En tykkää ruualla leikkimisestä. En siitä, että ruuasta tehdään liian suuri numero tai liian pienikään, lähinnä vedestä ja hengitetystä ilmasta koostuva. Enkä myöskään pidä siitä, että suositusten mukaan ihmisen pitäisi noudattaa tiukan säännöllisiä ruoka-aikoja ja monen päivittäisen aterian taulukkoa. Se, mikä sopii yhdelle, ei vain sovi toiselle. Meikäläisen ruokafilosofia on se, että syödään silloin kun on nälkä ja pääsääntöisesti sellaista ruokaa, jota keho tuntuu eniten haluavan, oli se sitten suklaata, pizzaa tai parsakaalia. Toistaiseksi olen voinut tätä sääntöä noudattaen hyvin. Kalorinlaskuilla ja muilla nippelöinneillä heitän vesilintua, ei minulla sellaiseen ole koskaan ollut aikaa tai mielenkiintoa.
Amerikkalaisesta ruokatarjonnasta ja sen poikkeavuudesta verrattuna Suomen ruokiin on tullut joitakin harmillisia hankaluuksia muuten kohtuullisen mutkattomiin ruokatottumuksiini. Elinehtoni kala on täällä kallista herkkua ja etenkään kalan suolaamisesta tai savustamisesta täkäläiset eivät tiedä kissan viiksen vertaa. Kasvikset ja hedelmät ovat myös ikävän hinnakkaita, mutta niistä en ole suostunut tinkimään. Täällä on kaikenkaikkiaan jotakuinkin vaikeaa koota ilman suurta vaivannäköä (ja hermoja raastavaa tuoteselosteiden selaamista) sellaista mutkattomasti rullaavaa ruokavaliota, jonka koen itselleni parhaimmaksi.
Se että ei ole aina kaapissa jemmassa juuri sitä, mikä eniten maistuisi, aiheutti minulle eilen pahanlaatuisen energiakriisin. Aamulla totesin, että kaapissa on muutama lusikallinen tomaattia ja tofua, jonka kiskoin napaani kahvin kera. Puuro ei juuri sillä hetkellä maistunut, eikä leipäkään, vaikka vähän nälkä jo kaihertelikin. Suunnittelin ostavani jotain maistuvaa ruokaa opiskelijakahvilasta mennessäni taekwondotreeneihin. Kahvilan anti oli kuitenkin niin totaalista pullamössöä, että jonossa kiireisen myyjän painostaessa katseellaan, sain harmikseni tempaistua mukaani vain banaanin ja kahvin. Näillä eväillä siis taekwondoon ja hiki pintaan.
Taekwondon jälkeen minulla oli aivan törkeä nälkä. Lantustin kotiin ja kiersin valmismössöjä myyvät pikkukaupat, päättäen kärsivällisesti odottaa Jänismiestä, että lähtisimme yhdessä tekemään kunnon ruokaostokset isompaan markettiin. En halunnut mennä ostamaan pikaistuksissani jotain kiskurihintaista muffinssia, joka olisi kuitenkin sangen pahaa ja aiheuttaisi vain öklöttävän olon. Tulin kotiin ja join lasin mehua sekä söin nälkääni kaksi turkinpippuria. Sitten aloin kirjoittaa ja unohdin kokonaan, että minulla on nälkä.
Jänismies tuli muutaman tunnin päästä kotiin ja sanoi tahtovansa lenkille. Minä sanoin, että kaupassakin pitäisi käydä. Jahkailun jälkeen päätimme mennä ensin lenkille ja vasta sitten läpi yön auki olevaan kauppaan. Virhe.
Lähdimme jolkottamaan mukavan viileässä iltayön ilmassa Cayugajärven rantaa pitkin. Aluksi lenkki kulki siivillä ja juoksu tuntui oikein mukavalta. Kiersimme pätkän Tremanin rantapuistoa ja lähdimme sitten takaisin kotiin päin. Yllämme tumma taivas tähtineen ja hiljainen tuulenviri, mikäs sen mukavampaa. Sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta, maisema meinasi katuvaloineen päivineen keikahtaa ympäri. Jaloistani hävisi tunto ja silmissäni lainehti utuisesti. Oli pakko pysähtyä tienposkeen ottamaan lukua ja pitämän päätä polvissa. Jänismiehen ensimmäinen kysymys oli, että oletko sinä kenties unohtanut syödä?
Vasta sillä hetkellä kun vatsanahkani otti kovalla kouralla kiinni selkärangastani ja ravisteli, tajusin että en ollut käytännössä syönyt koko päivänä mitään. Kaikki energiavarastoni tuntuivat kadonneen tyystin taivaan tuuliin, eikä kropan vararavinnoistakaan näyttänyt olevan hätiin. Jouduin kävelemään loppumatkan hitaasti kuin vanha mummo, sillä jalkani olivat muuttuneet hytiseviksi spageteiksi ja heikotti muutenkin niin että teki mieli käydä maahan makaamaan. Minulla oli niin karmea nälkä, että olisin syönyt vaikka raa´an lokin jos olisin sellaisen kiinni saanut.
Tuli elävästi mieleen eräs legendaarinen nuoruuden viikonloppu Joensuussa, jolloin ystäväni Shaolin kanssa notkuimme perjantaista sunnuntaihin kapakoissa, syömättä oluisiin hassaamiemme rahojen haihduttua, juurikaan muuta kuin väliaikaisen majoittajamme ruokakaapista löytämiämme palasokereita. Silloinkin taisi olla puhetta Joensuun torin variksien tai räkättirastaiden herkullisesta, mehevälihaisesta ulkonäöstä :)
Karjuva, heikoksi vetäisevä leijonannälkä oli minulle hämmentävä kokemus, sillä olen tottunut siihen, että yleensä minä olen juuri se, jota ruuan saamisen viivästyminen viimeiseksi haittaa. Eikä minulla yleensä moottori leikkaa kovilla vaelluksillakaan ihan ensimmäiseen nälänhätään, sillä lihaksia ja rasvaa on kropassani sen verran, että kymmenenkään kilon pudotus ei tekisi minusta vielä anorektikkoa. Verrokkina toimikoon luunlaiha Jänismies, joka nälän yltyessä menee ihan sekavaksi, alkaa kuolata ja saa helvetinmoisen migreenin jos ruokailu viivästyy liikaa.
Kun pääsimme kotiin, tungin kiireen vilkkaa hiutaleita täynnä olevan puurolautasen mikroon ja puuron valmistuttua kaadoin siihen maitoa ja tukevan annoksen vaahterasiirappia. Sitten ahmin kuin porsas, joka ei ole viime aikoina ruokaa nähnytkään. Mietin, että jukolauta kun puuro voi olla näin sairaan, tajuttoman hyvää, oikein hyrisin siitä nautiskellessani! Ensiapu vain taisi tulla vähän jälkijunassa, sillä pian jouduin menemään lattialle makaamaan, kun verensokerin äkillinen nousu pisti pään pyörälle.
Mutta pitää täällä yltäkylläisyyden maassa näköjään keinotekoista nälänhätääkin kokeilla. Eipähän ainakaan pääse unohtumaan, miten hyvältä konstailematon puuro voi maistua.
Amerikkalaisesta ruokatarjonnasta ja sen poikkeavuudesta verrattuna Suomen ruokiin on tullut joitakin harmillisia hankaluuksia muuten kohtuullisen mutkattomiin ruokatottumuksiini. Elinehtoni kala on täällä kallista herkkua ja etenkään kalan suolaamisesta tai savustamisesta täkäläiset eivät tiedä kissan viiksen vertaa. Kasvikset ja hedelmät ovat myös ikävän hinnakkaita, mutta niistä en ole suostunut tinkimään. Täällä on kaikenkaikkiaan jotakuinkin vaikeaa koota ilman suurta vaivannäköä (ja hermoja raastavaa tuoteselosteiden selaamista) sellaista mutkattomasti rullaavaa ruokavaliota, jonka koen itselleni parhaimmaksi.
Se että ei ole aina kaapissa jemmassa juuri sitä, mikä eniten maistuisi, aiheutti minulle eilen pahanlaatuisen energiakriisin. Aamulla totesin, että kaapissa on muutama lusikallinen tomaattia ja tofua, jonka kiskoin napaani kahvin kera. Puuro ei juuri sillä hetkellä maistunut, eikä leipäkään, vaikka vähän nälkä jo kaihertelikin. Suunnittelin ostavani jotain maistuvaa ruokaa opiskelijakahvilasta mennessäni taekwondotreeneihin. Kahvilan anti oli kuitenkin niin totaalista pullamössöä, että jonossa kiireisen myyjän painostaessa katseellaan, sain harmikseni tempaistua mukaani vain banaanin ja kahvin. Näillä eväillä siis taekwondoon ja hiki pintaan.
Taekwondon jälkeen minulla oli aivan törkeä nälkä. Lantustin kotiin ja kiersin valmismössöjä myyvät pikkukaupat, päättäen kärsivällisesti odottaa Jänismiestä, että lähtisimme yhdessä tekemään kunnon ruokaostokset isompaan markettiin. En halunnut mennä ostamaan pikaistuksissani jotain kiskurihintaista muffinssia, joka olisi kuitenkin sangen pahaa ja aiheuttaisi vain öklöttävän olon. Tulin kotiin ja join lasin mehua sekä söin nälkääni kaksi turkinpippuria. Sitten aloin kirjoittaa ja unohdin kokonaan, että minulla on nälkä.
Jänismies tuli muutaman tunnin päästä kotiin ja sanoi tahtovansa lenkille. Minä sanoin, että kaupassakin pitäisi käydä. Jahkailun jälkeen päätimme mennä ensin lenkille ja vasta sitten läpi yön auki olevaan kauppaan. Virhe.
Lähdimme jolkottamaan mukavan viileässä iltayön ilmassa Cayugajärven rantaa pitkin. Aluksi lenkki kulki siivillä ja juoksu tuntui oikein mukavalta. Kiersimme pätkän Tremanin rantapuistoa ja lähdimme sitten takaisin kotiin päin. Yllämme tumma taivas tähtineen ja hiljainen tuulenviri, mikäs sen mukavampaa. Sitten yhtäkkiä, täysin varoittamatta, maisema meinasi katuvaloineen päivineen keikahtaa ympäri. Jaloistani hävisi tunto ja silmissäni lainehti utuisesti. Oli pakko pysähtyä tienposkeen ottamaan lukua ja pitämän päätä polvissa. Jänismiehen ensimmäinen kysymys oli, että oletko sinä kenties unohtanut syödä?
Vasta sillä hetkellä kun vatsanahkani otti kovalla kouralla kiinni selkärangastani ja ravisteli, tajusin että en ollut käytännössä syönyt koko päivänä mitään. Kaikki energiavarastoni tuntuivat kadonneen tyystin taivaan tuuliin, eikä kropan vararavinnoistakaan näyttänyt olevan hätiin. Jouduin kävelemään loppumatkan hitaasti kuin vanha mummo, sillä jalkani olivat muuttuneet hytiseviksi spageteiksi ja heikotti muutenkin niin että teki mieli käydä maahan makaamaan. Minulla oli niin karmea nälkä, että olisin syönyt vaikka raa´an lokin jos olisin sellaisen kiinni saanut.
Tuli elävästi mieleen eräs legendaarinen nuoruuden viikonloppu Joensuussa, jolloin ystäväni Shaolin kanssa notkuimme perjantaista sunnuntaihin kapakoissa, syömättä oluisiin hassaamiemme rahojen haihduttua, juurikaan muuta kuin väliaikaisen majoittajamme ruokakaapista löytämiämme palasokereita. Silloinkin taisi olla puhetta Joensuun torin variksien tai räkättirastaiden herkullisesta, mehevälihaisesta ulkonäöstä :)
Karjuva, heikoksi vetäisevä leijonannälkä oli minulle hämmentävä kokemus, sillä olen tottunut siihen, että yleensä minä olen juuri se, jota ruuan saamisen viivästyminen viimeiseksi haittaa. Eikä minulla yleensä moottori leikkaa kovilla vaelluksillakaan ihan ensimmäiseen nälänhätään, sillä lihaksia ja rasvaa on kropassani sen verran, että kymmenenkään kilon pudotus ei tekisi minusta vielä anorektikkoa. Verrokkina toimikoon luunlaiha Jänismies, joka nälän yltyessä menee ihan sekavaksi, alkaa kuolata ja saa helvetinmoisen migreenin jos ruokailu viivästyy liikaa.
Kun pääsimme kotiin, tungin kiireen vilkkaa hiutaleita täynnä olevan puurolautasen mikroon ja puuron valmistuttua kaadoin siihen maitoa ja tukevan annoksen vaahterasiirappia. Sitten ahmin kuin porsas, joka ei ole viime aikoina ruokaa nähnytkään. Mietin, että jukolauta kun puuro voi olla näin sairaan, tajuttoman hyvää, oikein hyrisin siitä nautiskellessani! Ensiapu vain taisi tulla vähän jälkijunassa, sillä pian jouduin menemään lattialle makaamaan, kun verensokerin äkillinen nousu pisti pään pyörälle.
Mutta pitää täällä yltäkylläisyyden maassa näköjään keinotekoista nälänhätääkin kokeilla. Eipähän ainakaan pääse unohtumaan, miten hyvältä konstailematon puuro voi maistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti