Tarvittiin näemmä toinen yritys Niagaran putousten kanssa, ennen kuin meni jakeluun ja kolahti oikein kunnolla.
Siispä uuden vierassatsin kanssa otimme jälleen aikaisin lauantaiaamuna suunnan kohti suuria putouksia.
Aloitimme viikonloppureissumme taasen Kanadan puolelta ja samasta Niagara Falls Rainbow Youth Hostellista kuin muutamia viikkoja sitten. Täytyy muuten kehua uudelleen, että se on erittäin viihtyisä ja mukava hotelli syrjäisehköstä sijainnistaan ja halvasta hinnastaan huolimatta.
Fiilis oli vähäisestä univelasta johtuen jotenkin terävämpi ja nautiskelevampi kuin edellisellä kerralla. Tällä reissulla sitten koin niitä kaipaamiani äärielämyksiä, jotka menivät ilon partaterinä lihan ja luiden läpi.
Menimme auringon paistaessa mitä ihanimmin, Maiden of Mist -laivaretkelle. Kun paatti purjehti vesiputousten ääreen ja käänsi kylkeänsä niin, että vesivirta syöksyi majesteetillisena, marmorinvalkoisena kuohuseinänä suoraan edessämme, koin jälleen saman järisyttävän tunteen kuin Krimmlin putouksilla. Vapisin kauttaaltani haltioitumisesta ja ilon kyyneleet virtasivat vuolaina poskillani sekoittuen putouksista satavaan veteen. Sitä tunnetta ei voi ostaa edes säkillisellä kultaa, eikä oikeastaan edes jakaa kenenkään kanssa. Se on puhdasta, tislattua iloa siitä että on hetken yhtä luonnon kanssa.
Laivan jo rantautuessa tapahtui tragikoomisempi episodi. Otin kuvia ystävistäni ja kamera alkoi yhtäkkiä temppuilla käsittämättömällä tavalla. Kirosin kameralle kaikilla suomen kielen kirosanoilla, jotka mieleen juolahtivat ja eikös heti sen jälkeen joku suomalainen tullutkin tarjoutumaan ottamaan meistä yhteiskuvan. Jos olisi ollut saippuaa taskussa, niin olisin pessyt suuni ja suupieletkin. Emme ole yksin maailmalla.
Toisena päivänä kävelimme Amerikan putousten juurelle. Hisseille johtavat metsäpolut ovat amerikkalaisiksi yllättävän idylisiä ja kauniita. Yllättävää oli myös se, että Amerikan puolella krääsäkulttuuri oli huomattavasti hillitympää kuin Kanadan turistirysäpainajaislandiassa, joka sentään onneksi on hieman kauempana putouksista. Voittajamaata on sittenkin vaikea valita yksiselitteisesti tämän jälkeen. Molemmissa on puolensa.
Putousten alla täytyi päästä kokeilemaan Cave of Windsin hurrikaanitasannetta, jossa "sai ankarasti selkäänsä" putouksen ryöpyiltä ja kastui sadeviitasta huolimatta melkoisen märäksi. Ruoskiva kylmä vesi tuntui huikealta ja nautin siitä masokistisesti niin kauan, kunnes hampaat alkoivat kalista. Olinkin sen jälkeen oikea miss Niagara märkä t-paita ja lahje. Tuli muuten mieleen, että nämä putoukset olisivat muuten mitä fantastisin paikka alastonvalokuvaukselle, ellei kyseinen touhu olisi sattuneista syistä maijameikäläisten ulottumattomissa. Ehkä täytyy tyytyä johonkin Ithacan putouksista, kunhan viimeisetkin turistit häipyvät rotkopoluilta.
Mutta sen vaan sanon, että minä rakastan vesiputouksia ja kuohuvan, korkealta putoavan veden kaunista väkivaltaa. Valkoinen putousseinämä on todella yksi maailman kauneimpia näkyjä. Tällä kertaa sain kaiverrettua sen syvälle mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti