torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Koukussa

Olen hyvin addiktoituva ihminen. Onnekseni addiktoidun asioihin, jotka pääsääntöisesti tekevät minulle hyvää, eivätkä ole vaarallisia kuten monet klassiset addiktiot: tupakka, viina, huumeet tai kaiken liikkuvan paneminen.

Pitkäaikaisin addiktioni on kahvi. Astangajoogan "perkele" on tosin ruvennut aiheuttamaan kehossani jotain merkillisiä herkistymismuutoksia, joiden ansiosta kahvi ei enää uppoa entiseen malliin. Aamukahvia on edelleenkin pakko saada, mutta kahta kuppia en pysty enää juomaan peräjälkeen tulematta selvästi huonovointiseksi. Melkoinen muutos entiseen "jos nyt tuossa yhden pannullisen jois" - tyyliin. Mutta kahvi onkin nautintoaine ja olen tainnut viimein oppia käyttämään sitä kohtuudella. Vissiin ihmiset olivatkin jo saaneet tarpeekseen pikkuoravakohtauksistani ja minä itse monta kupillista seuranneista angstisista öistä.

Valkosipuli on myös aina maistunut loistavasti. Rakastan ruoka-aineita jotka "purevat" minua kieleen syötäessä. Maalla kasvatettu tavallistakin tuikeamman makuinen valkosipuli silputtuna äidin tekemän tuoreen ruisleivän kannella sulavan voin päälle saa pelkkänä ajatuksena minut kuolaamaan rinnuksilleni. Kierrätysroskakaapista talven jälkeen lasinkierrätykseen purkamani lukemattomat tyhjät Hörrleinin chilivalkosipulipurkit yllättivät jopa minut itseni: milloin minä olen noin paljon ehtinyt valkosipulia kiskoa? Olen mahtanut tuoksahtaa yhdeltä isolta valkoispulilta koko nainen suurimman osan talvea. Voi työkaveriparkoja.

Piparjuuri on myöskin tajuton addikti. Saan sen syömisestä hurmioitunutta mielihyvää. Erityisen taivaallista se on kalan lisäkkeenä. Se, kun piparjuuren sinappiöljyn huurut mönkivät suusta nenäonteloon ja kirpaisevat kunnolla, tuntuu mielihyvän puistatuksina koko kropassa. Wasabi on myös aika huikeaa ainetta, -se sivaltaa makuhermoihin niin että vesi silmistä tirskuu.

Menneen talven uusi hitti oli teelusikallinen luomuinkiväärijauhetta, kaksi ruokalusikallista sitruunamehua, paaaljon hunajaa ja kuumaa vettä päälle. Tätä tuli juotua ihan tolkuttomasti. Joka kerta kun alkoi talvella palella, niin eikun inkivääripussille rapistelemaan. Hyvänä kilpailijana tulee Yogi Sweet Chili tee, jolla olen korvannut kahvin ylettömän litkuttamisen.

Salmiakki, salmiakki, auuh. Penskana olen varmaan käynyt suolamyrkytyksen rajamailla ahdettuani itseni soikeaksi merkkareilla. Salmiakin puraisu suussa tuntuu nipistelynä aivoissa asti ja ilmeisesti se saa, samoin kuin muidenkin ärjyjen aineiden syöminen, aikaiseksi eräänlaisen kipuaistimuksen joka pistää endorfiinin liikkeelle. Tällä tavoin minä itse ainakin olen järkeillyt sen, miksi äpäköihin eineksiin jää niin helposti koukkuun. Vanhemmiten salmiakinsietokykyni on kyllä selkeästi heikentynyt, eikä turkinpippuripussin kerralla ahmiminen ole enää lainkaan niin hyvä idea. Ilman salmiakkia on kuitenkin vaikeaa elää, joten täytyy pitää puutetta loitolla napsimalla vaikkapa vain yksi salmiakkiauto tai apteekkarin salmiakkipussillinen silloin tällöin.

Suurta mielihyvää tuottavana ja jopa masennukseen tepsivänä klassikkoruokana pidän tuoretta ja lämmintä ruisleipää, jonka päällä on savukalaa, juustoa, hernehärpäkkeitä ja kurkkua. Tämä kombinaatio piristää välipalana kurjaakin päivää ja vahvistaa tutkimustuloksia siitä, että kalan syöminen ehkäisee masennusta. Jos joku yksi ruokalaji pitäisi autiolle saarelle valita, niin tämä olisi juuri se.

Noista näkee selvästi, että addiktioni keskittyvät pitkälti oraaliselle alueelle. Olen kuitenkin koukkuuntunut myös moniin ruumiillisiin ja henkisiin nautintoihin, joista seksi lienee antoisinta. Nimenomaan kuitenkin vain oman kumppanin kanssa harjoitettu seksi, sillä irtosuhteiden mitäänsanomattoman latteuden nähneenä ja kokeneena pidän aina uusien, ylläreitä sisältävien pääsiäismunien keräilyä junkieosastoon kuuluvana sohlaamisena. Ei niistä pidemmässä juoksussa jää kuitenkaan juuri mainittavia onnellisia muistoja. Siis näin on minun kohdallani, en yritä lainkaan kiistää etteikö joku muu voisi vaikka saavuttaa tähtitaivaita hipovia onnellisuuden asteita naimalla joka päivä eri tyyppiä.

Hieronta on uusin villitykseni. Voisin olla hierottavana vaikka joka päivä. Kun oman rakkaan kosketus puuttuu, niin anonyymi ja seksuaalisesti neutraali kosketus sopii oikein mainiosti korvaushoidoksi. Tunne siitä, kun hieroja löytää kiristävän paikan ja purkaa sitä jopa vähän kivuliaasti vanuttaen, on huumaavan hyvä. Aina hieronnasta tultuani leijaan työpäivänäkin kymmenen senttiä lattiapinnan yläpuolella ja olen hyvästä mielestä juovuksissa.

Omaa ruumistaan voi "hieroa" myös astangajoogalla, jonka monet liikkeet selvästi ulottuvat lihaksia pidemmälle, jopa sisäelimiin asti. Tämän kevään kuluessa olen alkanut toivoa, että minulla olisi enemmän aikaa juuri joogaamiseen, sillä alkeisasanoiden alettua sujua, joogaharjoitukseen on hiipinyt tuskan rinnalle kirkas ilo ja hilpeys siitä, että pystyy kerta kerran jälkeen tekemään hallitummin liikkeitä jotka aloittaessa tuntuivat vastenmielisiltä ja ylitsepääsemättömän vaikeilta. Olen myös innoissani siitä symmetriasta, johon astanga tuntuu ruumistani vähä kerrassaan ohjailevan, koska olen kuitenkin jollain lailla symmetria- ja harmoniapakkomielteinen.

Treenaaminen on ehkä ollut yksi 25 ikävuoden jälkeisistä addiktioistani vahvimpia. Lukion jälkeen olin pitkän pätkän harrastamatta mitään urheilua, mutta itsepuolustuslajikärpäsen purtua olen huomannut, etten kerta kaikkiaan voi elää ilman liikuntaa. Työaikana en tosin kykene pitämään yllä äärimmäisen tarkkaa treeniaikataulua, mutta käyn kuitenkin niin usein kuin vain suinkin jaksan ja ehdin.

Vaeltaminen ja uusien luonnonpaikkojen bongaaminen on yksi syy, miksi ylipäätään olla elossa. Erityisesti jään peittämät vuoret ja valtavat vesiputoukset ovat menneet minulle veriin. Niiden näkemiseen on sisällä koko ajan pieni kaipuunsirkama, joka hiertää ja hiertää niin kauan kunnes kypsyy taas uudeksi matkustuspäätökseksi.

Henkisellä puolella olen koukussa kirjoihin. Raahaan kotiini kirjaston kirjoja laittomia määriä ja nautin siitä hektisestä tunteesta, että tiedän sänkyni alla piilevän minikirjaston. En voi sietää pelkästään paikallani möllöttämistä, vaan kahmin aina jouten ollessani käsiini kaiken ympäriltäni löytyvän kiinnostavan luettavan. Kaverini vihasivat lapsena sitä, että tulin heille kylään ja kahlehdin itseni sen jälkeen heidän kirjahyllyynsä, sen sijaan että olisin leikkinut heidän kanssaan. Työaikanakin on tullut ruokatunneilla luettua joka ikinen pikku-uutinen jokaisesta (jopa kristillisestä) lehdestä, joka ruokahuoneen pöydällä sattuu lojumaan. Se, että joku (esim. äiti) yrittää kieltää minulta vaikkapa ruokapöydässä lukemisen, aiheuttaa minussa hyvin epämiellyttäviä vieroitusoireita. Samoin se, jos huomaan että kämpässäni ei ole ainuttakaan lukemaan houkuttelevaa kirjaa. Kirjaton maailma olisi minulle kuolemaksi.

Oma henkilökohtainen addiktoitumiseni on minulle iloinen ja elämää valaiseva asia. Kaikille addiktiot eivät tietenkään todellakaan ole mikään vitsailun tai ylpeilyn aihe, mutta haluan vain tuoda esille sen, että voi addiktoitumisessa olla positiivisiakin puolia.

Koska pidän kaikista tämän hetkisistä addiktioistani, enkä usko niistä luopumisen parantavan pätkääkään elämänlaatuani, - en välitä ihmeemmin noudattaa itämaisia (jooga, meditaatio, kamppailulajit) ohjeita siitä ettei mihinkään saisi kiintyä ja että pitäisi pyrkiä kohti mahdollisimman askeettista mielentilaa. Mielen tyhjyys ja koukuttomuus ei kerta kaikkiaan sovi minulle, päin vastoin, liian vakavasti otettu neutraaliuden pyrkimys latistaisi elämääni huomattavasti. Ilman pieniä selkänahassani roikkuvia ongenkoukkuja en edes todennäköisesti saisi aikaan yhtikäs mitään. Ehkä sitten vanhana ja tyynempänä voi vähä kerrassaan luopua addiktioistaan, jos kokee niiden haittaavan elämää. Toisaalta, en välttämättä edes halua nähdä sitä vanhuuden aamua jona en välittäisikään enää juoda minulle syvää tyydytystä ja mieleniloa tuovaa kahvimukillista.

Kuvan mainio t-paitapainatus on Stephanie Piron käsialaa. Täältä lisää moisia.

7 kommenttia:

Mette kirjoitti...

Tarvittiin aviomies vierottamaan minut ruokapöydässä lukemisesta. Hän haluaa keskustella.

Kaikki aamuteet, iltapäiväteet ja iltapalat kannan sohvan nurkkaan ja taiteilen kirjaa toisella kädellä.

Minulle kävi muuten kahvin kanssa samalla tavalla. Lakkais vain maistumasta. Vaihdoin teehen. Nyt huvittelen ostamalla kaikenkarvaisia mausteteelaatuja. Nyt on mies lakannut juomasta kahvia. Mihin mahtaa siirtyä?

Liittyykö kahviaddiktointi nimenomaan työpaikkoihin (yhteinen kahvipannu)?

tiikeritoveri kirjoitti...

Huoh... Taas kirjoitus, jota en pysty kommentoimaan siitä yksinkertaisesta syystä, että aihe on itselleni liian läheinen ja kerran aloitettuani kirjoittaisin kommenttiani päiväkausia putkeen. Mutta ehkä se tavallaan käy tiivistyksestä, jos mainitsen omista addiktioistani vain tämän: addiktio liian perinpohjaiseen selostamiseen. (Vai onko se ennemmin obsessio?)

Kissateepaidoista silti, arvaa kenen oli jo pakko tilata tämmöinen: http://tinyurl.com/2hots8

Lisäksi kuolaan nyt kyllä tämänkin perään: http://www.thinkgeek.com/tshirts/japanese/8a67/

Ta-Miit kirjoitti...

Mette, luulen että ainakin osalla väestästä kahviaddiktio liittyy siihen, että suurimmalle osalle ihmisistä sopii virallinen vuorokausirytmi ja vähemmistölle taas ei. Sen vähemmistön on sitten pakko boostata itseään käyntiin joka ikinen aamu ja kahvi lienee siihen sopivin laillinen huume. Se, että mies haluaa keskustella ruokapöydässä on kyllä sen arvoista että kirjan voi pistää syrjään :)

Tiikeritoveri, harmistus. Sinun addiktioistasi olisin mieluusti kuullut. Pistä vaikka muutama jonoon edes ilman perusteluja?

tiikeritoveri kirjoitti...

Tjaah, toveri Ta-Miit, etköhän sinä niistä osaisi jo aika monta itsekin listata jos miettimään ryhtyisit... Mutta sen verran hölökohtaisesti tämä teema tosiaan koskettaa ja keskustelu kanssasi kutkuttaa, että - olematta normaalisti erityisen yllytyshullu - sait kuin saitkin minut jo omaa listaani laatimaan. Tämä ei ole lupaus, mutta maililaatikostasi saatat sen jossain vaiheessa löytääkin. Tosin en eka lauseessa ilmaistusta syystä näe kauheasti ideaa pelkässä listassa ilman perusteluja - ehkei niissä tarkemmissa analyyseissänikään sinulle sinänsä paljon uutta ja yllätyksellistä olisi, mutta varmasti vähintään kahvipannullinen jutunjuurta nostalgiamausteellakin...

Juuri nyt, tämän illan suurta Ségo-Sarko vaaliväittelyä kärsimättömänä odotellen, mainittakoon kuitenkin aina vain paheneva addiktioni politiikan ja erityisesti erinäisten vaalien seuraamiseen. Mihinkään muuhun mun on tänään turha yrittääkään keskittyä, olen niin totaalisen täpinöissäni jo etukäteen, eikä mikään mahti maailmassa saisi minua poistumaan teeveeni ääreltä kun se parin tunnin päästä alkaa. Puhumattakaan ensi sunnuntai-illasta, jolloin se selviää, kumman johtamassa maassa minäkin seuraavat viisi vuotta asun ja kummalta siis pääsen kansalaisuuttakin hakemaan - ei sillä ettenkö itse valmiiksi eurooppalaisena uskoisi sitä jopa siltä tiukemman maahanmuuttopolitiikan edustajalta seuraaviin vaaleihin mennessä saavani, mutta kaiken kaikkiaan todella merkittävänä valintana tätä pidän koko Ranskan ja melko tavalla Euroopankin kannalta.

Mahtipontisuus- ja/tai naurettavuusefektin uhallakin pakko todeta, että koen jotenkin älyttömän vahvasti eläväni tässä historiallisia päiviä ihan vaan näin sivullisena ja sivusta (joskin siis intopinkeänä ja maantieteellisesti tapahtumien keskiöstä) näitä vaaleja seuraamalla; jännitän niin että happi loppuu, ja minun on vaikea tajuta niitä kanssaihmisiä, joille kaikki tämä on (muka) yhdentekevää... Pressallahan on tässä maassa oikeasti iso valta, ja suuria, pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavia ratkaisuja Ranskalla on seuraavien viiden vuoden aikana edessä, se on selvä. Samoin minulla omassa elämässäni, siksi tämä on itselleni myös symbolisesti tärkeää. Olen viime aikoina mietiskellyt omaakin elämääni kovasti juuri viisivuotiskausina vertaillen: lähtien siitä tilanteesta missä olin huhtikuussa 2002 (kun vaaleissa jysähti valtava kansallinen shokki, ja mun yksityiselämässäni sattumoisin ainakin yhtä valtava henkilökohtainen shokki); mikä kaikki mun elämässäni on toisin nyt 5 v. myöhemmin; ja ennen muuta, millaiseksi sen tämän hetken valossa näkisin v. 2012.

...Että tämmöisiä. Anteeksi rönsyily, mutta nyt en sille mitään voi. Kertakaikkiaan.

Polgara kirjoitti...

Mainio postaus!!! Kaikesta muusta, mutta ei harjoikkeista eli joogasta tms. kun ei pystykykenemään ,> Kirjoja luen ja olen antanut Pojan lukea 4-v. lähtien pöydässä, samoin vieraiden, jos kehtaavat! Tuo laiton määrä kirjaston kirjoja nauratti, kerran yks meidän kirjaston väliaikaistytsä kysyi, aionko TODELLALUKEANUOKAIKKI??? Kyllä! Jääkaapin ovessa on tuo karmeista karmein uutinen viime vuodelta, jolloin kaverilta Kuopiossa pidätettiin kirjastokortti! Heti sen nähtyäni varmistin, että voin käyttää Pojan ja Kummisedän korttia tarvittaessa.
Kahvista: Minäkin juon nykyään vain ison kupillisen aamulla, sitten 2 x 0.5 kupillista joista yhden ap:llä ja toisen eväsruuan jälkeen. Aika vähän verrattuna entiseen pariin litraan. Lisäksi mulla on chili-valkosipuli -riippuvuus aivan älyttömänä. Saan selkeitä vierotusoireita. Fisua on aina kotona, jollei muuten niin jäässä tai purkissa. Ja näkkäriä (vielä mieluummin paahdettua ruisleipää, sellaista rapeaa) ja juustoa + kurkkua. Omituisia oraalisia mielihaluja... Tästä voisi postata metritolkulla, toki. Onneksi *huokaus, onnellinen sellainen* muutkin siis kärsivät tällaisesta!

Anonyymi kirjoitti...

Paulo Coelhon kirjat on mielenkiintoisia, vink vink ;)

Minullekin on kehittynyt pakkomielle liikuntaan, ja suurena yllätyksenä nimenomaan lenkkeilyyn. Luulin inhoavani sitä. Kävi niinkuin sinulle avantouinnin kanssa (minun kannattaisi siis kokeilla sitä?).

Heidi

shaoli kirjoitti...

Moikka!
Pääsinpä lukemaan näitä kirjoituksia nyt - ja enpä voi olla kommentoimatta =)
Kiitokset kirja-addiktion tartuttamisesta muinoin. Vaikka nuo kaksi kakkaikäistä hieman haittaavat harrastuksia, niin vieläkin on säilynyt tai oikeasti vielä vahvistunut halu uppoutua ihaniin tarinoihin. Vaikka vaan sitten päiväuniaikaan =)