Kristalliaamu

Kun mies herättää vapaapäivän aamuna, muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen kello kahdeksan ja pyytää pukemaan vaatteet päälle, hänellä on siihen hyvä syy. Olen kuin puusta pudonnut ja pyydän odottamaan viisi minuuttia, että saan silmäni auki. Valvomisesta ja viinistä turvonneet silmät puoliksi ummessa puen villasukan ja toisen. Kalsarit ja reisitaskuhousut. Fleecetakkimekon ja tuulitakin. Sanon eteisessä, että varmaankin juuri tältä (vanuneelta lapaselta) näytin joka ikisenä lapsuuteni aamuna, kun jouduin lähtemään liian aikaisin kouluun.

Ajamme ensin Sunocolle ottamaan kahvia. En voi olla nauramatta kahvipannulle, jossa lukee suurin punaisin kirjaimin: Warning! High coffinated coffee. Sitä on ihan pakko ottaa.

Menemme Forest Homeen, meille rakkaaksi käyneeseen kaupunkimetsään. Flat Rock river kuohuu vettä täynnä, puut seisovat alasti rannalla. Aurinko on juuri noussut ja maa kristallisessa kuurassa. Kesäöisin tuikkivat tulikärpäset, nyt tuikkivat hileet. Polulla on lätäkkö, jonka jäätyneessä pinnassa välkehtii outoja teräviä kuvioita. Puista puistonpenkkiä peittää hieno, hauras hopeaharso, jonka pintaan sulatan sormillani kissan tassun kuvan. Tammenlehdet maassa ovat sokerihuurrettuja ja niitä on jäätynyt myös sammakkolammen pintaan. Lammen jää narisee itsekseen. Sammakot horrostavat talviunta jääkannen alla pohjamudassa ja kuolevat heräämättä, jos koko lampi jäätyy pohjaan saakka. Rinteellä seisoo kaksi valkohäntäpeuraa, jotka tuijottavat meitä huiskuhännät pystyssä ja hermojen pettäessä pakenevat. Myöhemmin kävelemme niiden jättämien mustien papanoiden vieritse. Mietin, miltä jäinen ruoho maistuu suussa ja tuntuu vatsassa.

Yritämme oikaista kukkulalle pensaikon läpi, mutta jäämme molemmat vaatteistamme kiinni piikkisiin oksiin ja peruutamme. Liukastun mäessä ja taitan melkein nilkkani kaatuessani. Mies tupsahtaa myös pepulleen. Kierrämme toisen rinteen kautta ja pian seisomme kukkulan laella katselemassa Ithacan ylle nousevaa aurinkoa. Kukkulalla on metallinen kongi ja mies varoittaa sen pinnalla olevaa kuuraa puhaltelemalla sulatellessani, etten vain laita kieltäni kongiin kiinni.

Mies puhuu viisaita sanoja hyvin vakavasta asiasta, joka surettaa meitä molempia. Hän ei tahdo enää hymyillä kiusaantuneesti ja painaa villaisella. Ei lakaista maton alle. Hän sanoo, että hänellä on asian suhteen kristallinkirkas olo ja hän näkee juuri nyt selvästi ja kauas, eikä aio enää pitää suutaan kiinni. Surullinen asia ei ole meidän henkilökohtainen ongelmamme, mutta kuitenkin asia, joka koskettaa meitä läheltä ja jonka kohentumista molemmat toivomme. Mies aikoo tehdä siihen vaikuttaakseen rohkean teon. Kun hän kuvailee suunnitelmaansa, tiedän kuuntelevani sisäisesti kauneinta ihmistä, jonka tunnen. Hän on läpinäkyvä ja kirkas, Afrikan tähti.

Maailma on kristallisen kaunis tänä aamuna. On riipaisevaa, että aivan liian monet eivät näe sitä kauneutta tänään, eivät huomenna, eivätkä ehkä koskaan. Mieluummin he katselevat kristallinkirkasta liuotinta kristallinkirkkaassa pullossa ja kumoavat sitä sisäänsä pullon toisensa jälkeen. Liuotin liuottaa irti heidän sielunsa, kunnes jäljellä on enää vain tyhjä kuori. Harmaa kotelo, josta ei koskaan kuoriutunut perhosta. Ihminen joka on kuollut, vaikka on vielä elossa.

Kun varpaat alkavat jäätyä, lähdemme kävelemään autolle päin. Polun varrella kasvaa viisi huikaisevan valkorunkoista koivua. Jokaisessa niistä roikkuu pieni metallinen laatta, joka kertoo kenen muistolle ne on istutettu. Koko Forest Home on täynnä samankaltaisia muistolaattoja penkkeihin, kiviin, puihin ja kukkapenkkeihin upotettuina. Ajattelen Hugo Simbergin Kuoleman Puutarhaa ja Bernt Notken Kuolemantanssia.

Mies sanoo, ettei häntä pelota.