torstaina, joulukuuta 20, 2007

Komennus jatkuu

Istuimme eilen iltaa viinillä / kaljalla vieraidemme kanssa eräässä Collegetownin kahvilassa. Jänismies siinä loihesi vienosti lausumaan, että hänellä oli ollut aika pimeä päivä.

Hänen apurahahakemuksensa meni läpi, eli komennus täällä jatkuu vielä joko vuoden tai jopa vuoden ja kolme kuukautta. Tuntui aika hassulta, kun viimeinkin ratkesi että kotimaa ei kutsu ainakaan häntä vielä lähiaikoina. Olen onnellinen Jänismiehen puolesta, hän on ahkeruudella ja osaamisellaan jatkonsa ansainnut. Eilenkin kollega kehui häntä ja sanoi että hän on loistotyppi ja että he ovat onnellisia saadessaan hänen kaltaisensa ihmisen työskentelemään laitokselleen. Minäkin olen onnellinen ja onnekas saadessani elää noin älykkään, hurmaavan ja kerta kaikkiaan unelmieni miehen kanssa.

Oman elämän ratkaisut tietysti mietityttävät suuresti. Ryhdynkö viimeinkin hakemaan täällä tosissani työtä, jatkanko koko syksyn uutterasti väsäämääni projektia, jonka onnistumisesta ei ole mitään takeita vai palaanko suomeen paiskimaan hommia. Viihdyn toki täällä mainiosti ja Jänismiehen kainalo on maailman paras paikka. Mutta työuran suhteen ei tietysti ole kovin mairittelevaa jättäytyä useiksi vuosiksi pelkän satunnaisen freelanceilun ja parin kirjoittamiseen perustuvan oljenkorren varaan.

Toisaalta. Minulla on vain tämä yksi elämä. Minua ei ehkä kaikesta huolimatta huvita aiheuttaa itselleni (ja Jänismiehelle) kärsimystä sillä, että hankkiudun vain luterilaisen työmoraalin vuoksi erilleen ihmisestä joka tekee minun elämästäni elämisen arvoista. Ehkä pitäisi vain uskoa ja luottaa siihen, että se mitä teen jääräpäisesti itsekseni ilman työnantajaa, tulee vielä jonain päivänä maksamaan itsensä takaisin. Jänismies se jaksaa aina tekemisteni mielekkyyttä märehtiessäni muistuttaa sopimuksesta jonka Dean R. Koontz ja vaimonsa tekivät taannoin. Hän näkee tilanteemme samanlaisena ja sanoo uskovansa minuun täysillä.

Ehkä sitten pitäisi vain uskoa siihen, että kyllä elämä kantaa rohkeaa kellujaa, vaikkei aina sen jäyhiä sääntöjä noudatakaan ja toimi juuri sillä tavalla kuin kunnollinen ja suunniteltuun tulevaisuuteen katseensa suunnannut kansalainen toimisi. Jos hukkuu, niin hukkuu sitten ainakin onnellisena ja tietoisena siitä ettei jättänyt tarttumatta oljenkorsiin.

9 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

Jah vai semmosii! Mikäs se Koontzin soppari sitten oli?

Pari vuotta on kumminkin lyhyt aika elämässä, ja vieraassa kulttuurissa hyvän kaverin kanssa vietettynä varmaan oiva hyvien muistojen kohde sitten joskus.

Kai niitä kissojakin saapi lainaksi, tai pääset vaikka hoitamaan tilapäisesti.. ? Kissaseuran kaipuu on paha tauti, voin kuvitella.

Ta-Miit kirjoitti...

Koontzin soppari vaimonsa kanssa:

"I'll support you for five years," she said, "and if you can't make it as a writer in that time, you'll never make it."

Tukea ei ole aikomukseni ottaa vastaan ihan noin kauaa, mutta tämä aika täällä on ollut minulle täydellistä vapautta kirjoittaa ja hioa jo ennen kirjoittamaani. Keväällä lähtee kirja raapimaan kustantajien ovea ja novellikokoelma kilpailuun. Jos tulee täystyrmäys, niin sitten koitan taas orientoitua johonkin vähemmän antoisaan leipätyöhön.

Ta-Miit kirjoitti...

Kissaikävä pahenee entisestään, vaikka sain kuulla että Lokki on erittäin onnellinen nykyisessä hoitopaikassaan ja käy nautiskelemassa naapureidenkin vieraanvaraisuudesta. Mörkön vointia tiedustellen huomenna kun tänään ei vastattu puhelimeen Suomessa.

Olen luuhannut viime päivinä täkäläisen eläinsuojeluyhdistyksen kissoja katselemassa ja koko ajan pelkään sitä hetkeä, kun jonkun kissan käpälä kaapaisee minun sydämeni häkkiinsä. Melkein jo meinasi yksi kermanvärinen kaunotar sen viedä, kun hänellä oli niin merkilliset ja sieluunkäyvät hopeanharmaat silmät.

Voisin koittaa jossain vaiheessa pyrkiä eläinsuojelupuolelle vapaaehtoiseksi, mutta pelkään että koira- ja jyrsijäallergiani saattavat olla esteenä.

Anonyymi kirjoitti...

Yritän parhaan kykyni mukaan uskoa siihen, että jumalat rakastavat hulluja ja rohkeita... vaikka aina se ei ole helppoa kun kulttuurimme kasvattina päähän on taottu että kaikki normaaliväylästä poikkeava tulee automaattisesti menemään mönkään karmeimmalla mahdollisella tavalla. Kaikesta lukemastani päätellen te kuitenkin olette sopivasti molempia, joten täältä katsottuna teillä ei pitäisi olla mitään hätää :)

Anonyymi kirjoitti...

Edellisen kommentin kirjoitti IrmaG, vaikkei tää kommentointi näemmä laittanut nimeä ylös. Onnea teille! Ja hyviä joulunpyhiä!

Ta-Miit kirjoitti...

Kiitos Irma ja hyvää joulua sekä uutta vuotta myös sinulle!

Sen pohdiskelu, että onko tarpeeksi hyvä ottamaan riskejä taivaanrannanmaalailun saralla, vai haaveileeko vain turhia, on joskus aika raskas taakka henkisesti, etenkin kun ei elä yksin ja tahtoo kantaa tasavertaisesti yhteistä pärjäämisen taakkaa.

Rinnallani on kuitenkin ihminen, joka ei ole koskaan kyseenalaistanut taiteellisia taipumuksiani, vaan päinvastoin patistaa ja kannustaa minua päivittäin. Se on ihmeellistä.

Tosin tiedän, että jos en pärjää tällä, kelvannen kyllä tylsempiinkin hommiin.

chi kirjoitti...

Kannattaa kyllä kokeilla siipiään ja ottaa tuo mahdollisuus vastaan mielettömänä elämänkokemuksena ja tilaisuutena kirjoittaa sielusi kyllyydestä. Täällä on Jänismiehen lisäksi ainakin kaksi muutakin, jotka uskovat täysin kykyihisi. =)

Onnea Jänismiehelle myös pestin jatkuvuudesta!

Polga & Vincent kirjoitti...

Kyllä tuo kokemuksena varmasti on sellainen, mitä ei toiste tarjota! Ja jos kuitenkin pystyt työstämään siellä tekstiä yms. Mikä estää? Ei yhtään mikään... Jeps, muillakin kuin Koontzilla on ollut saman tyyppisiä soppareita, että siitä vaan. Minä kannustan, suorastaan yllytän!
Kissaikävään: Sijoituskissa? Eiköhän sitä harrasteta sielläkin... vaarana on tietysti aina menettää sydämensä, mutta silti. Sijoituskissaan voi heti alussa suhtautua "vain" hoitokissana, joten kun hän saa uuden kodin, ei ero ehkä olisi niin vaikea. Voisit ainakin kysäistä asiaa.
Veri meni kristmäs!

tiikeritoveri kirjoitti...

Niin, onnittelut minultakin, tuo on erittäin hieno uutinen ja olette ehdottomasti molemmat sen jatkon ansainneet! Itse tuolle pirulliselle "luterilaiselle työmoraalille" ties minkä kumman geenivirheen tai sitten vaan itseaiheutetun nyrjähdyksen (huom: ei kotikasvatuksen) takia jokseenkin immuunina ikuisena työnvälttelijänä pystyn vain vaivoin ymmärtämään, että omalla kohdallasi ylipäänsä epäröit. Toivon hartaasti, että pystyt lopettamaan moisen kyseenalaistamisen ja omantunnontuskitta NAUTTIMAAN tuosta mahdollisuudesta, jonka jokainen sinut tunteva ei-ilkeämielinen ihminen sinulle ihan varmasti täysin suo. ÄLÄKÄ kuuntele niitä omiin pinttyneisiin ajatuskaavoihinsa kangistuneita pikkusieluja, jotka eivät soisi. Onneksi näytät ainakin tällä kommenttipalstalla saaneen pelkkää kannustusta - sen lisäksi, että rinnallasi tosiaan on "ihminen, joka ei ole koskaan kyseenalaistanut taiteellisia taipumuksiani, vaan päinvastoin patistaa ja kannustaa minua päivittäin. Se on ihmeellistä." Niin on! Ja eikö olisi suorastaan väärin häntä kohtaan palata yksin Suomeen johonkin hanttihommiin?!

"Sen pohdiskelu, että onko tarpeeksi hyvä ottamaan riskejä taivaanrannanmaalailun saralla, vai haaveileeko vain turhia, on joskus aika raskas taakka henkisesti, etenkin kun ei elä yksin ja tahtoo kantaa tasavertaisesti yhteistä pärjäämisen taakkaa."

Epävarmuuden omien kykyjen riittävyydestä ymmärrän kyllä paremmin ja valitettavan omakohtaisesti. Mutta entä jos on kertaalleen ottanut tuon riskin ja epäonnistunut, huomannut itsensä ei tarpeeksi hyväksi ainakaan siinä vaiheessa elämää... Se vasta on raskas taakka henkisesti, VAIKKA eläisi yksin. Etenkin jos kaikesta huolimatta ja mistään viisastumatta haaveilee vain järjettömästi edelleen, entistäkin turhempia.

Mutta sinä tulet onnistumaan, ennemmin tai myöhemmin, siitä minulla ei ole pienintäkään epäilystä. Sinun taiteellinen monilahjakkuutesi ja tuotteliaisuutesi herättää itsessäni sellaista ihmetyksen, ihailun ja kateudensekaista kunnioitusta, etten kertakaikkiaan pysty näkemään, miten tuo ihanasti luovuutesi kahlitsemattoman käytön mahdollistava aika (ns. riskinotto, jos sen kerran itse sellaisena näet) sinun kohdallasi muka VOISI mennä "hukkaan". Sehän on sula mahdottomuus. Täysin riippumatta esimerkiksi siitä, ilmestyykö esikoiskirjasi vuoden vai kahden vai viiden päästä vai jääkö jostain käsittämättömästä syystä ilmestymättä (teoreettinen vaihtoehto, joka epäilemättä tarkoittaisi sitten sitä, että pääosa hannuväisäsmäisestä taiteellisuudestasi on sittenkin suuntautunut muuhun kuin kirjojen kirjoittamiseen), se mitä siellä teet EI ole turhaa. Tiedäkin, että pelkästään olemassaolollasi ja blogikirjoituksillasi olet jo tähän mennessä esimerkiksi käytännössä onnistunut pitämään huterasti mutta sitkeästi hengissä yhden pienen onnettoman elämässä räpiköijän omaa kovin haurasta kirjoituskykyä ja sitä kautta elämää. Ja kun oman mielen demonien ja kaikkien maailman paskiaisten ja älykääpiöiden keskellä pienellä räpiköijällä on suunnaton etuoikeus tuntea sinun ja Jänismiehen kaltaisia ihmisiä, se on itse asiassa aika merkittävä tekijä ko. henkilön jäljelläolevassa elinikäodotteessa.

Puuh... tulihan vuodatettua. Mutta siis - ihan sinun ansiostasi. Kiitos.