sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2007

Kuukin pimeni

Samoin kuin kuun eteen lauantaina, niin minunkin elämääni hiipii himmentävä varjo. Onneksi kyse ei ole sentään auringonpimennyksestä. Valon määrä elämässäni vähenee joka tapauksessa merkittävästi joksikin aikaa.

Rakkain ihmiseni, Jänismies on lähdössä kauas ja käden tavoittamattomiin. Lähtö itsessään on yksi hänen ammatillisia riemuvoittojaan ja kaikkea sitä, mitä hän on kovalla työllä tavoitellutkin. Varjo tulee kuitenkin siitä, että välillämme lainehtii kokonainen valtameri, ennen kuin työni takia pääsen seuraamaan hänen jalanjäljissään noin kolmen kuukauden päästä.

Tulee olemaan kuin suoraan kuumasta saunasta avantoon menemistä, kun viiden vuoden aina vain läheisemmäksi käynyt symbioosi ja vuosi vuodelta syvenevä rakkaus ei olekaan yhtäkkiä fyysisesti läsnä. Ainoa ihminen joka tietää minusta kaiken, ymmärtää minua kaikkine omituisuuksineni, jonka kanssa voin puhua mistä vaan ja joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on muutaman päivän päästä pelkästään ääni skypessä tai juokseva teksti messengerissä. Karua.

Kosketus on ollut alusta saakka äärimmäisen tärkeää meille molemmille, joten voin jo ennakoiden kuvitella millainen shokki tulee olemaan se, kun toisen lämpö ja tuoksu katoavat viereltä. Puhumattakaan pään nollaamiselle olennaisista, tunteja sängyn pohjalla jatkuvista keskusteluista toisiinsa kietoutumisineen ja absurdeine hullutteluineen. Jänismiehen nauru, jonka provosoiminen on lähes elämäntehtäväni ja joka saa hänen silmäkulmiinsa laskostumaan kauniit naurunrypyt, ei kutita minua pitkään aikaan sisältäpäin.

Vuodet ovat kasvattaneet välillemme tiiviin sienirihmaston, jonka venyminen tulee tekemään melkoisen kipeää.

Järjestimme läksiäiset hienolla mökillä ja kutsuimme sinne läheisimmät ystävämme öitsemään. Kävimme metsässä kävelyllä ihmettelemässä heppi paljaana laavun edessä seisoskelevaa lumipeikkoa ja hirvien nukkumis- ja vessapaikkoja. Söimme hyvin, grillasimme savuisessa grillikatoksessa ja saunoimme. Huolimatta päiväsaikaan tehdystä hyvästä yrityksestä hakata berserkkiraivon vallassa pienellä kirveellä avanto, emme saaneet jääkantta irtoamaan reunoistaan, vaikka se joiltakin kohti puhki menikin. Hankikin jäätyi kovaksi koppuraksi, joten siinä ei kärsinyt kieriskellä ja extreme-elämykset jäivät toiseen kertaan.

Illan tullen pihalle sytytettiin ulkotulia. Korkkasimme rentouttavaa juotavaa ja laulaa lallattelimme kuunpimennystä odotellessamme. Saimme kaivatun tunnelmallisen ja rauhallisen hetken lähtöä edeltävään stressiin ja kaaokseen. Haikeuttakin oli ilmassa: tähän päättyy eräs jakso elämässämme. Minä jään kevääksi roikkumaan odotuksentäyteiseen liminaalitilaan, mutta olen luvannut hypätä samaan muutoksen virtaan jos kaikki menee suunnitellulla tavalla.

Yöllä seurasimme kirpsakassa pikkupakkasessa tähtikirkkaalla taivaalla pimenevää kuuta ja kuuntelimme äänetöntä vähäasukkaisen seudun rauhaa. Ystäväni M.H. otti oheen liittämäni kuvan kuun punastuvista poskista.

Kuin läksiäislahjaksi, seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja järven jäälle kävelemään lähtijät tekivät paatuneina budokoina lapsen riemulla lumessa kuperkeikkoja ja heittelivät toisiaan. Jänismiestä tulee ikävä nyt ja myös tätä kaikkea taakse jäävää rakkaine ystävineen tulee ikävä kun itsekin lähden.

7 kommenttia:

ZePanda kirjoitti...

Oi :-(

Mutta, ikävätkin vaiheet kestää kun tietää että se loppuu. Ja voihan olla että säkin pääset piipahtamaan uusissa maisemissa ennen kuin 3 kk on täysi.

ZePanda kirjoitti...

Jaha... ja bloggerinpaska ei taaskaan anna kommetoida millään mulla kuin blogger-identiteetillä. Oh I'm so surprised.

Ta-Miit kirjoitti...

En valitettavasti pääse välivisiitille, sillä säästän lomapäiviä päästäkseni Jänöjussini föliin aiemmin. Allekirjoitin viime syksynä työsopimuksen toukokuun loppuun, kun ei ollut vielä varmuutta Jänismiehen lähdöstä. Nyt sitten lusitaan ja ikävöidään...

Saatan olla hivenen äreä lähiaikoina ja kyllä, kaikille tätä ikuisuusselitystä mieluusti viljeleville miehille tiedoksi: munanpuutteesta se tosiaan johtuu.

Toukokuussa karistan (jos mitään yllättävää ei satu) tämän maan tomut hetkeksi tassuistani. Maavalinta on poliittisesti ottaen mahdollisimman perseestä, mutta paikkakunta sentään ylen loistava koko maahan verrattuna (-tituleerattu pikkukaupunkien Sodomaksi ja Gomorraksi, jesh). Suunnittelen pistäväni maastamuuton kunniaksi pystyyn uuden sivublogin jossa pääsen tutkiskelemaan "lemppari"kansani syvintä luonteenlaatua.

Odotan mielenkiinnolla, miten psyykeni reagoi tähän. Yleensä vajoan yksin oleillessani spartalaiseen treenausmaniaan ja kirjoitusvimmaan, mikä ei tietysti olisi pahitteeksikaan taas vaihteeksi. Hauis odottaa esiinpääsyään ja novellikokoelma viimeistelyään.

Odotan sen sijaan hampaat irvessä (ja liian laiskana muuttamaan) milloin tää blog-spit tekee mulle ensimmäisen ison källinsä. Vielä ei oo tökkimistä pahempaa ilmennyt ja varmuuskopiot on sentään tallessa. Onnittelut ZPanda sulle ilmeisen onnistuneesta muutosta wordpressiin.

Mikko Moilanen kirjoitti...

No, mitä tässä oikein sanoisi. Onneksi on Internet!

(WordPressiä kannattaa käyttää ennemmin kuin Bloggeria. WordPress on vapaohjelmisto. Pitää muuten siirtää itseni sinne tänään.)

tiikeritoveri kirjoitti...

Rakkahin Ta-Miit, päätin kerrankin pusertaa kommenttia myös tänne, ja sen kunniaksi ensinnäkin (tätä ei voi koskaan sanoa liian usein) kiitos, KIITOS Raapimapölkystä kokonaisuudessaan - vilpittömästi kiitos huolimatta siitä harmillisen tutusta sivuvaikutuksesta kaltaiseeni ongelmatapaukseen, että niin innokkaasti kuin tekstisi aina luenkin ja periaatteessa useimmiten myös kommentoida haluaisin, en yleensä siihen pysty. Raapaisuissasi tuntuu kertakaikkiaan olevan niin paljon substanssia ja niin perinpohjaisen peloton, itsensä/elämänkokemuksensa likoonpaneva ote, että meikäläinen jotenkin suunnilleen lamautuu ja voi vain vetäytyä sulattelemaan lukemaansa aina seuraavaan raapaisuun saakka, pienessä päässään mitätön ja ilmeisen epärealistinen ajatus, että voi kunpa minäkin vielä... Edes puoleenväliin bloggauksesi pätevyys- ja/tai syvyystasoa yltävän vastineen raapustaminen näyttäytyy heti haasteena, johon minulla ei nykyisessä(kään) tilanteessani ikävä kyllä yksinkertaisesti virtaa riitä - ja kuten tiedät, huolettomasti heitettyihin parin sanan/ yhden rivin vastauksiin taas ei valmiuksia ole senkään vertaa.

Mutta nyt tuntuu juuri tämän tekstin sisältö (vaikka asian jo tiesinkin) oikein pakottavan paitsi tämänkertaiseen kiitoskommenttiin niin myös tällaiseen julkiseen... en sano lupaukseen, mutta lähinnä itse itselleni asettamaan tavoitteeseen, että YRITÄN tämän kevään mittaan olla vihmerämpi ja jättää Raapimapölkkyyn kynnenjälkiäni edes hieman entistä ahkerammin! Katsotaan onnistuuko (ethän kuitenkaan liikoja odota...).

Mitä itse asiaan tulee, täytyy sanoa että olen aika ymmälläni... ymmälläni siitä, miten empaattiseksi itseni tunnen. Enhän minä tuohon tilanteeseen MITENKÄÄN voi samastua, en mitenkään tietää ja omakohtaisesti tajuta sitä tunteiden koko kirjoa ja kokonaisvaltaisuutta, mikä teillä nyt pian olosuhteiden pakosta on kestettävänä. Olisi tosi löysää väittää, että muka "ymmärrän", millaista tuskaa koet(te). Mutta - ei maha mittää - täällä minä siltikin melkein vääntelehdin myötäkärsimyksessä, kun mielestäni on NIIN inhaa ja maailmanmurjoman epistä sinua kohtaan, että sydän ja ajatukset Jänismiehen mukana valtameren takana joudut noinkin pitkään raahaamaan fyysistä sinääsi siellä Suomen kevätsohjoissa ja -pölyissä...! (Ihan kuin se ei olisi jo muutenkin tarpeeksi masentava ja kaukokaipuuta aiheuttava vuodenaika - mikä sivuhuomiona todettakoon näin nimimerkillä "viimeeksi viime vuosituhannella kevättalven Suomessa viettänyt, eikä pienintäkään aikomusta kokemusta uusia" - vaikka voihan tietysti olla, että sinulle tilanne ja tunnetila on/olisi ihan yhtä paha oli vuodenaika tai keli mikä hyvänsä.)

Ainoa oikeasti lohduttava asia lienee, että jäähän sinulle kissat. Se on sentään valtaisan tärkeä pointti - varsinkin jos miettii käänteisesti sellaista kauhuskenaariota, että Jänismies veisi jo kissatkin ja sinulta lähtisi samalla kertaa kolme rakasta... Erikoista muuten, ettet koko tekstissä tätä maininnut. Tietoinen valinta? Ehkäpä tarkoituksesi omistaa myöhemmin (eli sitten jonkin aikaa "vain" kissojen kanssa elettyäsi, ja vain-sanaa käytän haluamatta missään tapauksessa millään lailla vähätellä ketään kissoja, joskaan toisaalta tässä nimenomaisessa tapauksessa miestäkään...) kokonainen uusi raapimus aiheelle, missä määrin kissat (tai muut lemmikkieläimet) voivat korvata ihmissuhteita, siis jos ylipäänsä mielestäsi voivat? Niin, miten tämän ajattelet? En äkkiseltään muista, oletko joskus aiemmin tästä blogannut. Saapi joka tapauksessa ottaa vinkkinä - saattaisipa moiseen jopa minulta tulla jotain kommentintapaista... ;-)

tiikeritoveri kirjoitti...

Ai niin! Siis loistava suunnitelma tuo, että:
"Suunnittelen pistäväni maastamuuton kunniaksi pystyyn uuden sivublogin jossa pääsen tutkiskelemaan "lemppari"kansani syvintä luonteenlaatua."

Aah, tuskin maltan odottaa!!! :-D

Ta-Miit kirjoitti...

Kiitos kommenteista, Tiikeritoveri! Mukavaa jos jaksat joskus jättää kynnenjäljen :)