keskiviikkona, elokuuta 29, 2007

Demolition Derby

Minut tuntevat ihmiset vakuuttunevat siitä, että olen mennyt järjiltäni, viimeistään kuultuaan seuraavan tunnustuksen:

Olin viime perjantaina katsomassa Trumansburgissa Figure 8 Racingia ja Demolition Derbyä, eli autolla suoritettuja kilpa-ajoja, joissa pelti ruttaantuu, kura roiskuu ja puskurinpalat lentelevät. Olinpa uudelleen vielä sunnuntainakin, vaikka silloin minut houkutteli paikalle ensisijaisesti tilaisuus paijata laittoman suloisia pieniä ja isompiakin kilipukkeja.

Jänismiehen työkaveri ehdotti Trumansburg Fair nimiseen maalaisfestivaaliin osallistumista. Kyseisten pippaloiden illan kohokohtana oli "Midnight Maddness" eli romuralli, joissa testosteronia tihkuvat nuoret kollit pääsevät päristämään sielunsa kyllyydestä autoilla, joiden ei ole tarkoituskaan selvitä kisasta yhtenä kappaleena. Sattaa olla, että kisaan osallistui muutama naispuolinenkin, koska tuomari kuulutti, että tänä iltana selviää joko kisan "King or Queen", mutta ei heitä kypärien sisältä juuri erottanut. Sunnuntaina tosin joku nainen kävi pokkaamassa Demolition Derbyn osakilpailun pokaalin, pitkät hiuksensa vapaaksi kypärästään leiskauttaen.

Kasikilpailun ideana on ajaa kasinmuotoista lenkkiä ympäri ja ruhjoa enemmän tai vähemmän tahallisesti kanssakilpailijoiden auto ajokelvottomaksi. Demolition derbyssä taas peruutetaan päin toisia autoja, tavoitteena pelkästään niiden hajottaminen ja oman liikkeessä pitäminen.

Hyvä tekosyy sille miksi menin moista hulluuden huipennusta katsomaan, oli vaikkapa lehden mainos, jossa sanottiin tämän tapahtuman olevan mitä mainiointa terapiaa niille, joita on aina korvennut muiden ihmisten autopakkomielteet ja sairaalloinen autokeskeisyys. Tosin vielä parempi tekosyy oli se, että kaikkea pitää koittaa, paitsi kahvitonta aamua, jotta ainakin tietää mistä puhuu tai kirjoittaa. Jänismiehen työkaveri totesi virne suupielessään aitioon jonottaessamme, että tämä on sitten sitä aidointa amerikkalaista kulttuuria.

Kulttuuri sanan paikalle voinemme laittaa toki jonkin muunkin sanan. Helvetti saataisi olla ehkä yksi sopiva synonyymi tai harmageddon. Tunnelmaa on vaikeaa kuvata sanoin, eikä se välity edes ottamillani videopätkillä kovin hyvin, mutta meno oli kyllä tosi absurdia. Ja katsojat todella täpinöissään.

Ajokit olivat siis lailliset tieajonsa kauan sitten ajaneita, romuttamokelpoisia tuusia, joita kuskit olivat tuunailleet ja väritelleet mielensä mukaan. Autoista oli poistettu ikkunalasit ja kaikki turha sisätilatavara. Siis käänteinen pimp-my-ride. Ainakin yhdessä autossa näin kuljettajan oven kohdalle niitatun kiskonpätkän, mikä ei liene ollut lainkaan huono idea siinä vaiheessa kun kanssakilpailija töräyttää kylkeen. Autojen tehoa oli rajoitettu niin, että niiden vaihteista toimi vain ykkönen-kakkonen ja bensatankissa oli räjähdysvaaran takia löpöä vain noin viideksitoista minuutiksi. Kyllä niillä silti sai aika pelottavan möyryämisen aikaiseksi.

Oli autoja toki somistettukin hiukan. Joillakin roikkui ikkunanpielessä nalle maskottina, toisella ankka. Joissain autoissa oli oikein söpöjä maalauksia, kavereiden ja tyttöystävien nimiä sekä tervehdyksiä. Mainostipa yksi auto paikallista hammaslääkäriäkin iso hammas katollaan, mutta sille kävi aika köpelösti loppupeleissä, kun se syttyi palamaan.

Lähdön jälkeen autojen moottorit ulvoivat korvia särkevästi ja pian pelti rouskui. Autojen palasia (onneksi aika pieniä) lenteli yleisöön asti ja itsekin sain jonkun tunnistamattoman lentävän läystäkkeen osuman hiuksiini. Kentän soransekainen kurapaska lensi sutivien renkaiden alta kaaressa niin, että yleisössä yksi jos toinenkin sai päällensä ruskean nonparellikuorrutuksen. Suoja-aidat notkuivat ja autot rypistyivät kuin karamellipaperit törmäyksissä, menivätpä muutamat autot osittain päällekkäinkin. Ja autot jatkoivat toistensa nuijimista niin kauan kunnes vain pari liikkui.

Seurasin mielenkiinnolla höyryävistä, rusinoiksi rutistuneista ja mudan kuorruttamista autoistaan kömpivien kuskien kasvonilmeitä, yrittäen tulkita millaisen tunnekuohun moisella rusikoinnilla saa aikaiseksi. Toiset näyttivät tyytyväisiltä, toisia taas vitutti enemmän kuin kuuluisaa pikkuoravaa. Sen uskon, että adrenaliinia ainakin erittyy runsaasti ja tunnelmaa sopivasti korostavan helvetillisen ukkosmyrskyn ei ainakaan voinut syyttää vähentäneen perjantai illan jännityksen määrää.

Loukkaantumisiltakaan ei vältytty. Joku mies sai päin ajavasta autosta mojovan tällin autonsa kylkeen ja ilmeisesti rikkoi jotain käsivarrestaan. Hän hoipparoi ulos autostaan sekavan oloisena, olkapäätään roikottaen ja horjahti koppia ottavien palomiesten syliin sekä vietiin pois paareilla.

Sunnuntaina nähtiin kisojen näyttävin "erikoistehoste" kun erään auton tankista valuva bensa syttyi tuleen ja roihautti puoli autoa korkeisiin liekkeihin. Kuski kiipesi autostaan ulos pirun liukkaasti ja sitten vahdissa olevat palomiehet ryntäsivät vaahtosammutimineen hätiin. Liekit kävivät sen verran korkealla, että niiden lämpö tuntui kymmenien metrien päähän. Yleisö päästi yhdessä oikein klassisen OOOOOH -aallon. Se oli siis todella hullua. Varmaan hulluimpia juttuja mitä olen koskaan ollut katsomassa. Itsesuojeluvaistoni koputti minua hyvin kiihkeästi olkapäälle kysyäkseen, että olisiko syytä mennä hyvin paljon kauemmaksi, mutta sisäinen valokuvaajani patisti minua menemään lähemmäs paremman tilannekuvan toivossa. Ei minulla tosin mitään hätää ollut verrattuna esim. niihin, jotka olivat palosta muutaman hassun metrin päässä. Eivätkä edes lähteneet karkuun, kun roihua oli niin siistiä tuijottaa likeltä.

Kun perjantain 8- racingin voittaja julistettiin, salama iski hetkeksi aikaa koko paikan valot pimeäksi. Siinä oli kyllä ajoituksessa "nice touch", niin kuin Jänismies lohkesi lausumaan.

Perjantain Demolition Derby oli sitten kirjaimellisesti yhtä helvettiä. En muista seuranneeni koko ryttäyskisaa juuri lainkaan, sillä taivaankannen järjestämä ilotulitus vei kaiken huomioni. Tivolikokoisen maailmanpyörän takana taivaalla piirtyvä paksu salama oli aika komea näky ja mietin, että se taisi iskeä jo aika lähelle kun kerta pystyin ällistelemään sen paksuutta ja yksityiskohtia. Hurja ukkonen antoi tapahtumalle todella pelottavan tunnelman, jollaisen voin kuvitella olevan sodassa ja pommitusten keskellä.

On jännää katsoa, kun tuuli tarttuu pimeässä valoa vasten terävänä näkyvään sateeseen ja kääntää sen putoamissuunnan vaakasuoraksi. Se näyttää vähän samalta, kuin elokuvissa räjähdyksen pirstoman lasin sataminen. Tuollaisen kylmän vesisuihkun saaminen naamaan sokaisee ja saa vain vielä hetki sitten helteessä hikoilleen kropan nopeasti hytisyttävän kylmyyden valtaan.

Ennen muinoin rakastin ukonilmoja. Minusta oli ihanaa katsella niitä kotona ikkunasta ja tuntea kuinka jyrinä tärisytti ikkunalaseja. Mont Blancin ukkosmyrskyn jälkeen olen suhtautunut kyseiseen luonnonvoimaan paljon kunnioittavammin ja olen kehittänyt myös fobian jonka sisältö kuuluu "en todellakaan tahdo kuolla salamaniskuun." Näyttäisi vain olevan semmoinen jänski juttu, että kammostani huolimatta päädyn suojattomana keskelle ukkosmyrskyjä enkä ainakaan actionin kuumimmalla hetkellä ole sitä mieltä, että se on aivan huikean siistiä.

Oli niin lohduttavaa ja turvallista istua katsomossa fyysikkojen seurassa. He pohdiskelivat hetken, että mahtaako katsomon rakenne täyttää Faradayn häkin kriteerit ja tulivat siihen tulokseen, että turvassa ollaan. Ei-luonnontieteilijänä en sitten tiedä, minkä verran osinkoja metallirakenteissa kiinni olevilla metallipenkeillä istuvat katsojat saisivat persuksiinsa mahdollisesta salaman täysosumasta.

Amerikkalainen yleisö asennoitui luonnonvoimien huolestuttavaan riehuntaan mielenkiintoisesti. Ukkosen tuloon suhtauduttiin aivan tyynesti, salamojen rajukaan paukkuminen lähellä ei kirvoittanut kuin muutaman oh-huudahduksen ja vitsikkään kommentin kisojen kuuluttajalta. Minä sen sijaan kiroilin kuin merirosvo, joka kerta kun jysähti lähellä. Sitten kun ukkonen oli aivan päällä ja myrskytuuli heitti vettä jengin päälle oikein tosissaan, laukesi kunnon paniikki ja joukkopako. Vain hieman ennen, kuin katsomossa olo kävi todella sietämättömäksi, edessämme istuva ja kisoja (mutta ei rajuilmaa) rystyset valkeina jännännyt vanha mummeli kääntyi taaksepäin ja totesi, että "I don´t like this". Muahhah, really? Me neither!

Seurasin myös katsomossa partioivan poliisin kasvonilmeitä, tulkitakseni millä hetkellä hän on sitä mieltä, että nyt ollaan todella hengenvaarassa. Tyypin leukapielet alkoivat jossain vaiheessa olla erittäin kireällä ja hän antoi tiukkoja ohjeita jo ukkoseenkin hieman huolestunutta huomiota kiinnittävälle ja pieninä ryntäyksinä pakenevalle yleisölle. Minunkin mielestäni kasassa alkoivat hyvinkin olla mahdollisen onnettomuuden ainekset, mutta kaipa jenkit luottavat niin paljon jumalansa suojelukseen, että salaman isku ei huoleta tai jos se osuu, niin sen on sitten vissiin ansainnutkin. Sanotaan nyt näin, että suomalainen katsomo olisi tyhjennetty todennäköisesti hittusen verran aiemmin porukasta kuin täkäläinen.

Nousimme katsomon tyhjentyessä aina ylemmille, tyhjentyville portaille säästyäksemme taivaasta saaveilla heitetyistä, volyymiaan lisäävistä vesiroiskeista, kunnes torvi toitotti Demolition Derbyn päättyneeksi. Samalla myös tuuli ja veden tulon määrä riistäytyi tyystin kaatosateen puolelle. Salamat paukkuivat ja ukkosen jyry näytti festivaalihälinälle kaapin paikan.

Kisan loppua seurasi kaoottinen juoksu mutavelliintyneen kentän halki autoille. Jalat upposivat nilkkoja myöten velliin, mutta sitä ei viitsinyt jäädä murehtimaan, kun aukealla juoksu salamojen leiskuessa ympärillä ei liene niitä maailman terveellisimpiä urheilulajeja. Autoon sisälle pääseminen tuntui tajuttoman hyvältä, kun oli taas käynyt mielessä muutama epämiellyttävä hengenlähtö lähellä visio.

Mutaa oli juhlakentällä niin paljon, että autot kyntivät ja sutivat siinä ennen kuin pääsivät liikkeelle. Mekin jouduimme työntämään ja yksi meistä liukastui mutalammikkoon suoraan turvalleen. No, siinä vaiheessa pieni lisäkuraantuminen ei enää tuntunut missään. Kotimatka meni pimeyttä vasten piirtyvää ankaraa valonäytelmää seuraillessa, auton lämmittimestä nauttiessa ja melkoista adrenaliinikuohua sulatellessa.

2 kommenttia:

shaoli kirjoitti...

Ukonilmat ovat myös täällä kotomaassa olleet viime aikoina aika rajuja. Itse olin lasten kanssa odottamassa metroa, kun vuosisadan rajuilma iski Helsingin itäosiin. Ensin olin helpottunut, että ehdimmepäs suojaan ennen kuin alkoi sataa kaatamalla, kunnes huomasin, että salamat iskevät tosi lähelle! Aseman valot räsähtelivät, metroasema pimeni (onneksi vain hetkiseksi) ja ton hetken mietin, että kannattaisiko käyttää kuitenkin bussia, kunnes tajusin, että eipä me päästä metroasemalta ylös, kun hissi tai liukuportaat eivät toimi. No, teki ihan hirveästi mieli mennä sisään metroon ja odotella (onneksi vain parin minuutin ajan), että milloin salama iskee tuohon sähköjunaan. Päästiin kuitenkin onnellisesti kotiin ennen kuin sähköt menivät lopullisesti poikki lähialueelta koko päiväksi =)

En ymmärrä, miten kaikki muut vaikuttivat ihan rauhallisilta - itseäni lapsena peloteltiin ihmisiä jahtaavilla pallosalamoilla niin tehokkaasti, että olen aina pelännyt ukonilmaa, vaikkei se ihan näin lähellä olisikaan.

Olisi ollut kiva (tai sitten ei), jos mukana olisi ollut fysikaasta jotain tietävä, joka olis infonnut, miten turvallista (tai ei) tuo metroilu ukkosella on.

Helsinki joka tapauksessa oli päivän ajan kaaoksessa, kun yleinen hätämerkki soi (ukkosen aiheuttamana), ratikat ja metrot pysähtyivät, muuta liikennettä sekoitti kaatosade ja ylekin hiljeni vähäksi aikaa.

Ta-Miit kirjoitti...

Zepa jo totesikin, että sielläkin oli ukkonen pistänyt ranttaliksi oikein kunnolla. Uskon kyllä että omasta ja lasten puolesta pelotti, olin itsekin ihan sätkynä siellä katsomossa ja tärisin vielä autossakin pitkään hysteerisesti hihitellen. Pojat oli aika hiljaisia, vaikka muuten suu käy paljonkin.

Luulisin, että ilmastonmuutoksen myötä näitä tulee paljon lisää Suomeen, kun alkaa olla jatkuvasti näitä läkähdytyskesiä. Täällä näitä kovia ukkosia on runsaasti ja ne tekevät joka kerta ainakin aineellista vahinkoa ja näyttävät tosi pelottavalta. Trumansburgin myrsky taisi olla yksi kesän kovimpia ja sitten lauantaina oli heti uusi myrsky täällä, katseltiin punttisalilla kun salamat paukuttivat taukoamatta.

Ukkosessa on mielestäni se paska puoli, että sen toimintalogiikasta ei ole olemassa mitään vedenpitävää nyrkkisääntöä, josta voisi päätellä olevansa turvassa jossain tietyssä paikkaa.

Sisätilat tietysti ovat yleensä turvallisia, mutta niissäkin täytyy varoa sähkörasioita, pattereita jne. Ulkona taas kun jää kohdalla riehuvalta ukkoselta suojattomaksi, on mielestäni aika lottotuurin armoilla milloin napsuu ja millä volyymilla, kuten noista varusmiesten saamista salamaniskuista voi päätellä. Voihan sitä tietysti välttää korkeita puita ja mennä mannaryyniksi aukealla, mutta salama voi kuulema kulkea maasalamanakin pitkiä matkoja.

Kyllä mä 100% Faradayn häkissä voisin katsella ukkosta ulkona läheltäkin, mutta muuten se on kyllä mulle vähän liian extremeä.