Taekwondo

Olemme muiluttautuneet täkäläiseen taekwondoon. Jotain jalanheilutusta on kuitenkin päästävä harjoittamaan, ettei tähän asti opittu pieksemisen jalo taito pääse kokonaan unohtumaan.

Harjoituksissa on ollut mukavan kotoista ja minusta on ollut erityisen ihanaa aloittaa jotain ihan alusta, ilman jatkuvia "sinä olet jo niin pitkällä että kyllä sun nyt pitäisi tää osata heittämällä" -paineita. Mutta kaksi olennaista osaa täällä treenaamisesta puuttuu. Nimittäin harjoitusten fyysinen rääkkäävyys ja kontakti. No okei, kyseessä on alkeiskurssi, mutta silti.

Harjoituksissa mennään erittäin tiukasti sen ehdoilla, että itseään ei saa teloa tai kipua ei saa tuntua. Treenit kestävät vain tunnin, eikä niiden aikana tule lainkaan vanhaa tuttua "nyt kyllä kuolen ja kuukahdan jos pitää vielä potkaista kymmenen kertaa" - oloa. Melkoinen muutos aiemmasta rääkistä, tuskasta ja mustelmista enemmänkin tanssin ja tai chin suuntaan. Toisaalta, tietyllä tavalla se sopiikin minulle loistavasti nyt, kun tiedän polveni vähä kerrassaan murenevan ja kipeytyvän vain entisestään jos reuhdon liikaa, mutta joissakin kohdin suorastaan hymyilyttää se, miten fundamentalistisesti kontaktia vältetään.

Treenatessani Jänismiehen kanssa, me kuitenkin muksimme toisiamme pienellä kontaktilla. Eräissä harjoituksissa huomasimme, kuinka opettaja ja hänen apuoppilaansa seurasivat naureskellen touhujamme, että auts, nuo kaksihan tosiaan lyövät toisiaan. Vieraat parini ovat sen sijaan osoittaneet järjestään jonkinlaista kauhua sitä kohtaan, että lyöntini edes hipaisisivat heitä. Muksaistuani esimerkiksi yhtä paria kevyesti mahaan, hänen silmänsä rävähtivät hämmästyksestä auki ja näytti siltä että olen rikkonut jonkin henkilökohtaisen rajan.

Eilen eräs opettaja myös kiinnitti huomiota ranteessani olevaan isoon mustelmaan ja lohkaisi muille oppilaille, että täällähän on selvästi harjoiteltu blokkeja tosissaan ja ilmeisesti vihjaisi myös, että se on oikeastaan ihan hyvä juttu. Mietin mielessäni, että mitähän samainen opettaja olisi sanonut, jos olisi nähnyt miltä näytin judon alkeiskurssin jälkeen: käsivarsissani oli enemmän ruhjeita kuin ruhjeetonta ihoa ja alkeiskurssin opettajat sanoivat piloillaan, etteivät halua istua baarissa samassa pöydässä kanssani, kun joku muuten vielä luulee heitä naisenhakkaajiksi.

Taekwondon opettajat ovat oikein mukavia ihmisiä ja vaativat erityisen tiukasti liikeasentojen formaaliutta. Se on tyystin uutta ja jopa haasteellistakin, kun kropan muistissa ovat ihan toisenlaiset tottumukset. Korjausta on tullut moneen kohtaan, jotka pelkästään ei-formaaliin itsepuolustukseen pohjautuvassa lajissa jäävät luonnollisesti vähemmälle huomiolle. Yhtäkkiä huomaakin, että ei esimerkiksi lyödessään pidä kroppaa suorassa, vaan olkapäät vaeltavat ihan missä niitä huvittaa. Samoin otteluasentoni on ihan liian kapea hyvän tasapainon takaamiseksi, opettaja sai horjutettua minua kevyesti koittaessaan.

Mut eniveis. Näissä jalanheilutuslajeissa on näköjään semmoinen juju, että vaikka joskus tuntuu, että ei halua enää ikinä tehdä niitä kivun, vammojen ja ainaisen vitutuksen takia, sitä kuitenkin palaa aina masokistina takaisin ja taas muistaa, miksi itse asiassa pitääkin niistä kovasti.