketään."

Sitäpaitsi ei kätensä murtaneesta putkimiehestäkään ole sen enenpää hyötyä ammatissaan, kuin sairaasta tai raihnaisesta sotilaastakaan.

Arawn kirjoitti...

Ta-miit: "Ei eri mieltä oleminen ole mielestäni epäkunnioittavuutta. "

Ei olekaan. Tarkoitinkin tapaa, jolla olin eri mieltä, etupäässä lausettani "Kaikella kunnioituksella, mutta mikä tässä osassa on vaikea ymmärtää?"

Kaikki ikävät seuraukset miesten robottiutumisesta (ihana sana!) armeijasta lienevät ihan valideja. Pahinta tosin ei ole itse armeijan käyminen vaan aktiivipalvelus, se rampauttaa suurimman osan henkiin jääneistä pahasti. Yhdysvalloissahan tämä on nähty...

Silti, tässä on se kenkku tilanne, että nykyisessä maailmassa me tarvitsemme armeijan. Vaikka elo olisi kivempaa ilman, se ei toteudu ennen kuin kaikki ovat samaa mieltä. Rehellisesti sanottuna en usko ihmiseen niin paljon, että uskoisin pasifistisen maailman koskaan toteutuvan ellei ihminen lakkaa olemasta eläin ja muutu jonkinlaiseksi henkiseksi/koneelliseksi entiteetiksi. Eläin ihmisessä tulee taistelemaan - aina.

Näin ollen minusta on parempi vaihtoehto pitää armeija ikävine puolineen kuin olla kokonaan ilman armeijaa - koska sitten täällä olisi jonkun muun armeija.

tiikeritoveri kirjoitti...

Pieni irtohuomio, heitän tähän kun sattumalta juuri opin Anna Kortelaista lukiessa: sosiologi Erving Goffman rinnastaa kuulemma armeijan mielisairaalaan ja vankilaan. Perusteluna mm.,että kaikki nämä ovat "suljettuja, tiukkasääntöisiä ja hierarkkisia ihmissäilöjä", "totaalisia laitoksia", joissa "henkilökunta ja asukit näkevät toisensa kapea-alaisina stereotyyppeinä" [Kortelainen, Levoton nainen, s. 106]. Aika osuvaa, otaksun...? Ja voitaneen lisätä, että kaikkiin on useimmiten nimenomaan JOUDUTTU... Tosin nykyaikana kun mielenterveyden ongelmista onneksi tiedetään ja puhutaan enemmän kuin koskaan eikä ammattiavun hakeminen niihin enää leimaa hulluksi samalla tavoin kuin ennen, mutta sairaalapaikoista huutava pula, ja vankiloissa taas sellien mukavuustaso ainakin Pohjoismaissa käsittääkseni sitä luokkaa, että huono-osaisimmilla kotiolot päihittää, niin (heh) - taitaa näihin kahteen olla jo pikemminkin vapaaehtoista pyrkyä ja tunkua. Armeijasta en olisi niinkään varma...

Ta-Miit kirjoitti...

Arawnille vielä kommenttina kysymykseen, mikä tässä oli vaikeaa ymmärtää:

Ihmisyyttä ja ihmisten pohjatonta itsetuhoista järjettömyyttä, josta sota ja kaikki sotimiseen liittyvä syövänkaltainen varustautuminen on vain yksi esimerkki. Minulla on sellainen aivovaurio, että kuvittelen maailmassa olevan mukavampaakin tekemistä kuin sotia ja tuhota, mutta suuri osa ihmiskuntaa ei luonnollisesti ole asiasta samaa mieltä.

Olen pohjattoman hämmästynyt siitä, miten helppoa mielipuolisen kalliita sotia näyttäisi olevan aloittaa siihen verrattuna miten äärettömän "vaikeaa" on ohjata sama raha johonkin rakentavaan ja hyvinvointia edistävään toimintaan.

lurkkeri kirjoitti...

Mieheltä, joka on ennen ollut:
'For one thing, what is clear about the culture of war is that it is necessarily an obedience culture. In armies, as one critic has noticed, where there must be unquestioning obedience, there must necessarily be passive injustice. And not just that--the obedience culture is certain over the long-run to shrivel originality and to constrict thought, to encourage witless adaptation and social dishonesty.'(Paul Fussell)

Anonyymi kirjoitti...

Tahtoisin heittää tähän väliin ilmaan kysymyksen, onko tämän maan puolustaminen sitten sen arvoista? Jos se vaatii tappamista ja inhimillisyyden menettämistä?

Miten todellisia (tai merkittäviä) rakennelmia "valtiot" ovat? Kertovatko ne lopulta mitään meistä, minusta, sinusta, ihmisestä..

Jokin aika sitten luin sattumoisin viisaita sanoja, jotka herättelivät kyseenalaistamaan kaikkia kulttuurin ja kansalaisuuden meihin lyömiä leimoja.

"Puhun vielä hiukan lisää sanoista. Totesin aiemmin että sanoilla on rajansa. Minulla on tähän hieman lisättävää. On joitakin sanoja, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa. Esimerkiksi: olen intialainen. Olettakaamme nyt, että olen sotavankina Pakistanissa ja minulle sanotaan: "Tänään viemme sinut rajalle ja saat nähdä oman maasi." Niinpä minut viedään rajalle ja katson sen yli ajatellen: "Voi, minun maani, kaunis kotimaani. Näen kyliä, puita ja kukkuloita. Tämä on minun isänmaani!" Hetken kuluttua vartijat sanovat: "Anteeksi, erehdyimme paikasta. Meidän on kuljettava vielä kymmenen mailia eteenpäin." Mihin olin reagoinut? En mihinkään. Olin keskittynyt sanaan, Intiaan. Mutta puut eivät ole Intia; puut ovat puita. Tosiasiassa ei ole olemassa mitään rajoja. Ihmisten mieli, tavallisesti tyhmien ja ahneiden poliitikkojen mieli, on pannut ne sijoilleen. Ennen maani oli yksi ja ainoa maa, nyt siitä on tullut neljä. Ellemme pidä varaamme, niitä voi kohta olla kuusi. Silloin meillä on kuusi lippua ja kuusi armeijaa. Tästä syystä ette näe minun tervehtivän lippua. Inhoan kaikkia valtiolippuja koska ne ovat epäjumalia. Mitä me niitä tervehdimme? Minä tervehdin ihmisyyttä, en armeijan ympäröimää lippua."

Minusta lainauksessa on järkeä, varsinkin kun sitä katsoo sen poliitikkojen valtapelin läpi, johon sodat erottamattomana kuuluvat. Mitä muuta Irakin sotakaan oli kuin rahan ja vallan motivoimaa, häikäilemätöntä hyväksikäyttöä? USA elää sotateollisuudesta, siis siitä ETTÄ IHMISILTÄ LÄHTEE HENKI. Ja, mikä uskomattominta, se on yleisesti hyväksyttyä. Tähän loppuun vielä toinen lainaus (koska muut tuntuvat jo sanoneen samat asiat minua paremmin): "[Americans] are a people, who have no shame, and therefore they do whatever they want to do."

Eikä tuo häikäilemättömyys liity pelkästään amerikkalaisiin.

Ta-Miit kirjoitti...

Hienosti muotoiltu kommentti, arvoisa anonymous. Tuo sotahulluuden ja väkivaltaan perustuvan politiikan normalisoiminen kalvaa minuakin jatkuvasti. En voi millään hyväksyä tätä maailmaa, jossa tehdään häikäilemättömästi mitä lystätään koska tekemisistään ei tunneta minkäänlaista häpeää tai syyllisyyttä.

John Kelly kirjoitti...

Sanoit armeijalla olevan tavoitteena aiheuttaa terveille nuorille miehille vammoja, joita ei ole tarkoituskaan hoitaa kuntoon.

Ensimmäiseen väitteeseesi sopii 20/80 sääntö tai jopa 10/90 - luku on omaan kokemukseeni perustuva mielipiteeni. Eli 20%:lle varusmiehistä sattuu 80% vahingoista. Tämä ei mielestäni ole armeijan vika, sillä näin on muuallakin. Armeijassa onnettomuuksia ehkäistään varomääräyksillä, mutta valitettavasti tuohon 20%:iin mahtuu kaikenlaista vipeltäjää, jotka muka tietävät paremmin. Näin onnettomuuden ainekset ovat valmiina. Väitän, että näille samoille koheltajille sattuu ja tapahtuu paikasta riippumatta. Näiden samojen ihmisten takia varomääräyksiä kiristetään koko ajan.

Jälkimmäiseen väitteeseesi sanoisin, että on niitä kavereita, jotka eivät mene lääkäriin kuin kannettuna; aina ei edes silloin. En kommentoi veljiesi tilanteista, koska en niitä tunne. Mutta ei kai se ole armeijan vika, jos ihminen ei itse älyä levätä sairauttaan pois. Siis varmasti vastaanotolta annetaan vähintäänkin liikuntavapautus ja sitä varmasti jatketaan, jos ihminen ei ole parantunut. Mutta sen verran pitäisi ottaa vastuuta omista toimistaan, että älyää mennä lääkäriin, jos on kipeä. Näin ei kuitenkaan aina ole, ja tuloksena on pitkittyneitä sairauksia.

Vai et ole koskaan kohdannut armeijan käynyttä ihmistä, jota pitäisit jotenkin poikkeuksellisen hyvänä ja viisaana johtajana. Ottaen huomioon, että suurin osa miehistä käy armeijan, niin tämä on aika mielenkiintoinen väittämä.

Ta-Miit kirjoitti...

Armeijan ja armeijalääkäreiden vika on kyllä selkeästi siinä jos jalkansa murtanut mies pistetään jatkamaan palvelustaan kahden viikon päästä. Silloin kyseessä on jo selkeästi sadistinen kiusanteko, ei järjellinen toiminta. Ja myös siinä, että kuumessa oleva sälli pistetään kylmästi juoksemaan cooper, on jollakin muullakin kuin marttyyrimaisella juoksijalla aivot narikassa. Sitäpaitsi, kuumeilija kyllä kävi lääkärillä joka ei ottanut tietenkään vakavasti.

18-vuotiailla ei välttämättä kaikilla ole vielä itsetunto ja identiteetti kehittynyt tarpeeksi niin paljon etttä heillä olisi kanttia laittaa ammattikseen komentaville kova kovaa vastaan. Eli totellaan sitten vaikka pää kainalossa ja mennään eteenpäin niin kauan kunnes taju lähtee, kun ei uskalleta ottaa nöyryytettäväksi ja pilkattavaksi joutumisen riskiä. Vastuu ei siinä ole mielestäni näillä nuorilla koulutettavilla, vaan kouluttajilla joilla luulisi olevan edes hiukan järkeä päässä ja vastuuta hanskassa.

On vain hyvä asia, jos armeijaan on enenevässä määrin soluttautumassa inhimillisyyttä, yksilöllisyyden kunnioitusta ja etiikkaa. Ne jotka ovat eri mieltä voivat puolestani mennä vaikkapa Venäjän armeijaan kokeilemaan siipiään. Siellä sitä vasta onkin kivaa.

Minua karmii lisäksi kysymys siitä, mitä armeijan aivopesu saa nuorissa, vielä psyykeeltään hauraissa ihmisissä aikaiseksi. Siinähän kuitenkin tähdätään "tottele kyselemättä" - ihmisten muovailemiseen. Sellaisiako tähän maailmaan tarvitaan lisää? Vai niitä jotka avaavat reippaasti suunsa ja laittavat hanttiin huomatessaan jonkin olevan pielessä?

En minäkään kouluttajana patista treeneissä kiusallani polvensa tai selkänsä rikkonutta tekemään jotain extreme-hyppykiertopotkuja, jos hän itse vammastaan minulle mainitsee. Olisin kusipää jos niin tekisin ja pitäisin siten huolen siitä että kyseisen henkiön harrastus loppuisi lyhyeen.

En muuten huomannut minkäänlaista puuttumista henkisiin vaurioihin, jotka saattava hyvinkin olla oleellinen osa armeijan käyneiden sielunelämää. Kysyin, että sieltäkö kenties periytyy niin monen miehen neuroottinen umpimielisyys ja pakonomainen varovaisuus tunteiden näyttämisen ja inhimillisten virheiden myöntämisen suhteen?

Tästä kuulisin mielelläni enemmänkin analyysia sellaisilta jotka ovat armeijan läpikäyneet ja osaavat arvioida sen vaikutuksia itseensä aidon kriittisesti.

Mielestäni ihmiseen, joka on aina oppinut pakonomaisesti peittämään kaiken heikkoutensa ja esittämään kovanaamaa, ei voi saada aitoa inhimillistä kontaktia. Hän on vain naamio ja rooli, jonka joku toinen on muotoillut.

Ja kyllä. Luit aivan oikein, etten ole kohdannut henkilökohtaisesti vielä tähän mennessä yhtään mielestäni erityisen arvostettavilla tai kunnioitettavilla johtajanominaisuuksilla varustettua armeijan käynyttä ihmistä.

Monista johtavassa asemassa olevista miehistä kyllä tunnistaa kilometrin päähän armeijasta omaksutut johtajamaneerit (kovan äänen käyttö, omien virheiden kuittaaminen olankohautuksella, kohtuuton delegointi, pokerinaama, pöyhistely, yksilön mielipiteiden kuuntelemattomuus, kollektiivinen rankaiseminen, ignorointi, nolaaminen jne.) jotka kyllä saattavat saada porukan hetkellisesti tottelemaan, mutta jotka takaavat lusmuamisen ja halveksunnan heti kun selkä kääntyy. Sen verran on jo ikää ja itsetuntoa kertynyt, etten voi muuta kuin nauraa pomolle joka luulee saavansa noilla keinoilla parempia tuloksia ja kunnioitusta. Työpaikan sairauspoissaolot ovat hyvä kuitti josta voi toki tarkistaa uskottavuuskertoimensa.

Muuten eräskin kovassa maineessa oleva armeijan kouluttaja (aivan minulla on jopa eräs henkilökohtainen kokemus moisesta) kuvitteli, että ilmeisen yleisellä pissa-pieru-kakka-huumorilla saadaan jotenkin suurempi uskottavuus koulutukseen, jota hän oli vetämässä. Hyvin nopeasti alkoi kyseisen nauhan pyöriminen syödä uskottavuutta koko mieheltä.

Toistaiseksi ainut pomo joka on kunnioitukseni ansainnut on nainen, jolla riittä sielunlääniä, ihmistuntemusta ja malttia vaikka toisille jakaa. Eikä hän ole taatusti käynyt armeijaa.

Kiitos kuitenkin asiallisesta kommentista "john kelly". En vähättele omakohtaista kokemustasi tai erilaista näkemystäsi, vaan totean vain alleviivatusti olevani itse erittäin eri mieltä.

John Kelly kirjoitti...

Tarkoituksenani ei ollutkaan muuttaa mielipidettäsi - tiedän, etten siihen tällä lyhyellä (tai minkään muunkaan mittaisella) vastauksellani edes pysty.

Halusin vain tuoda esiin sellaisen seikan, ettei tuo ole ainoa totuus asiassa. Siis, uskon, että kertomasi kaltaista on tapahtunut, mutta en usko sen olevan kovinkaan yleistä. Itsekin olin pitkään kipeänä armeija-aikanani, mutta kertaakaan sinä aikana minulle ei edes epäsuorasti vihjattu, että nyt pitäisi tehdä käydä lenkillä tai vastaavaa. Mutta jätän tämän aiheen kommentoimisen nyt tähän.