Kävimme viikonloppuna Kanadan puolella Niagaraa ihailemassa ensimmäisten suomivieraittemme, eli veljeni A:n ja ystävämme T:n kunniaksi. Toivon ja uskon, että pojilla oli oikein hauskaa. Meilläkin oli.Olemme kuulleet toistuvia vakuutteluja siitä, että Amerikan puoleiset putoukset ovat hienommat, eikä Kanadaan ole niin välttämätöntä mennä. Halusimme kuitenkin itse ottaa asiasta selvää. Pistimme siis varaukset mukavaan pikkuhostelliin ja luotimme selkeän informaation puutteessa siihen, että rajaviranomaiset eivät käy suhteemme liian hankaliksi. Eivät käyneet. Meno oli läpihuutojuttu ja palatessa meitä tentannut nuori komistus jopa innostui keskustelemaan kanssamme metallimusiikista.
Reissu sujui kuin luomisen työ. Pääsimme Kanadaan ongelmitta, majoitus oli mukavan nuorekas sekä kansainvälinen ja säätila lauantaina mitä mainioin. Aurinkoa, kirkas taivas, muhkea vesihuntu ja kombinaatiosta syntyvä sateenkaari putousten yllä. Mitäpä sitä muuta voi nöyrä turisti edes toivoa.
Molemmat putoukset ovat toki valtavan hienoja, mutta Kanada voittaa silti 6-0. Tätä ei voi parhaallakaan tahdolla edes kyseenalaistaa makuasiaksi. Suuri hevosenkenkä on todella massiivinen ja tuleehan siinä samalla kaupanpäälle lyömättömät näkymät myös Amerikan puolen vaatimattomammalle putoukselle. Jenkeillä on syytäkin olla kateellisia ja hyssytellä Kanadan puolen hienoutta. Tasan ei käy onnenlahjat.
Eräs asia mistä en yhtään tykännyt, oli se että olen nähtävästi kadottanut kykyni "nyrjähtää" riemusta jonkun suuren ja mahtavan näyn edessä. Sen tilalle oli tullut huomattavasti tylsempi, laimeampi ja tarkkailevampi fiilis sekä jotenkin arkipäiväistävä tietoisuus siitä, että tänne on suhteellisen helppo pyörähtää viikonlopuksi, mistä syystä ei tarvitse ahmia koko maisemaa yhtenä suupalana sisäänsä. Tunnetilani oli verrattavissa herkulliseen ruokaan, josta kuitenkin puuttuu se makuelämyksen taivaan porteille vievä viimeistelevä silaus. Se, joka saa ruokailijan nyyhkiä tyrskyttämään ruokaliinan kulmaan.
Minua hieman kyrsii epäilys siitä, että olisin jotenkin kasvamassa aikuiseksi. (Aaargh, onko tähän vastalääkehoitoa tai terapiaa?) Rakastan nimittäin suuresti sitä olotilaa, kun menen ihan raiteiltani ihastuksesta. Tämä tapahtuu lähes aina silloin, kun pääsen "once-in-a-lifetime" johonkin hienoon paikkaan. Hihkun kuin animehahmo, enkä voi lakata toistelemasta, kuinka mieletöntä jokin on. En malta luopua pienimmästäkään yksityiskohdasta ottamatta siitä sataa kuvaa. Joistakin elämyksistä kun nyt vain kerta kaikkiaan tulee hysteerinen olo ja silmänurkat kastuvat.
Vihaan taas sitä, että talsin tyynesti jossakin ja silmäilen näkemääni laiskasti, aivan kuin olisin maailmanympärimatkailua harva se päivä harrastava miljonääri sunnuntaikävelyllä. Se ei ole lähelläkään minua, vaan enemmänkin sellaista pilalle hemmoteltua parishiltonia, jolle viikonloppu Havaijilla on yhtä arkipäiväistä kuin toisille vessassa käynti.
Tahdon lapsenomaisen haltioitumiskykyni heti takaisin! Toivon että tämä maisemallinen zentyyneys on vain väliaikainen olotila, joka johtuu liiasta koetusta ja näetystä liian pienen ajan sisällä. Ehkäpä sain jonkinlaisen vastentahtoisen haltioitumisrokotuksen mykistyessäni viime kesänä Mont Blancin huipun maisemista ja lisää siedätyshoitoa siitä, että täällä muutenkin ramppaan harva se päivä ohi mahtavista vesiputouksista.
No, menemme toki vielä ainakin kerran takaisin Niagaralle tämän vuoden puolella ja sitten astumme myös sään salliessa Maid of Mist -laivaan, jonka tällä kertaa skippasimme sunnuntain huonon näkyvyyden vuoksi. Mutta sitten voikin jo alkaa käydä budjetillemme liian kalliiksi viettää useampia viikonloppuja turistirysässä turistirysähinnoin.
Turistirysä on kyllä täysin oikea sana kaikelle oheistoiminnalle joka putousten ympärille on rakentunut. Kaupoissa myydään niin hirveää krääsää, että luulisi myyjiä hävettävän laittaa moista roskaa tarjolle. En muuten ostanut yhtään mitään. En edes yhtään korttia. Saisivat puolestani kaataa raivaustraktorilla kaiken markkinahälinän putousten ympäriltä maan tasalle ja palauttaa ne siihen kaikkein kauneimpaan luonnontilaan.
Kokeilimme reissussa myös toisenlaista elämystä. Kävimme Fear Factory Nightmares -kummitustalossa, joka on valittu vuoden 2007 vetonaulaksi. Kuulema 80 000 ihmistä on luovuttanut kesken käynnin ja jättänyt kierroksen sikseen. Hah, mutta mepäs mentiinkin läpi koko jutskasta.
Täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa elämässäni oli semmoinen kummitustalokäynti, että teki olon aika tukalaksi ja levottomaksi. Pimeydessä haparoiminen oli hankalaa. Säikäykset saivat vähintään hypähtämään ilmaan. En suostunut menemään joukon ensimmäisenä, sillä epäilin kaatuvani, jos jokin rävähtää minua päin. En muutenkaan oikein saanut selvää meitä pimeässä opastavista punaisista valopisteistä. Pimeydestä posahtavat yllärit, äänitehosteet, labyrinttimaisuus ja liikkumista tukaloittavat jekut oli tehty ovelasti ja huolella. Mutta enpäs kirkunut, vaikka raivohullusti möyryävä "joku" loikkasi pimeydestä melkein niskaani näkymättömällä sillalla. Toivottavasti paikan pitäjät edes näkivät leveän virnistykseni pimeäkameroillaan.
2 kommenttia:
Mielenkiintoista pohdintaa haltioitumiskyvystä. Sen ilmenemisessä en ole kanssasi ihan samaa maata, mutta kyvyn olennaisuudesta yhtä mieltä. Itse en koe elämääni ollenkaan elämisen arvoiseksi, jollen pysty koskaan mistään haltioitumaan, ja masennuksen kokeneena todella tiedän mistä puhun. Vaikken tälläkään hetkellä voi sanoa olevani kovinkaan onnellinen enkä tulevaisuuttanikaan sellaisena näe, mitä siitä. Olen sentään saanut ehkä 90-prosenttisena takaisin haltioitumiskykyni, ja se jos mikä minulle on tärkeää. Mieluummin ikuisesti vähän haavainen ja melankolinen mutta ajoittain erilaisista kokemuksista hillittömästi haltioituva, kuin tasaisen tyytyväinen ja terve mutta mistään yli äyräiden lumoutumaton mieli. Siis minun mielestäni, omalla kohdallani. Mutta tiedän kyllä, että monillekin ihmisille olennaista on yleinen tasapaino ja onnellisuus, eivätkä välttämättä edes kaipaa tai koe tarvitsevansa mitään "elämää suurempia" huippuhetkiä. Sinua taas pidän elävänä esimerkkinä siitä, että jopa molempien yhdistelmä on mahdollinen.
Mitä taas siihen ilmenemiseen tulee, väitän että tietyntyyppinen ihminen (ok, sanotaan suoraan että minuntyyppiseni) voi kokea erittäin voimakkaan haltioitumisen mutta pysyä silti ulkoisesti zeniläisen tyynenä, vaiti ja suorastaan viilipyttyn oloisena. Toki sen VOI halutessaan jollain tavalla osoittaakin, mutta mitään pakottavaa tarvetta oikeastaan minkäänlaiseen ylimääräiseen liikehdintään tai ääntelyyn en ainakaan henkilökohtaisesti tunne - minut haltioituminen ennemminkin mykistää. On ihanaa vain seisoa liikkumatta ja tuntea ne kylmät väreet... Kameraa taas en omista ja kuvaamisen haltioitumisen hetkellä kokisin itse kai pikemminkin häiritsevänä - ei, haluan nimenomaan nauttia ja ahmia esimerkiksi sitä maisemaa silmilläni juuri siinä hetkessä sellaisenaan enkä linssin läpi (paitsi piilolinssien, mielellään, että jotain näkeekin...) Ei ole tärkeää jääkö siitä yhtään konkreettista kuvaa muistoksi, koska sieluni silmin pystyn kyllä katselemaan kohdetta aina uudelleen, ja palauttamaan mieleeni tilanteen kokonaisuutena, siihen liittyvine erityislaatuisine tuntemuksineen.
Niagaran kokemista odotan tietysti innolla, mutten välttämättä mitään haltioitumista minäkään. Luulen kyllä, että kaikkein hienoimmat fiilikset siellä tulee tuottamaan juoksussa maalintulo... jos sitä siis maaliin asti suoriutuu - koputan puuta! Tuo Fear Factory kiinnostaa kyllä myös, kiitos vaan vinkistä!
Itselleni on käynyt merkillinen juttu elämän varrella sattuneiden merkittävien asioiden suhteen. Olen lakannut lähes kokonaan näkemästä mennyttä siten kuin sen joskus aiemmin näin. Minullahan oli aiemmin tapana jatkuvasti palauttaa menneitä vaikuttavia tapahtumia mieleeni ja kylpeä niiden herättämissä fiiliksissä nautinnollisesti väristen.
Nykyisin tuo taipumus on vähä kerrassaan haihtunut lähes olemattomiin ja voimakkaimmat värähtelyt tapahtuvat vain nykyhetkessä. Olen epäillyt, että se kenties johtuu siitä, kun koko ajan tapahtuu paljon uutta ja kiinnostavaa.
Jollain tavoin askarruttaa tuon menneen videonauhan kelaamistoiminnon menettäminen, ehkä juuri siksi otan niin paljon kuvia ja koitan imuttaa mahdollisimman hurjat kiksit kulloinkin menneillään olevasta hetkestä.
Lähetä kommentti