Ihmeitä tapahtuu

Viime yönä huomasin kuinka mielenkiintoisia asioita tapahtuu, jos pystyy luopumaan "en anna koskaan anteeksi hänelle" -asenteesta ja antamaan asioiden loksahdella omalla painollaan kohdalleen ilman valmiiksi rakennettuja näytelmäkulisseja.

Puolentoista vuoden kyyninen hiljaisuus minun ja erään ihmisen välillä päättyi pitkään keskusteluun, joka jatkui koko yön yli aamukymmeneen. Iso kauna todettiin useiden pienten kasaantuneiden asioiden muodostamaksi möykyksi ja toisesta ihmisestä tehtyjen väärintulkintojen kasaantumaksi, jonka voi todennäköisesti muuttaa paljonkin toisennäköiseksi päättämällä että tyhmyyksiä tulee tehtyä, mutta kai niitä voi korjatakin.

Yön aikana joutui enenevässä määrin pohtimaan seikkaa, onko jotain kiteytynyttä minuutta ollenkaan olemassa. Kun huomasi, että jollain hyvinkin lopulliseksi kuvittelemallaan periaatepäätöksellä "emme tosiaankaan ole enää koskaan tekemisissä toistemme kanssa" ei loppujen lopuksi ollut minkäänlaista painoarvoa sillä hetkellä vallitsevien mielialojen kanssa. Sitä huomasi, että mielikuvistaan ja ajatuksistaan huolimatta näkee niiden takana olevan ihmisen joka ei ole lainkaan sama asia kuin omat mielikuvat. Minuus tuntui säiliöltä, jossa vesi virtaa ja vaihtuu koko ajan.

Minä olen tätä mieltä nyt aina ja ikuisesti - barrikadin purkaminen tuntui hiukan hermostuttavalta ja suojattomalta, mutta kaiken kaikkiaan luultavasti erittäin oikealta päätökseltä. Kaunojen kasaaminen ja pois lakaisematta jättäminen kuitenkin todennäköisesti lisäävät elämään huonoa karmaa ja vähentävät positiivisten tekojen mahdollisuuksia rajusti.

Aamun heleän auringon valaistessa pölyisiä katuja pyöräilin kotiin oudon tyynenä ja zeninä. Nyt herättyäni lähden tästä avantouimareiden avoimille päiville huuhtelemaan pölyä pois myös kevätremontistaan innostuneen ruumiini säikeistä.