torstaina, toukokuuta 03, 2007

Ei kuumeile, eikä tikitä

Olemme tässä muutamaan otteeseen puhuneet naisystävien ja ohessa korvat hörössä kuuntelevien miesystävienkin kanssa vauvakuumeesta ja etenkin siitä, kuinka se on toisille täysin käsittämätön mielikuvitusilmiö ja toisille taas kuin ilmaa, jota hengittää.

Itse kuulun niihin ihmisiin, joilla näköpiiriin ilmestyvä vauva ei herätä syliinottohalua, ei väräytä mitään erityistä tunnistettavaa vaistoa tai aiheuta mitään hormonaalisia reaktioita, jotka saisivat minut haikailemaan kostein silmin oman rääkynyytin perään. Minulle vinoilut kellon tikityksistä ja kuumeiluista ovat pelkkää hepreaa, koska en kerta kaikkiaan tunnista kyseistä ilmiötä. Pikemminkin päinvastoin: vauvojen sietämätön kirkuna saa minut munasarjoja myöten hyrisevän onnelliseksi siitä, ettei itselläni ole moisia kummia velvoitteita. Lapsenakin inhosin minulle puoliväkisin tyrkytettyä muovisen turpeaa nukkevauvaa ja jätän pätevien nettipsykologien tekemältä, sielunelämääni tarkasti syväluotaavalta analyysilta välttyäkseni kertomatta miten loppujen lopuksi hankkiuduin siitä eroon.

Ainoastaan kissanpoikaset saavat suojelu- ja hellyysviettini vetäisemään muutaman päätä huippaavan ylikierroksen ja lässytysgeneraattorin käynnistymään. Taitaakin olla niin kuin eräs kaverini leikillään totesi: lienen ihmisen ruumiiseen vahingossa syntynyt kissa.

Suhtaudun lasten hankkimiseen erittäin penseästi ja lasten olemassaoloon jokseenkin välinpitämättömän neutraalisti. Kyselen loogisesti sen perään, että onko jokaisen ihan pakko pukeltaa lisää lapsia, kun läheskään kaikista entisistäkään olemassa olevista ei kerta pidetä huolta. Olen jyrkästi sitä mieltä että lapsia on kohdeltava erityisen hyvin jos heitä kerran sattuu hankkimaan. Kusipäät vanhemmat kun siirtävät omat ongelmansa usein myös seuraavalle sukupolvelle, mistä syystä jokaisen, joka kohtelee lastaan kaltoin, pitäisi menettää pysyvästi "pyhä" oikeutensa vanhemmuuteen.

Naisiin liittyvänä todellisena ilmiönä vauvakuume ja sen puute kuitenkin kiinnostavat minua kovasti, kuten ihmisten muukin käyttäytyminen ja sen mahdolliset fysikaaliset selitykset. Onhan se kuitenkin aika pelottava x-files-juttu, että naisen kropassa voi kyteä tikittävä hormonaalinen pommi joka laittaa (muka?) pään sekaisin ja hillittömästi haluamaan lapsia, vaikka järkisyyt ja jopa oma tahto olisivat sitä vastaan. Se on aivan yhtä pelottavaa, kuin ajatus siitä, että miehissä tikittää hallitsematon testosteronipommi, joka voi pahimmillaan johtaa pään sekoamiseen ja äärimmäisen aggressiivisiin tekoihin.

Tästä aiheesta tekee mielestäni erityisen kiinnostavan se, että on myös tieteellisesti tutkittu ja tunnustettu, että vauvakuumeilu tai lisääntymishalukkuus ei ole mikään itsestään selvä automaatiomekanismi ihmisrodun keskuudessa, vaikka niin mieluusti väitetäänkin. Esimerkiksi vauvakuumetta Suomen Akatemian syntyvyysprojektissa tutkiva Anna Rotkirch huomauttaa, että tutkijat ovat hyvin yksimielisiä siitä, että ihmislajille on hyvin ominaista seksin haluaminen ilman halua hankkia lapsia. Rotkirchin tutkimuksessa tuodaan esille myös mielipiteitä, joiden mukaan äitiys ei ole suinkaan mikään itsestäänselvä siunaus, vaan jopa naisen julma kohtalo, joka väärään aikaan tai väärälle ihmiselle toteutuessaan saattaa todella pilata koko elämän.

Onkin tavattoman mukavaa ja herkullista tunkea hieman sääriluuta poikittain sellaisten lapsettomien ihmisten epäkelpoisuutta päivittelevien, mielenterveyttä epäilevien ja koko inhimillisyyden kyseenalaiseksi asettavien ihmisten kurkkuun, jotka jaksavat kaakattaa kaakattamasta päästyäänkin, että terveen naisen LUONNOLLISIIN ominaisuuksiin kuuluu vastustamaton vietti lisääntyä ja täyttää maa. Siitäkin huolimatta, että heidänkaltaistensa asenteet eivät minua ole ennenkään hetkauttaneet tai saataneet identiteettikriisiin, ainoastaan käyneet sääliksi.
Itse nimittäin toivon ja uskon hartaasti, etten koskaan joudu kokemaan tuollaista arvostelukyvyn häivyttävää hormonaalista pakkomiellettä joka saa minut pyörtämään kaikki puheeni ja syöksymään innosta soikeana pää edellä äitiyden auvoisaan suonsilmään. Jos ikinä kuuna päivänä alan mieluilla jälkeläisiä, toivon tekeväni sen vain ja ainoastaan järkeni ja sydämeni ääntä kuunnellen, en missään pöllyissä. Rotkirch muuten rinnastaa vauvakuumeen tuntemukset mielenkiintoisella tavalla erääseen toiseen yleisinhimilliseen, hallitsemattomaan pakkomielteeseen:

"Vauvakuume on samanlainen tunne kuin se, joka tulee, kun kiinnostuu tyypistä, josta ei oikeasti pitäisi kiinnostua ja yrittää pyristellä vastaan. Kuitenkin ajatuksissa on vain se yksi ihminen."

Tuon kuvauksen avulla vauvakuumeen sairaalloiseen pakkomielteisyyteen taipuvaa luonnetta voi ymmärrettävämmin käsitellä jopa sellainen ihminen, joka ei vauvakuumetta parhaalla tahdollakaan tunnista tai oikeastaan edes usko todelliseksi, mutta on kenties sen sijaan tuntenut käsittämätöntä vetoa johonkin täysin varoitustarroilla varusteltuun nounou-tyyppiin.

Sitä en ymmärrä, että miksi tuon vauvakuumeaiheen muka pitäisi olla jotenkin ansarikukanarkaa hyssyttelyhyminää tai miksi sitä ei saisi käsitellä realistisella otteella. En näe mitään syytä sille, etteikö voisi railakkaasti heittää keskelle vaaleanpunaisia vauvahaavekeskusteluja myös ronskia huulta siitä sinapinkeltaisesta, haisevasta, kitinän ja huudontäyteisestä todellisuudesta, joka siellä vaaleanpunaisen nyytin kylkiäisenä odottaa aivan varmasti monta kertaa päivässä ja yössä. Se on ihan yhtä terveellistä, kuin lakata uskomasta lapsuuden prinsessasatuihin, joissa se uljas prinssi saapuu pelastamaan valkoisen ratsun selässä. Ja hei, se on sellainen keskustelu johon minäkin voin velana ottaa osaa, sillä olen likottanut ihan kyllikseni nuorempia veljiäni ja jopa vaihtanut heidän sinappivaippojaan.

On aivan tajuttoman ärsyttävää ja riipaisevaa kuulla äimistyneitä tarinoita siitä, kuinka se lapsen hankkiminen sitten kuitenkin pilasi oman elämän, kaatoi avioliiton, keskeytti koulutuksen ja esti työelämässä etenemisen vaikka lapsi olisi muuten kuinka ihana. Noissa täysin vituralleen menneissä tapauksissa tekisi mieli huutaa että eikö nyt aikuinen ihminen hemmetti soikoon sen vertaa pysty itseään hallitsemaan, että hormonihuuruissa leijumisen sijaan pystyisi etukäteen järjellä tarkastelemaan, miten täyshoitoa vaativan ihmisen kontolleen ottaminen muuttaa elämänkulkua.

Nähtävästi sitten ei. Jumalatar meitä naisia varjelkoon...

Eräs miljoona kertaa punnitsemisen arvoinen seikka on myös se, millaisen kumppanin kanssa lapsen hankkii. Jos esimerkiksi lapsen isä on sitä mieltä, että hän ei vaihda ainuttakaan kakkavaippaa niin kauan kun vaimo ei lähde tienaamaan, sopisi tällaisen miehen kanssa lapsen tehneen harkita vakavasti ottavansa otsaansa tatuointi "ääliö". En kuitenkaan usko, etteikö tuollaisessa vanhemmuusvastuustaan rahan varjolla luistavassa kumppanissa olisi kusipäisyys oirehtinut jo ennen vauvankin hankkimista sen verran varoittavaan sävyyn, että olisi kannattanut paksuksi pamahtamisen sijaan ottaa ritolat. Jos ei siis ole varma kumppaninsa tuesta ja rakkaudesta sekä itseään että tulokasta kohtaan, EIKÄ halua suurin surminkaan joutua joko miehelliseksi tai miehettömäksi katkeraksi yksinhuoltajaksi, on erittäin paljon syytä pistää munasarjansa tavalla tai toisella lukkoon vaikka kuinka kuumeiluttaisi.
Joskus halusin selittää vauvahaluttomuutta sillä idealla, että kenties ihmisen oma viisas elimistö vinkkaa, että jostain syystä ei ole hyvä juttu käydä lisääntymään. Katsellessani ja kuunnellessani sellaistenkin ihmisten-, joiden ei pitäisi edes päästä sadan metrin läheisyydelle lasten kanssa, -hankkivan mukulan toisensa jälkeen ja älykkäiden mukavien ihmisten pysyvän sen sijaan lapsettomina, olen haudannut tämän teorian vähin äänin.

Linkki pontimenani käyttämääni Helmen artikkeliin "Naisen julma kohtalo"
 

9 kommenttia:

Kriisi kirjoitti...

Heh, aina puhutaan sinappikääröistä, mutta jokainen lapsenhankintaan erehtynyt tietää, että se sinappitehdasaika oli sittenkin se kaikkein auvoisin hetki koko hommassa. :-) Ei, mä en kadu, mutta aika monet hetket vaihtaisi silti mieluusti pois. Ruusuinen äitiys on silkkaa sinappipuhetta.

Ta-Miit kirjoitti...

Jeps. Lastenhankinnassa pitäisi pitää realiteetit mielessä samalla tavoin kuin rakkaussuhteissakin, koska naamaa vasten yllätyksenä läimähtävä arkipäivä voi tuntua aika hirveältä, jos on sitä ennen leijunut pöllyisissä pilvilinnoissa ja ruusuisissa kuvitelmissa. Siis en tarkoita, että sinä olet leijunut, mutta etenkin hyvin nuorena vauvoja hankkineitten naisten suusta kuulee melkein aina sen kliseen, että ei olisi sittenkään pitänyt niin aikaisin. Sitten jos vielä miehen tuki pettää, niin aika pääsemättömissä sen lapsen kanssa monesti on.

Hiipi kirjoitti...

Heippa! Taaskin ERITTÄIN hieno kirjoitus Sinulta. Speciaaliterkut mun mieheltä, kun tulostin tämän bloggauksen hänelle luettavaksi! Hän pyysi lisää Sinun tekstejäsi luettavaksi. Terv. Omasta Vakaasta Tahdosta Lapseton Pariskunta.

Ta-Miit kirjoitti...

Kiitos, Hiipi. Minusta on mukavaa kirjoittaa asioista, jotka saavat näppäimistöä hakkaavat sormeni ylikierroksille, vaikka siinä ohessa tulisikin joskus annettua aika ehdoton vaikutelma itsestään ihmisenä. Hauska kuulla, että fiilis välittyy joskus lukijoillekin :)

Mörkönen kirjoitti...

Mahtava kirjoitus. Osua napsahti omalle kohdalle niin hyvin, että tuntui kuin olisi lukenut omia ajatuksiani :) Paremmin jäsenneltynä tosin.
Väsyttävää vastailla työkavereiden/sukulaisten kyselyihin ja vihjailuihin, että eikös sitä vauvakuumetta ala jo kuulua. Monien mielestä ilmeisesti se, että ei harkitse näillä näkymin vauvanhankkimista tarkoittaa myös sitä, että ei pidä lapsista. Minä pidän lapsista, en vain tunne tarvetta saada omia tai edes ryhtyä puhumaan leperrellen jonkun muun vauvan nähdessäni.
Täytyy tutustua tuohon linkkaamaasi artikkeliin, hyvä olla hallussa "luu kurkkuun-aineistoa", kun seuraavaan utelijaan törmää.
Kiitos kirjoituksestasi!

Ta-Miit kirjoitti...

Seuraavan kerran esittäkäämme siis kylmän analyyttinen tieteellinen katsaus sukulaisille: esitelmöidään hetki ihmislajin mielenkiintoisesta erityisominaisuudesta eli seksihalukkuudesta ilman jälkeläisten toivomista. Sitten voimme päälle tiedustella epäluuloinen ilme kasvoillamme, että eikö se sellainen vauvakuumeilu ole aika sairaalloista ja että eikös se ole pikemminkin vähän epäilyttävää olla täysivaltaisesti omien hormoniensa armoilla, kun toivottavampaa olisi tehdä noin tärkeitä päätöksiä järjellä.

Vaihtoehtoisesti voimme pitää utelijalle viihdyttävän esitelmän maailman tilasta ja miksi ei ole toivottavaa lisätä väestönkasvua ja sitten voimme syyllistäen vielä tiedustella päälle, että eikö näin ollen ole aika epäeettistä painostaa ihmisiä lapsentekoon tämän kaiken huomioon ottaen.

Itse rakastan hihkaista vastauksena tiedusteluihin: ei tule kuuloonkaan, en minä nyt sentään niin seinähullu ole että vapaaehtoisesti luopuisin ylen antoisasta vapaudestani.

orange seeds kirjoitti...

Hämmästyttävää. Tämä kirjoitus voisi olla minun näppiksestäni lähtöisin (paitsi etten ole yhtä hyvä kirjoittaja) niin samaa mieltä olen kanssasi tästä vauvabusineksesta. Varsinkin kolahti tuo kohta jossa rääkyvien penskojen läsnäollessa ollaan munasarjoja myöten hyrisen tyytyväisiä/onnellisia siitä ettei itsellä ole tenavia eikä mitään velvoitetta hommata niitä. Minulla oli muuten vauvanukke pienenä ja inhosin sitä syvästi. Äiti ei kuitenkaan antanut hävittää sitä tai edes pistää kaappiin piiloon, taisi olla joku perintökalu hänen lapsuudestaan tai jotain...

Anonyymi kirjoitti...

Hieno kirjoitus! En ole koskaan kokenut vauvakuumetta,täysin vieras kokemus. Vaalenpunaisissa silmälaseissa ja hormonihumalassa elävät, imetyksestä ja kantoliinoissa killuvista nyyteistä haaveilevat wanna-be-äidit herättävät puistatuksia, hyi olkoon.

Myös minä inhosin pienenä vauvanukkeani, joten jos vanhemmiksi haluaville olisi testit, olisin vetäissyt pohjapisteet,ehdottomasti.
Mutta kun testejä ei ole niin meillä on kaksi lasta. Heidän siittämistään on järjellä harkittu ja kasvatuksessakin kuunnellaan samaa järjen ääntä. Lapsiarki ei ole siistiä,ruusuista,steriiliä eikä missään nimessä rauhallista parisuhdeaikaa kultivoitune keskusteluineen. Se on menoa,melskettä,sottaisuutta ja juuri sitä mitä Omasta Tahdosta Lapsettomat kavahtavat. Meille ihanaa,elämänmakuista aikaa. Muksut ovat rakkaimmat mitä maailmasta löytyy, järjen käytöstä huolimatta (tai kenties juuri siksi?)
Suski

shaoli kirjoitti...

=))))))

Itse en ole koskaan kokenut vauvakuumetta ja siksipä ihmettelen, miten yhtäkkiä olen päätynyt kahden alle 2-vuotiaan äidiksi. No, en mitenkään vahingossa mutta en kovin tarkkaan harkitenkaan - pienesti vahingossa siis.

Jokaisella naisella (ja miehellä!) olkoon oikeus nykypäivänä päättää haluaako äidiksi tai isäksi. Joillekin oikea ajankohta on nuorena ja joillekin vanhempana ja joillekin ei koskaan - vauvakuumeen vallassa tai ilman.

Onneksi lasten kanssa eläminen ei ole aina ihan hirveää kaaosta ja itsensä kadottamista, eikä niitä öitäkään ole joutunut valvomaan kovin monesti. Joillakin käy tuuri vauvojen suhteen ja toiset saavat koliikkivauvan.

Äitiydestä on tehty niin suuri numero, että mielestäni siitä on luonnollisuus jo kaukana. Siitä, kuka on paras äiti ja kuka tekee kaiken oikein, tuntuu olevan suuri kilpailu. Ja jos joku toinen tekee asian toisella tavalla, niin se on tietenkin se väärä ja huono tapa.

Itse kuulun niihin kamaliin äiteihin, jotka haluavat vaan päästä mahdollisimman helpolla - ostan kertakäyttövaippoja ja valmiita soseita ja juotan vauvoille tuttelia ja heitän ne päiväkotiin heti kun sinne vain sisään otetaan. Edellä mainituista syistä vältän keskustelupalstoja muiden äitien kanssa, koska siinä saa vain pahan mielen. Käykääpäs vaikka Vauva-lehden av:lla lukemassa, niin ette kukaan koskaan halua äidiksi!

Valehtelen tietysti jos väittäisin että elämä on helppoa ja saan nukkua aamuisin kahteentoista ja etten ole joutunut luopumaan mistään. Ei se elämä tosin aiemminkaan hirveän helppoa ollut - nyt se on vain eri tavalla vaikeaa. Ennen lapsia saattoi olla hetkiä, ettei ollut mitään tekemistä tai oli seuranpuutetta - nyt ei moisia ongelmia ole, kun vessaankin saa ottaa kaksi lasta lähes AINA mukaan.

Vaikka vauva tai vauvat olisi harkiten ja järjellisin perustein saanut ja alulle pistänyt, niin eihän sitä voi olla varma kuitenkaan, että jaksaa siltikään - eikä pimahda eli pode synnytysmasennusta. Mieskin saattaa juuri sillä hetkellä kun vauva päivän- (tai yleensä yön)valon näkee saada paniikkikohtauksen tai kriisin ja häipyä maisemista, vaikka olisi kuinka vannonut vaipanvaihdonnimiin.

Halusin siis vaan sanoa, että onnenkauppaa on se, miten elämässä, vauvansaannissa ja -hoidossa tai parisuhteessa käy. Ja kun tämä vauva-asia nyt 3 kuukauden ikäisen vauvelin ja toisen vielä 2 viikkoa alle 2-vuotiaan äitinä on lähellä sydäntä, niin pitipäs päästä tätäkin juttua kommentoimaan.