Tämä on koettu ennenkin. Sitä menee kirjastoon ja näkee hyllyssä kiinnostavan kissakirjan. Takakannessa mainitaan, että kirjan tarina kertoo ihmisen ja kissan ainutlaatuisesta ystävyydestä. Kirja on tietenkin pakko ottaa lainaan, vaikka tietää että viimeisten sivujen aikana kuluu taatusti nenäliinaa ja talouspaperia kyynelten pyyhkimiseen. Tarinat rakastetuista kissoista kun päättyvät aina ihmistä lyhytikäisemmän ystävän poismenoon ja musertavaan suruun, johon minun ei ole omiakin kissoja hautaan saattaneena lainkaan vaikeaa samastua.
Luin William Jordanin kirjoittaman kirjan "A Cat named Darwin - How a Stray Cat Changed a Man into a Human Being. " Jordan kuvaa kirjassaan vuotta, jonka vietti hoitaen sairasta kissaa.
Kulkukissa Darwin tassutteli eräänä päivänä lupaa kysymättä sisään sekä Jordanin asunnon, että hänen sydämensä ovesta. Kulkurin kotiutumisesta seurasi niin naarmuisia yhteenottoja kuin kuin höperehtivää hellyyttäkin sisältävä ajanjakso, jona leukemiaa sairastava kissa piteli kynnen kärjellä elämästä kiinni Jordanin uhrautuvaisessa hoidossa.
Biologina Jordan pohtii tarinan edetessä syvällisesti kissuuden ja ihmisyyden ominaislaatua niin luonnontieteellisestä kuin henkisen kasvun näkökulmasta. Vuoden aikana Jordan oppii kissan ansiosta paljon itsestään, elämästä ja eritoten myötätunnosta toisia eläviä olentoja kohtaan. Hän nauraa itselleen evolutiivisesti degeneroituneena miehenä, jonka elämä ja onni tuntuvatkin olevan riippuvaisia eläimestä eikä toisin päin. Vaikka hän kuinka yrittää suhtautua järkevän neutraalisti kultaturkkiseen lemmikkiinsä, hän huomaa rakastavansa Darwinia syvästi ja olevansa valmis tekemään tämän puolesta melkein mitä vaan.
Tarinassa Jordanin kotiin marssii myös toinen kulkukissa. Kirjailija kuvaa tämän ahneen kissan hotkivaa syömistä niin herkullisesti (slurp, snort, smack, lick, lick), että minä melkein näin silmieni edessä meidän Lokkikissamme. Loistavana huumorina mies antaa uudelle kissalle nimeksi Hoover, pölynimurinsa mukaan. Hoover jää Jordanin lohduksi Darwinin karistettua sinisen planeetan tomut turkistaan.
Mutta voi kuinka taas itkinkään. Ensin erästä kirjan kohtausta, jossa Jordan kuvaa kuinka eläinlääkärillä Darwinia käyttäessään, hän näkee kuinka klinikalle tuodaan jalkansa loukannut, muuten terve kissa. Kun lääkäri soittaa omistajalle, että kissan jalka voidaan korjata entisen veroiseksi, omistaja ilmoittaa kylmästi että haluaakin heidän lopettavan kissan, koska se tulee halvemmaksi. Miellyttävästi käyttäytyvä, kaunis ja käpälää lukuun ottamatta hyväkuntoinen kissa lopetetaan ja Jordan on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt näkemästään ihmisten sydämettömyydestä.
Sitten itkin monen monta kertaa kirjan melankolisen lopun koittaessa. Kirjailijan teksti oli kuin äärimmilleen tunneladattua hautajaismusiikkia, silmistä valuvalle vedelle ei vain voinut mitään. Hieman jopa tuli olo, että lukijaa puserrettiin ja puserrettiin itkemään lopuumattomana virtana soljuvilla kauniilla sanoilla, jotka kuvasivat kultaisen kissan surullista lähtöä.
Filosofisesti kissan läheisyyden tuottama oivallus puetaan kirjassa lauseeksi: Life is Light. Elämä on valoa. Sivumerkitykseltään myös "elämä on kevyttä". Darwinin turkin kultaa ja tassujen puhdasta valkeutta. Niin myös kuolema tuntuu kirjassa valon katoamisena ja raskautena, josta irti päästäkseen on oivallettava ja hyväksyttävä elämän kiertokulkumainen luonne, joka ei tee myönnytyksiä.
"Darwin raised his head, stood up, arched his back and walked toward me. I dropped to hands and knees and lowered my face to his. He raised his head and extended his neck in one last gesture of love, and slowly, gently our noses came together. As they touched, Darwin vanished, and I found myself staring at a small pile of ashes on the leaves. I stayed there for a few moments, unable to move, feeling the leaves and the damp earth."
Luin William Jordanin kirjoittaman kirjan "A Cat named Darwin - How a Stray Cat Changed a Man into a Human Being. " Jordan kuvaa kirjassaan vuotta, jonka vietti hoitaen sairasta kissaa.
Kulkukissa Darwin tassutteli eräänä päivänä lupaa kysymättä sisään sekä Jordanin asunnon, että hänen sydämensä ovesta. Kulkurin kotiutumisesta seurasi niin naarmuisia yhteenottoja kuin kuin höperehtivää hellyyttäkin sisältävä ajanjakso, jona leukemiaa sairastava kissa piteli kynnen kärjellä elämästä kiinni Jordanin uhrautuvaisessa hoidossa.
Biologina Jordan pohtii tarinan edetessä syvällisesti kissuuden ja ihmisyyden ominaislaatua niin luonnontieteellisestä kuin henkisen kasvun näkökulmasta. Vuoden aikana Jordan oppii kissan ansiosta paljon itsestään, elämästä ja eritoten myötätunnosta toisia eläviä olentoja kohtaan. Hän nauraa itselleen evolutiivisesti degeneroituneena miehenä, jonka elämä ja onni tuntuvatkin olevan riippuvaisia eläimestä eikä toisin päin. Vaikka hän kuinka yrittää suhtautua järkevän neutraalisti kultaturkkiseen lemmikkiinsä, hän huomaa rakastavansa Darwinia syvästi ja olevansa valmis tekemään tämän puolesta melkein mitä vaan.
Tarinassa Jordanin kotiin marssii myös toinen kulkukissa. Kirjailija kuvaa tämän ahneen kissan hotkivaa syömistä niin herkullisesti (slurp, snort, smack, lick, lick), että minä melkein näin silmieni edessä meidän Lokkikissamme. Loistavana huumorina mies antaa uudelle kissalle nimeksi Hoover, pölynimurinsa mukaan. Hoover jää Jordanin lohduksi Darwinin karistettua sinisen planeetan tomut turkistaan.
Mutta voi kuinka taas itkinkään. Ensin erästä kirjan kohtausta, jossa Jordan kuvaa kuinka eläinlääkärillä Darwinia käyttäessään, hän näkee kuinka klinikalle tuodaan jalkansa loukannut, muuten terve kissa. Kun lääkäri soittaa omistajalle, että kissan jalka voidaan korjata entisen veroiseksi, omistaja ilmoittaa kylmästi että haluaakin heidän lopettavan kissan, koska se tulee halvemmaksi. Miellyttävästi käyttäytyvä, kaunis ja käpälää lukuun ottamatta hyväkuntoinen kissa lopetetaan ja Jordan on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt näkemästään ihmisten sydämettömyydestä.
Sitten itkin monen monta kertaa kirjan melankolisen lopun koittaessa. Kirjailijan teksti oli kuin äärimmilleen tunneladattua hautajaismusiikkia, silmistä valuvalle vedelle ei vain voinut mitään. Hieman jopa tuli olo, että lukijaa puserrettiin ja puserrettiin itkemään lopuumattomana virtana soljuvilla kauniilla sanoilla, jotka kuvasivat kultaisen kissan surullista lähtöä.
Filosofisesti kissan läheisyyden tuottama oivallus puetaan kirjassa lauseeksi: Life is Light. Elämä on valoa. Sivumerkitykseltään myös "elämä on kevyttä". Darwinin turkin kultaa ja tassujen puhdasta valkeutta. Niin myös kuolema tuntuu kirjassa valon katoamisena ja raskautena, josta irti päästäkseen on oivallettava ja hyväksyttävä elämän kiertokulkumainen luonne, joka ei tee myönnytyksiä.
"Darwin raised his head, stood up, arched his back and walked toward me. I dropped to hands and knees and lowered my face to his. He raised his head and extended his neck in one last gesture of love, and slowly, gently our noses came together. As they touched, Darwin vanished, and I found myself staring at a small pile of ashes on the leaves. I stayed there for a few moments, unable to move, feeling the leaves and the damp earth."
2 kommenttia:
Vastavierailulla... Itseltäni jouduttiin lopettamaan 18v kissa maaliskuussa ja oli todella kova paikka minulle ja on vieläkin. Olen nähnyt joskus luontodokkarin karhuista, jotka mm murtautuivat autoihin ja mökkeihin. Eläimet ovat kekseliäitä kun kyse ruuasta.
Ikävä kuulla. Omat kissanikin alkavat olla jo melko iällä ja joudun olemaan heistä erossa vuoden. Sydäntä kylmää aina kun ajattelee, että heille sattuisi jotain. Ja sitten kuitenkin on pakko ajatella joskus myös sitä päivää, kun eron aika koittaa. Edellisen kissani kuolema oli minulle todella traaginen kokemus ja vieläkin itkettää sitä ajatella, vaikka siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa.
Joudumme itse pohtimaan hyvin tarkkaan tuota karhuongelmaa, kunhan lähdemme Yellowstoneen kesälomalla. Siellä kuulema on näitä neropattinalleja, joiden mielestä ruokaa sisältävä auto on vain iso tonnikalapurkki joka pitää saada auki.
Olipa yksi poikakin joutunut karhun mahaan Utahissa noin viikko sitten. :(
Lähetä kommentti