maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Munattomia jumalia ja sählääviä sankareita

Teattereissa harmillisen harvoin käyvänä olen tyytyväinen siihen, että tuli ennen maastamuuttoa edistyttyä naisporukalla katsomaan Turun kaupunginteatterin viikinkimusikaali Thorin vasaraa. Tämä teksti on jäänyt roikkumaan siitä asti, kun en ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa tätä loppuun.

Photoshoppaamattomien ja trikkaamattomien näytelmäsuoritusten näkeminen silmiensä edessä oli aivan jotain muuta, kuin steriilien elokuvien vahtaaminen ruudulta. Viikinkimusikaalin tulien ja pyroefektien savu leijasi nenään asti ja hurjat valoräjähdykset sokaisivat hetkeksi, korvien sietokykyä koetellen.

Koska teatteriesitys itsessään sisälsi kohtuullisen seksistisen vireen, niin annanpa minäkin itselleni luvan olla Pekkaa pahempi. Silmiä hivelevää mieskauneutta ei saata jättää mainitsematta, sen verran veistoksellinen pääosan esittäjä Vallu Lukka ja hänen muutama toverinsa olivat kauniisti kaartuvine hauiksineen, dramaattisine meikkeineen, komeine hevosenharjoineen ja timakoine omenapeppuineen. Hyvä, hyvä. Se on ilo naisen silmälle, kun nuoret miehet pitävät itsensä timmeinä! Seurasin kyllä ahkerasti Lukan edesottamuksia, vaikkei hän näyttelijänä tehnytkään mitään päätä huimaavaa suoritusta. Vielä on debytoivalla Vallulla monta oppivuotta edessä ennen uskottavampia ulottuvuuksia. Miehen maskeerauksessa oli muuten havaittavissa luvattoman paljon Pirates of Caribbean - Johnny Depp - Jack Sparrow -copypastausta, mutta emme me rinnuksillemme kuolaavat naiset viitsineet sitä pahaksemmekaan laittaa.

Hallittua kokonaisuutta, tarinallista loogisuutta ja juonen traditionaalista kantavuutta arvostavana, viikinkimusikaali oli minulle hienoinen pettymys. Mikäli tavoitteena oli Suuren Tarinan kertominen, niin siinä ainakin epäonnistuttiin. Saattoihan toki kyseessä olla jokin juonellinen kokeilu ja tahallinen kurittomuus perinteistä tarinankerronnan muotoa ja etenkin tarinan kokoavaa loppuratkaisua kohtaan, mutta minun silmissäni homma ei silti oikein toiminut. Toisaalta, aikaa oli kaksi tuntia. Jos siihen aikaan yritetään ahtaa paljon näyttäviä lavasteita, toimintaa ja seikkailua, jostain on tingittävä. Valitettavasti aina tingitään juuri sieltä älyllisimmästä päästä erikoisefektien voitoksi. Lisäksi musiikki oli osittain hyvinkin kamalaa renkutusta. Vaivaannuttavaa eurohumppaa, jonka sanoituksissa käytetty kieli oli sellaista lyyristä raiskausta, että välillä oikein puistatti. Joidenkin laulajien ääni kantoi komeasti, mutta sanoitukset olivat laidasta laitaan sekavia ja kömpelöitä. Niissä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää.

Oikeastaan olisi sittenkin pitänyt ostaa käsiohjelma, jos siinä vaikka olisi hieman ymmärrettävämmin selitetty ontuvien ratkaisujen perusteita.

Seuraavaksi juonipaljastuksia.

Tarinassa vanha viikinkipäällikkö Ragnvald ryöstää Amerikanreissullaan nuoren intiaanipäällikön tyttären Whatawhan, jota yrittää pakottaa vaimokseen. Kuiskaillaan, että vanha päällikkö saa itsekkään tekonsa myötä heimonsa niskaan intiaanijumalien kirouksen. Ragnvald ei tietenkään ota varoituksia kuuleviin korviinsa. Niinpä hän kuolee intiaanineidon koskemattomuutta puolustavan vävypoikansa, Sigurdin miekan lyömänä. Melkoisena vilperinä esittäytyvän ja päällikön tytön ryöstöretken aikana paksuksi panneelle Sigurdille kun syntyy jonkilainen kirkasotsainen oikeudentaju Whatawhan epätoivoista laulua kuunnellessaan, eikä hän voi asiaan puuttumatta kestää sitä kun vanha viikinkiukko yrittää raiskata nuoren neidon. Sigurdin ja Whatawhan välille ei kuitenkaan rakennu sen kummempaa rakkaustarinaa. He toimivat tarinassa vain toisiaan kohtaan neutraaleina kumppaneina. Tämä tuntuu merkilliseltä, kun Sigurd kuitenkin esitetään aluksi alleviivatun nuorena, iloluontoisena ja lupaa kysymättä omansa ottavana hurmurina. Ehkä kyseessä on hyvinkin tarkoituksellinen viite siitä, että naisia pääsääntöisesti vain joko auliina tai väkisinmaattavina patjoina kohtelevien viikinkien keskuudessa on kasvamassa uudenlaisten, naisiin hivenen verran kunnioittavammin suhtautuva sukupolvi, mistä tosin historiallisesti voidaan olla monta mieltä.

Esityksen naiset muuten heristelevät esityksessä tanssiessaan monta alleviivattua kertaa lantionseutuaan, mitä ei ollut vaikea tulkita "vitun väen" eli naisen sukupuolielimiin kansanperinteessä liitetyn voiman osoitukseksi ja muistutukseksi siitä, että matriarkaalisia jumaliakin on palvottu, ennen kuin kristinusko aloitti naisen voiman mustamaalaamisen noituudeksi.

Varsinainen heimoa kohtaava "intiaanikirous" toteutuu jostain kumman syystä kristittyjen sotilaiden hyökkäyksenä, joka vyörytetään näyttämölle lavasteisiin keskittyvänä pikakelauksena. Ehkä tämänkin voisi ymmärtää kosmisena karman lakina: Kun vahvemmat viikingit kerta hyökkäävät heikompien intiaanien kimppuun, heidän tekonsa kostautuu siinä kun lukuisammat ja vahvemmat kristityt tulevat kurmuuttamaan heitä.

"Miksi aina pitää tappaa" -naiset laulavat kuorossa. Hyvä kysymys kerrankin kaiken räiskinnän ja mäiskinnän keskellä!

Taistelun tuoksinnassa Sigurd ja intiaanityttö pääsevät vapaaksi heitä päällikön murhasta tilille vaativien ja lynkkaamaan käyvien kyläläisten kynsistä, vaikka kiero kylänoita Lokivar yllyttää heitä kieltään lipoen teurastukseen. Hyökkäyksen jälkimainingeissa tavalliseksi viikingiksi naamioitunut jumala Thor sysää vasaransa Sigurdin kouraan ja käskee tämän painella Whatawhan kanssa Valhallaan, isäänsä pääjumala Odinia moikkaamaan. Ilmeisenä tarkoituksena on mennä viemään Odinille viestiä maan päällä vallitsevasta sekasorrosta ja vanhojen jumalien aseman horjumisesta. Hämäräksi jää se, miksei Thor mene itse tai miksei suuri ja kaikkinäkevä Odin muka ole ilman ihmisviestinviejää näistä asioista tietoinen. Kaksikon saavuttua perille käy ilmi, että kyllä hän sitten kuitenkin on ja pian myös kaksikon matkaan lähettänyt Thorkin ilmaantuu saapastelemaan Valhallan saleihin. Tässä valossa koko vaivalloinen matka siis tehtiin oikeastaan turhan takia.

Pidän tällaista tarpeetonta ponnistelua juonen loogisuuden pahana onnahteluna. Suurissa tarinoissa kaikilla teoilla on kuitenkin perinteisesti selkeä funktionsa, eikä näytelmissä yleensä ole varaa sortua selittämättömään suhraamiseen. Thorin vasarassa moisesta ei ole näköjään pahemmin piitattu. Tai sitten olen vain liian tyhmä tajutakseni sinne tänne tempoilevaa juonta ja tekojen tarkoituksettomuutta. Voihan tarinoiden kertomisen suunta olla toki menossa siihenkin, että millään ei ole oikeastaan mitään erityisempää väliä, kunhan vaan porskuttaa kiivaasti johonkin suuntaan.

Tarinan mielenkiintoa pidetään yllä sillä, että Sigurd ja intiaanineito läntystävät halki jumalten maailman kummallisten eri piirien, sekoillen välillä hulahulatyttöjä muistuttavien hermafrodiittien Freyan ja Freyrin hovin kanssa, pelotellen poloisia kääpiöduunareita ja rypien paiseruttoa levittävien ruumiiden kanssa manalan jumalattaren Helin valtakunnassa.

Valhallaan perille päästyään kaksikko saa Odinilta kylmää kättä viestinsä ja omien toiveidensa suhteen. Pohjoisen jumalat ovat jo luopuneet vallan kahvasta ja antaneet periksi uusille tuulille, jotka maailmassa puhaltavat. Oman lusikkansa sekavaan soppaan käy työntämässä kaaoksen aiheuttamiseen mieltynyt kujeilijajumala Loki, joka mieluilee itselleen Thorin vasaraa. Hänet lyödään ohimennen pirstaleiksi, jotka leviävät ihmiskunnan keskuuteen aiheuttamaan sekasortoa. Pääkaksikon kohtalo jää epämääräiseksi: Sigurdin ruumis ajelehtii viikinkikylään ja poltetaan, mutta hänen sielunsa jatkaa elämäänsä pojassa, jota päällikön tytär kantaa. Whatawha taas jää jonnekin heitteille, en edes ehtinyt huomata minne. Haihtui vissiin taivaan tuuliin.

Hahmoaan vaihtavaa Lokia näyttelevä Kirsi Tarvainen oli musikaalin taidollisesti näkyvin näyttelijä ja mielenkiintoisin katseltava sekä kuunneltava. Luojatar sentään, miten hienoa oli kuunnella naisen vaihtavan äänensä skaalaa pehmeästä kehräyksestä raivokkaaseen karjuntaan, jonka edessä oopperaa mylvivät miehetkin kalpenivat.

Nukketeatteri oli kyllä upeaa ja toimivaa, kuten lavastuskin. Riitissä teurastettava hevonen oli hahmonsa sirouden takia ehkä hivenen naurettava, koska sen piti olla salskea ori eikä mikään luuviulu ja takovat kääpiötkin liian disneymäisiä. Mutta Freyan valtavat kissat ja Odinin kaksi harmaata hirviösutta sekä intiaanitaiteesta vaikutteita saaneet tanssivat korpit Hugin ja Munin olivat komeita. Oikein selkäpiissä kävivät mielihyvän väreet.

Kaikkein ärsyttävin seikka näytelmässä muuten oli se, että vahvaksi ja uhmakkaaksi tarkoitettu Whatawha näytteli suurimman osan roolistaan polvillaan kyyhöttäen tai maassa ryömien. Kaikki konttaamiset eivät olleet mielestäni ollenkaan tarpeellisia, vaan latistivat tuota naisroolia vakavasti.

Suurin yllätys mytologioiden suhteen minulle tuli näytelmän alussa esitetystä verisestä riitistä, jossa Odinille ja Freyalle uhratulta orilta katkaistiin näyttävin maneerein penis. Peniksen leikkauskohtaan jäi selvästi näkyvä, punaisena hehkuva vagina. Tarkistin myöhemmin mitä merkityksiä tällä minulle täysin tuntemattomalla, oudolla kastraatioriitillä mahtoi olla ja hämmästyin. Vahvasti maskuliinisten jumaluuksien hännälle on käynyt usein kalpaten:

Blot-verijuhlissa mies- ja muut urospuoliset uhrit ripustettiin Yggdrasilia edustavan pyhän saarnen oksille. Riitin kastraatio-osuus on yhteydessä siihen, että suuri Odin on kastraattijumala, kuten muutamat muutkin suuret miespuoliset jumalat.

Mytologisista hahmoista esimerkiksi kreikkalainen taivaan jumala Uranus joutui poikansa Cronuksen kastroimaksi. Hänen mereen heitetty heppinsä hedelmöitti meren kohdun ja vaahdosta syntyi kaunis Afrodite. Afrodite hallitsi varhaisia kastroitujen jumalten, kuten Anchisesin ja Adoniksen kulttia. Myös kaanaalaisten käärmehameisen jumalattaren (Lady of the Serpent Skirt) papit tekivät jumalille kastraatioita hänen kunniakseen. Voi vain arvailla olivatko häneen hameessaan roikkuvat koristeet käärmeitä vai jotain aivan muuta.
Afroditen pohjoismainen vastine oli Freya, jota Thorin vasaran kastraatioriitissä kunnioitetaan heiluttelemalla irti leikattua orin penistä häntä esittävän patsaan kasvojen edessä. Scandinaavien taivaan jumala oli Odin, jonka kahdestoista pyhä nimi oli Jalkr, joka tarkoittaa eunukkia tai ruunaa. Myös Odinin yksisilmäisyys saa uuden vivahteen, kun kerrotaan hänen itselleen antaman lempinimen "Volsi" tarkoittavan hevosen penistä. Omat killuttimensa Odin menetti villisialle, joka riisti ne makupalakseen hänen nukkuessaan. Myöhemmät tulkinnat ovat yrittäneet selittää Odinin kastraatiota sillä, että hän ei olisi voinut juoda kosmisesta feminiinisen tiedon lähteestä luopumatta yhdestä silmästään. Puuttuva silmä symboloinee siis myös housuissa majailevan yksisilmäisen pikkujumalan puuttumista. 

Ei kommentteja: