Kuukin pimeni

Samoin kuin kuun eteen lauantaina, niin minunkin elämääni hiipii himmentävä varjo. Onneksi kyse ei ole sentään auringonpimennyksestä. Valon määrä elämässäni vähenee joka tapauksessa merkittävästi joksikin aikaa.

Rakkain ihmiseni, Jänismies on lähdössä kauas ja käden tavoittamattomiin. Lähtö itsessään on yksi hänen ammatillisia riemuvoittojaan ja kaikkea sitä, mitä hän on kovalla työllä tavoitellutkin. Varjo tulee kuitenkin siitä, että välillämme lainehtii kokonainen valtameri, ennen kuin työni takia pääsen seuraamaan hänen jalanjäljissään noin kolmen kuukauden päästä.

Tulee olemaan kuin suoraan kuumasta saunasta avantoon menemistä, kun viiden vuoden aina vain läheisemmäksi käynyt symbioosi ja vuosi vuodelta syvenevä rakkaus ei olekaan yhtäkkiä fyysisesti läsnä. Ainoa ihminen joka tietää minusta kaiken, ymmärtää minua kaikkine omituisuuksineni, jonka kanssa voin puhua mistä vaan ja joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen, on muutaman päivän päästä pelkästään ääni skypessä tai juokseva teksti messengerissä. Karua.

Kosketus on ollut alusta saakka äärimmäisen tärkeää meille molemmille, joten voin jo ennakoiden kuvitella millainen shokki tulee olemaan se, kun toisen lämpö ja tuoksu katoavat viereltä. Puhumattakaan pään nollaamiselle olennaisista, tunteja sängyn pohjalla jatkuvista keskusteluista toisiinsa kietoutumisineen ja absurdeine hullutteluineen. Jänismiehen nauru, jonka provosoiminen on lähes elämäntehtäväni ja joka saa hänen silmäkulmiinsa laskostumaan kauniit naurunrypyt, ei kutita minua pitkään aikaan sisältäpäin.

Vuodet ovat kasvattaneet välillemme tiiviin sienirihmaston, jonka venyminen tulee tekemään melkoisen kipeää.

Järjestimme läksiäiset hienolla mökillä ja kutsuimme sinne läheisimmät ystävämme öitsemään. Kävimme metsässä kävelyllä ihmettelemässä heppi paljaana laavun edessä seisoskelevaa lumipeikkoa ja hirvien nukkumis- ja vessapaikkoja. Söimme hyvin, grillasimme savuisessa grillikatoksessa ja saunoimme. Huolimatta päiväsaikaan tehdystä hyvästä yrityksestä hakata berserkkiraivon vallassa pienellä kirveellä avanto, emme saaneet jääkantta irtoamaan reunoistaan, vaikka se joiltakin kohti puhki menikin. Hankikin jäätyi kovaksi koppuraksi, joten siinä ei kärsinyt kieriskellä ja extreme-elämykset jäivät toiseen kertaan.

Illan tullen pihalle sytytettiin ulkotulia. Korkkasimme rentouttavaa juotavaa ja laulaa lallattelimme kuunpimennystä odotellessamme. Saimme kaivatun tunnelmallisen ja rauhallisen hetken lähtöä edeltävään stressiin ja kaaokseen. Haikeuttakin oli ilmassa: tähän päättyy eräs jakso elämässämme. Minä jään kevääksi roikkumaan odotuksentäyteiseen liminaalitilaan, mutta olen luvannut hypätä samaan muutoksen virtaan jos kaikki menee suunnitellulla tavalla.

Yöllä seurasimme kirpsakassa pikkupakkasessa tähtikirkkaalla taivaalla pimenevää kuuta ja kuuntelimme äänetöntä vähäasukkaisen seudun rauhaa. Ystäväni M.H. otti oheen liittämäni kuvan kuun punastuvista poskista.

Kuin läksiäislahjaksi, seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta ja järven jäälle kävelemään lähtijät tekivät paatuneina budokoina lapsen riemulla lumessa kuperkeikkoja ja heittelivät toisiaan. Jänismiestä tulee ikävä nyt ja myös tätä kaikkea taakse jäävää rakkaine ystävineen tulee ikävä kun itsekin lähden.