Forrest Yoga

On tämäkin 2.30 AM -> nyt taas vaan kellonaika blogata ja avata Java Monster Russian kahvijuoma. Jänismies (arvon tiedemies myös edelleen hereillä!) lupasi heivata minut katolle pakkaseen istumaan ilman alushousuja, jos kohta tanssin energiajuoman ansiosta pornopolkkaa ympäri kämppää.

No ei tästä yö enää voi viime yötä levottomammaksi mennä. Olin unissani saunassa ja Jänismies tuli lauteille. Näin, että hän oli tatuoituttanut keskelle rintaansa tummaihoisen miehen, joka oli pukeutunut beduiinikaapuun ja mulkoili sen laskoksista vihamielisen näköisenä. Tatuointi oli väritetty kaikilla värikartan väreillä ja minulla löi hetken aikaa tyhjää silkasta kauhusta, kun ajattelin että joudun katselemaan sitä luihua hiipparia lopun ikäni. Mutta huomatkaa, pidin suuni kiinni, sillä jopa unessa olin sitä mieltä, että kyllä nyt ihminen saa ottaa sellaisen tatuoinnin kuin itse tykkää. Uniasenteeni lienee eräänlainen takauma menneisyyteen, jossa eräs ihminen oli vakavasti sitä mieltä että en saisi kirjoa nahkaani sitä mitä lystään, mutta minäpähän vaan kirjoin ja olen ylen tyytyväinen vieläkin.

Muuten, minulle tunnustuksia (Rocking girl, Kukat ja Exellent) -jaelleille Suurisydämiselle Chille, Madonreiän Olaville ja Malmin Polgaralle tiedoksi että hirveän kiroilun ja ähräämisen päätteeksi sain laitettua namiskani siistiin riviin tekstirullani alle. Olen tunnustuksista kiitollinen, vaikka vähän hitaalla sytytyksellä.

Epäilen suuresti html-koodin kanssa tuloksetta tapeltuani, että armaassa bloggerissa on tehty sitten viime tuunauksieni jälkeen jotain ovelia muutoksia. Semmoisia, joilla estetään käyttämästä omien pikku karvakätösten taitoja valmiiden sivupohjien muokkauksessa. En näet saanut namiskoita sen näköisinä kuin halusin, sinne minne halusin, vaan jouduin tyytymään kompromissiin säilyttääkseni blogin feng shuin. Mutta siellä ne nyt ovat anyway!

Heräsin maanantaihin hikisistä lakanoista semmoisissa fiiliksissä, että tänään pitää koittaa jotain uutta, mitä en ole ennen uskaltanut tai kehdannut. Helpoin väylä tähän oli selata läpi Cornellin urheilutarjonta ja katsoa oliko tälle päivälle mitään haastavaa ohjelmaa.

Puolentoista tunnin treeni, Ana Forrest nimisen henkilön lanseeraama Forrest Yoga näytti lupaavalta. Asanoidensa suhteen tosin hiukan liiankin pelottavalta. Esittelyssä luvattiin, että kyseessä on yksi lähitienoiden rankimpia ja vaativimpia joogamuotoja. Kun otin esittelystä pois ylisanat ja tuplasin suvereenisti oman itsetuntoni tilan, rupesi näyttämään siltä, että tuonnehan täytyy mennä.

No miehän menin. Treeniä veti topakka ja henkisesti hyvin vahvan oloinen pieni täti, jolla oli käsivarret kuin puun juuret ja terävä haukansilmä virheasentojen suhteen.

Puolitoistatuntinen oli aika hidastempoista liikehdintää ja vahvaa hengittämistä. Mutta auta armias miten asanat saivatkaan meikäläisen heikomman (polvesta vammautuneen) oikean jalan väpäjämään kuin haavan lehti. Jalkaparka piti pateettista tutinaansa koko treenin ajan niin, että olisi käynyt naurattamaan, jos ei olisi ollut niin tuskaa venymisen suhteen. Ohjaaja kävi monta kertaa sanomassa, että naama rennoksi ja hymyä kehiin.

Liikkeistö oli muutamia asanoita lukuun ottamatta tuttua astangasta ja power yogasta, mutta niistä oli tehty pitkäkestoisempia ja kiduttavampia kaikenlaisilla fuskauksenestojipoilla. Mm. paikallaan seisaalta liikkeitä tehtäessä piti käpristää varpaat kohti kattoa ja johan alkoi pelkkä seisominenkin poltella suloisesti muutaman henkäyksen jälkeen. Delfiiniasana tuntui myös aika muikealta, varsinkin kun ohjaaja tuntui unohtaneen meidät siihen varsin pitkäksi aikaa.

Jooga oli luultavasti rankin täällä tähän asti kokemistani ja sai hivuttautumaan kohti pelottavamman ja pelottavamman venymisen rajaa. Sitä pidemmälle ja pidemmälle venyessään vaan miettii, että varoittaakohan elimistö oikeasti hetkeä ennen kuin joku poksahtaa. Jos vain tarpeeksi hitaasti uskaltaa hivuttautua vielä vähän lähemmäs oman venyvyytensä reunaa. Toistaiseksi en ole vielä onnistunut rikkomaan mitään itsestäni täällä, mutta minua useamman kuukauden piinannut selänkivistys on hävinnyt lähes kokonaan. Todennäköisesti siksi, että ruoto on tas käynyt vahvistumaan ja tajusin vaihtaa aurinkotervehdyksen asanoista minulle tyystin sopimattoman ylöspäin katsovan koiran selkäystävällisempään kobraan.

Jälkifiilikset joogasta ovat olleet aika päräyttäviä. On suorastaan liian kirkas ja levoton olo. Ja nyt piti vielä mennä kiskomaan lisävirikkeeksi kahvijuoma. Joka muuten juomisen jälkeen tarkasteltuna osoittautui energiajuomaksi, jossa on aivan helvatisti kaikkea valvottavaa. Mitenkähän on, saisinko kofeiinin, tauriinin, guaranan ja muutaman muun hypittävän aineosan talttumaan melatoniinilla? Nyt tämä teksti kyllä menee jo liian steroidiseksi, joten koitan lähteä etsimään nukkumattia hyvästä piilopaikastaan.

On muuten aika mieletön nainen tuo videoiden Ana Forrest. Kyllä leuka putoaa useamman kerran, kun katselee hänen liikehdintäänsä.

Luurankojen lumoissa

Jos yksi asia minua ihmisten ulkonäköön liittyen ottaa päähän ankarasti, niin se on tietynlaisten ulkonäkökeskeisten naisten harjoittama fanaattinen, hauraiden luurankojen palvonta.

Mitä hirveämpi luuhengari näytille asetetaan, sen hurmoksellisempi ihastuksen vikinä kuuluu toisiaan aivopesevien anorektikkojen ja muiden syömishäiriöisten joukosta. Esteettiset ihanteet ovat juu toki ihmisen oma asia, mutta kun tuosta kuolemanlaihuusidiotismista onkin lanseerattu joku pyhimyskultti ja joka puolelle maailmaa levinnyt helvetillinen vitsaus, jota levitetään edelleen suorastaan evankeliumina.

Saakelin jurvot! Sanonpahan vaan, että ihminen, joka vapaaehtoisesti näivettää itsensä sellaiseksi, että kuka tahansa saa murrettua häneltä ranteen kahdella sormella, ei suinkaan ole kaunis vaan pelkkä ihmisen irvikuva. Mitä ihailtavaa ja tahdonvoimaista on muka siinä, kun juuri ja juuri jaksaa ryömiä sängystä peittojen alta lipittämään sen päiväaterian korvaamiseen tarkoitetun sormustimellisen kevytkokista? Mitä elämää se sellainen on, jos koko ajan paleltaa, pyörryttää ja pitää taistella ankarasti jatkuvaa raastavaa nälkää vastaan? Mitä elämää on sellainen, jossa ei ole mielestään tarpeeksi laiha edes silloin, kun painoindeksi vilkuttaa nälkäkuoleman rajamailla.

Yksi esimerkki esteettisestä aivopesusta on se, miten Suvi Koposen kohuttuihin tissinvilauttelukuviin suhtauduttiin. Mallimamma kauhisteli ainoastaan rinnat näyttävän kuvan säädyttömyyttä. Pornotähti puolestaan ihasteli mallin näpsäköitä tisukoita, sentään huomauttaen sivuteitse, että kyseinen neitokainen näyttää yleensä muissa kuvissa sellaiselta, joka on syönyt yhden näkkärin viime vuonna. Mutta eipä juuri kukaan rääkäissyt julkisesti kauhusta nähdessään neitokaisen kuvassa törröttävät tikkulaihat sääret. Nehän ovat jumalauta varmaan laihemmat, kuin meikäläisen käsivarret.

Juu, puolustelijat ovat tietenkin heti jonossa selittämässä, että ei tietenkään Suvi ole mikään anorektikko, vaan juurikin sellainen harvinainen, luonnostaan nollakokoinen luonnonoikku joka raskaan työn ohella kenties kiireissään "unohtaa" vielä silloin tällöin syödä. Toki, toki. Selittäkää vaan, niin paljon kuin sielu sietää. Kyllä se on yleisessä tiedossa millaiset säännöt, paineet ja luonnonlait mallimaailmassa vallitsevat. Hyvät geenit ja nopea aineenvaihdunta tarkoittavat suomeksi käännettynä salaatinlehteä, laksatiivia ja vesilasillista.

En halua nähdä julkisuudessa palvottuna näitä nälkiintyneitä kalanruotoja, joita nuoret naiset koittavat epätoivoisesti jäljitellä, päätyen tippaletkuihin. Ja missä mitassa jäljittelevätkään, voi kauhistuksen kylkiluuhäkki, etten muuta sanoisi:

Olin jo jonkun aikaa siinä naiivissa luulossa, että anoreksia on mennyt pois muodista ja pahimmat syömishäiriöihin yllyttävät jutut on pyritty viime vuosien aikana siivoamaan mediasta. Mutta sitten törmäsinkin sattumalta netissä ja blogien parissa tähän samaan hulluuteen, joka oli täysin avointa ja uhmakasta. Seurasin tyrmistyneenä muutamia linkkejä ja uusia muotisanoja. Ne paljastivat nopeasti syömishäiriöiden palvonnan olevan varsin yleinen vitsaus ja vielä entistäkin räikeämpää.

Friikit proanorektikot ja probuliimikot, sun muut ruuan tahalliset väärinkäyttäjät pitävä yllä törkeitä sivustoja, joille ovat laittaneet esille toinen toistaan karmeampia, avaruusolentoja muistuttavia vinkuiitoja. Ihasteltujen tyyppien kylkiluut paistavat laskettavina ja selkänikamat pullottavat korkealla ohkaisen, karvanukkaisen ihon alla. Selällään makaavilta melkein näkyvät sisäelinten rajat.

Mitä irvokkaampi kuva, sen enemmän kuvien alla on ihastelua ja kadehdintaa, että "voi kun minäkin olisin NOIN ihqu-laiha!". Sivustoja pykäävät sekopäät kutsuvat sitten sairaita keskitysleirigallerioitaan "thispirationiksi" ja käyvät kavereineen kuolaamassa kuvia, että jaksavat olla taas yhden päivän syömättä. Itku meinasi päästä noita kauhistellessa.

Ylen ulkomaanuutisissa kerrottiin tänään, että Britanniassa tähän ongelmaan haluttaisiin jo puuttua. Suomen medioissa on sen sijaan aika hiljaista noiden suhteen, kun on se sananvapaus, nääs. Mutta meneehän se toisaalta niinkin, että kun sairaat ihmiset kannustavat toisiaan nettisivujen avulla vajoamaan syvemmälle sairauden syövereihin, se on itse asiassa verrannollista itsemurhaan yllyttämiselle. Itsemurhayllyttäjien sivustoihin sentään tietääkseni voidaan jopa puuttua. Vai miten mahdollisesti suhtauduttaisiin sivuihin, jolla suositeltaisiin keinoja hankkia itselleen syöpä, aids tai vakava sisäelinvaurio?

Tiedetään ja ymmärretään, että syömishäiriöt ovat vakava mielen ja ruumiin sairaus, josta ei parannuta pelkästään oman tahdon voimalla. Kun lumipallo lähtee pyörimään, sitä on sangen vaikea pysäyttää. Sairastajilla on aivokemiat täysin vituroillaan, kuuppa enemmän tai vähemmän sekaisin, neurooseja ja pakkomielteitä, huono itsetunto, itsetuhoisuutta ja itsevihaa, paskat kotiolot, masennuksia ja kaikkea muuta ikävää harteillaan kannettavana. Minä todella säälin ja symppaan heitä ja toivoisin, että heidän kaltaisiaan hoidettaisiin tehokkaammin ja kokonaisvaltaisemmin, eikä annettaisi viipottaa uhmakkaasti omaa tietään niin kauan kunnes ollaan kuoleman porteilla sikiöasennossa uikuttamassa.

Mutta siksi juuri se, että nämä sairaat ihmiset levittävät omaa sairauttaan jonain ihanana (Ana, make me beautiuful!) ja tavoiteltuna (together we can do it) -juttuna internetissä, on jotain sellaista jota en suuttumatta niele. Näen noiden elämäntapanälkäänkuolijoiden touhujen takia suorastaan punaista!

Luurankosivuilla pidetään kirjaa aivan hirveistä panttausruokavalioista ja haukutaan itseä (painoindeksi jotain 16-17) läskiä tursuavaksi lehmäksi, jos on päivän aikana sattunut syömään yhden ylimääräisen omenan tai porkkanan. Itseen ja implisiittisesti tietenkin myös muihin lukeviin syömishäiriöisiin kohdistetaan niin julmaa kuria, kritiikkiä ja rangaistuksia että hirmuhallitsijatkin kalpenevat siinä rinnalla. Miksi?! Miksi!? Miksi!!!?

En tiedä mitä noille sivustoille voisi oikein tehdä? Suostuisiko kukaan niitä sensuroimaan ja olisiko niiden sensuroiminen edes "asiallista" vapaan sanan maassa? Tätä miettiessä pikkutytöt yllyttävät päiväkirjoissaan toisiaan hitaaseen itsariin ja ylpeilevät sillä, kuinka elävät käytännössä vedellä ja salaatilla. Kenties he jopa kuolevatkin siten, kuin ne eräät nälkäkuoleman partaalla tasapainoilleet mallit, jotka kuukahtivat sydäriin ja maksan poksahtamiseen taannoin.

Kuolemantapausten jälkeen malleille ruvettiin sentään muutamassa maassa pykäämään säännöstöjä, jonka mukaan alipainoisia ei palkata. Mutta kuka pistäisi luun kurkkuun näille sekopäille neitokaisille, jotka leikkivät kuolemallaan netissä ja houkuttelevat muitakin heikkotahtoisia leikkeihinsä mukaan? Minä ainakin menen ja ilmiannan jokaisen tuollaisen vastaan tulevan sivuston ylläpitäjälle sopimattomana ja hengenvaarallisena propagandana.

Excuse for a Sauna

Täällähän ei helposti kunnon saunaan pääse, vaikka kuinka alkaisi sielu sen puutteessa riutua ja kroppa myrtyä. Ainut yritys saunojen saralla on ollut ennen mennyttä viikonloppua kesän vähemmän päräyttävä kokemus Coloradossa. Siellä saunan pukuhuoneessa oli kiusallinen valvontakamera ja kiukaalle piti lappaa vettä muovipussilla kun kauhaa ei ollut. Lienee turha mainita, että ei sieltä kovin kummoisia löylyjä irronnut.

Natiivi informoi meitä julkisten saunojen puutetta ihmetellessämme, että saunakulttuuri ei ilmeisesti vain kerta kaikkiaan sovi alastomuuttaan häpeävien ja pelkäävien amerikkalaisten pirtaan. Tämähän nyt on se ikivanha vitsikin, millä Suomessa vierailevan amerikkalaisen saa tolaltaan: ei kun vaan saunaan muiden ihmisten kanssa ja perkeleesti löylyä kiukaalle.

Talven harmaan selän taittamiseksi vuokrasimme sitten mökin tästä lähitienoolta. Lienen joskus maininnutkin, että rakastamme mökkiromantiikkaa, saunaa sekä takkatulta suunnattomasti ja sen kaipuu onkin alkanut kasvaa täällä ollessa myyttisiin mittoihin. Pidimme mökin valinnan ykköskriteerinä sitä, että pääsisimme vihdoin hauduttamaan itsemme ylikypsiksi uunimakkaroiksi vaikka missä koirankopissa, jonka lämpötila vain saataisiin nousemaan yli kuudenkymmenen asteen.

Löysimme lupaavan kuuloisen kombinaation mökkiä, saunaa, kuumavesiallasta ja aamiaista keskeltä maaseudun luonnonrauhaa. Reissu oli kokonaisuudessaan varsin virkistävä ja kaikki muut lupaukset kyllä toteutuivat: historiallinen mökki oli viehättävä kaikkine pienine sisustuksellisine yksityiskohtineen (joskin hivenen vilpakka), ulkona höyryävä kuumavesiallas oli oikein luksusta ja aamiainen oli amerikkalaiseksi ruuaksi erittäin herkullinen. Isäntäväki oli lisäksi mukavaa ja heillä riitti lähtömme hetkellä paljon kaikenlaista juteltavaa hiihtämisestä taiteeseen. Isäntä eritoten vaikutti olevan semmoinen puuhapete, että hänellä oli rautoja tulessa enemmän kuin ehdin selostuksista laskeakaan.

Mutta sauna oli jotain sellaista, että ennen muinoin maakuopassa asustelleet nokinenäiset esi-isämmekin olisivat nauraneet sille itsensä kipeäksi. Ehkä se on voinut toimia joten kuten kesäaikaan, mutta nykytilassaan se oli kyllä jotain sanoin kuvaamattoman naurettavaa.

Epäluulomme heräsivät siinä vaiheessa, kun isäntä sanoi saunan lämpiämiseen menevän noin viisitoista minuuttia. Viisitoista minuuttia? Hmm, jokin ei nyt täsmää. Odotimme hivenen pidempään ja haipparoimme sitten kukkulan päällä olevalle tynnyrisaunalle, iljanteisia portaita pitkin liukastellen. Polkua reunustivat värikkäät jouluvalot ja pimeä metsä oli kuorruttunut jäärimpsuihin. Voin sanoa, että oikein värisimme innosta päästä meheviin löylyihin.

Jo heti oven avattuamme tajusimme, että nyt ovat muutamat kulttuuriset käsitteet menneet valovuoden verran toisistaan ohi. Tynnyrissä oli nimittäin jotakuinkin 25 astetta lämmintä huolimatta siitä, että isäntä oli luonnehtinut lämpötilaa sanoilla pretty hot. Lauteilla paloi kaksi tuoksukynttilää, joista toiseen oli joskus lämpimämpänä aikana hukkunut iso ruma hättiäinen. Ämpärissä oleva vesitilkka oli paksussa jäässä. Kun kurkkasimme uuniin, huomasimme että siellä oli palamassa noin kourallinen sormenpaksuisia tikkuja. Lienee turha mainitakaan, että kiukaan kivet olivat tuskin kädenlämpöisiä ja niitä hetken tarkasteltuamme tulimme siihen tulokseen, että ne ovat jotain huokoista, lämpöä eristävää (eikä suinkaan varaavaa) materiaalia, joka ei edes kuumene kovin helpolla. Eli eipä tarvinnut juurikaan vaatteitaan riisua.

Tehtyämme rivakan inventaarion saunassa, saimme raavituksi kasaan muutaman lisäkourallisen tikkuja. Siis huom. TIKKUJA, ei ainuttakaan kunnon klapia tai kalikkaa. Koska suomalainen ei saunanhimossaan luovuta kovin helpolla, päätimme että mehän perkele lämmitämme tämän saunan kuumaksi vaikka millä. Katselimme jopa sillä silmällä puulaatikkoa, josta olisi saanut monta hyvin palavaa lautaa, mutta emme sitten kuitenkaan iljenneet käydä sitä tuhoamaan.

Puuta oli kuitenkin saatava jostain, joten vuoronperään toinen meistä ramppasi pihalla keräämässä maassa lojuvia jäisiä oksia ja toinen lappoi pesään lisää täytettä nurkasta löytämiemme hyvin palavien sytykepalojen kera. Katkoimme oksia uuniin sormet nilellä, minkä kerkisimme. Touhussa oli vain se ikävä puoli, että aina kun avasimme tulipesän, tynnyri täyttyi uunista tuprahtelevalla savulla, jonka jälkeen oli puolestaan pakko avata ulko-ovi ja päästää savut sekä vähät kertyneet lämmöt pihalle. Ulko-ovi oli sen verran turvonnut ja hakanen siirtynyt pois paikaltaan, että sen takaisin kiinni saamisessa oli melkoinen urakka aina sen jälkeen kun sen kerran avasi.

Uunin luukku oli kiukaan ohella niin pahoin puhki ruostunut, että se meinasi heti kättelyssä pudota kokonaan paikaltaan ja sitä venkslatessamme onnistuin vielä polttamaan sormenpäällysenikin kipeille rakoille. Tutkailin lisäksi hieman saunan rakenteita ja huomasin sen mädänneen nurkista öklöttäväksi möhjöksi. Jokaisessa kulmassa oli vähintäänkin nyrkinmentävä reikä ja yhdestä kolosta lähti vipeltämään lämmöstä virkistynyt musta hämähäkki.

Hurjan pusaamisen ansiosta saimme lämpötilan nousemaan 25 asteesta 27 asteeseen. Vettä kiukaalle ja hormin päälle kaataessamme saimme aikaiseksi pikkuriikkisen sihinän ja muutaman höyryhattaran nousemisen ilmaan. Siinä vaiheessa tynnyrin päällä ollut lumi sitten alkoi sulaa ja sataa katon läpi niskaamme isoina pisaroina. Siihen lumen sulattamiseen se kaikki loppu lämmön nousu sitten ilmeisesti hupenikin.

Kuvitelkaa mielessänne meidät hämärään, puolilahoon tynnyriin. Nenät vastakkain, selkä köyryssä ja kulmat kurtussa istumassa ja katsomassa toisiamme silmiin, tietämättä pitäisikö itkeä vai nauraa. Katosta tippuu päähän isoja pisaroita, tip tip tip. Hämähäkki vilistää pitkin tummunutta seinälautaa. Siinäpä vasta romantiikkaa, jolle harva kokemus vetää vertoja.

Aikamme yltyvästä monsuunisateesta ja huimausta aiheuttavasta savunkitkusta kärsittyämme, tajusimme että emme saa millään raavittua pihalta tarpeeksi oksia, eikä tästä nyt muutenkaan tule yhtään mitään, vaikka olisi säkillinen suomalaista sisua pelissä mukana. Myrtynein mielin luovutimme ja rompostimme koko saunan polttamisesta vitsaillen takaisin mökille. Olisi tehnyt mieli sanoa muutama valittu sana isäntäpariskunnalle, mutta kun he olivat kaikin puolin muuten niin ystävällisiä ja kilttejä. Ilmeisesti vielä kaiken lisäksi täysin vilpittömästi siinä luulossa, että alle ruumiinlämpöisessä pöntössä tuoksukynttilän ääressä istuminen on ihan oikeasti se, mitä saunakokemukselta haetaan. Enpä tosin yhtään ihmettele, että vieraskirjassa ei oltu mainittu saunasta halaistua sanaa. Kuumavesiallasta oli sen sijaan ylistetty maasta taivaisiin.

Onneksi ja onneksi ulkona lumen keskellä kököttävä kuumavesiallas oli juuri sitä mitä siltä osasi odottaakin. Vesi oli oikein kuumaa ja sen sai jopa poreilemaan. Haudoimme itseämme altaassa öistä taivasta tuijotellen ja liotellen saunakatastrofista syntynyttä mielipahaa niin kauan että olimme lopulta tutisevia keitettyjä spagetteja. Nyt kun jälkikäteen ajattelee järjellä, niin olisi pitänyt vain skipata sauna suosiolla ja keskittyä sekin aika altaassa lillumiseen.

Romanttiseksi ateriaksi söimme saksalaista ruisleipää, savulohta, kirsikkatomaatteja, brie-juustoa, salaattia, avokadoja, ihanaa juustokakkua ja kahvia. Palan painikkeeksi kiskoimme takan ääressä tuleen tuijotellen pullollisen Zinfandelin vinkeänmakuista punaviiniä. Maljakossa helotti Jänismiehen minulle ostama suhteemme ensimmäinen ruusu. Aiempi kukkien saamattomuus ei siis ole Jänismiehen vika, vaan olen itse sanonut hänelle, sitä vilpittömästi tarkoittaen, että kukkien ostaminen minulle ei ole mitenkään tarpeellista. Eleenä ruusu oli minusta silti hyvin suloinen, niin kuin sen antajakin.

Mutta olihan vaan kokemus. Taas yhtä sellaista rikkaampana odottelemme kaiholla pääsyä aitoon suomalaiseen saunaan.

Just Breathe

Anna Nalickin Breathe on laulu, jonka kertosäkeestä pidän todella paljon. Joogaopettajamme soitti sitä levätessämme meditaatiossa salin lattialla. En varsinaisesti pidä siitä, että musiikkia tungetaan tuohon puhtaan hiljaisuuden hetkeen, mutta tämä olkoon miellyttävä poikkeus. Laulu muistuttaa siitä että pitää muistaa hengittää (ja hymyillä) vaikka elämä tuntuisikin vain toisiaan seuraavien virheiden peruuttamattomalta jatkumolta. Kova lattia on hetken niin kaukana, samoin kuin hengittämistä haittaava kova maailma. Silmien sulkeutuessa onkin yhtäkkiä kukkakedolla ja aurinko paistaa kumpupilvien keskellä. Ja minä hengitän niin, että kylkiluiden pieni häkki avautuu laajemmaksi, laajemmaksi...

ANNA NALIK: BREATHE

2 AM and she calls me 'cause I'm still awake,
"Can you help me unravel my latest mistake?,
I don't love him. Winter just wasn't my season"
Yeah we walk through the doors, so accusing their eyes
Like they have any right at all to criticize,
Hypocrites. You're all here for the very same reason

'Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button, girl.
So cradle your head in your hands
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

May he turned 21 on the base at Fort Bliss
"Just a day" he said down to the flask in his fist,
"Ain't been sober, since maybe October of last year."
Here in town you can tell he's been down for a while,
But, my God, it's so beautiful when the boy smiles,
Wanna hold him. Maybe I'll just sing about it.

Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table.
No one can find the rewind button, boys,
So cradle your head in your hands,
And breathe... just breathe,
Oh breathe, just breathe

There's a light at each end of this tunnel,
You shout 'cause you're just as far in as you'll ever be out
And these mistakes you've made, you'll just make them again
If you only try turning around.

2 AM and I'm still awake, writing a song
If I get it all down on paper, it's no longer inside of me,
Threatening the life it belongs to
And I feel like I'm naked in front of the crowd
Cause these words are my diary, screaming out loud
And I know that you'll use them, however you want to

But you can't jump the track, we're like cars on a cable,
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button now
Sing it if you understand.
and breathe, just breathe
woah breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe,
Oh breathe, just breathe.

Katsoa saa, mutta ei koskea tai aukoa päätään

Eduskunnan seksuaalisen ahdistelun jupakka on saanut julkisuudessa todella inhottavan sävyn.

Kourallista miehiä syytetään nimet mainiten seksuaalisesta häirinnästä, mutta samalla jätetään kertomatta sanatarkkaan mitä he todella ovat tehneet.

Juttujen yksilöimättömyydelle on painavana syynä se, että jos valittajat joutuisivat esiintymään omilla nimillään, he joutuisivat kärsimään häirinnän lisäksi vielä kliseisistä uhriin kohdistetuista aggressioista, mitätöinnistä ja syytöksistä. Edellä mainituissa suomalaiset ovatkin kunnostautuneet kiitettävästi tämän keskustelun tiimoilta.

Kertomatta jättämisten ja liioittelujen vuoksi, kiviensä alta ryömineet naisia vihaavat nilviäiset ovat riemulla täydentäneet aukkotehtävän omilla valinnoillaan ja vääristelleet jutun vedeksi omaan myllyynsä. Häirinnästä on tehty naisten ilkeä valhe ja perätöntä juoruilua. Juttu on levinnyt kuin Jokisen eväät pitkin kankaita ja sen punainen lanka on sen verran hukassa, että saa tehdä töitä edes säikeen löytääkseen.

Häirintä on kääntynyt sovinistilötväkkeiden mielissä täysin päälaelleen. Onkin alettu yhtäkkiä penätä naisilta pukeutumiskoodia, vaikka kyse on miesten huonosta käytöksestä. Eduskunnan vallanhimoisten naiskansanedustajien syytellään pukeutuvan tahallaan kuin Reeperbahnin huorat ja vilauttelevan kiusoittelevasti reittä, rintaa ja revaa miesparkojen nenän edessä. Sitten kun nämä viattomat miesparat sattuvat vähän vitsailemaan keskenään tai vilkaisemaan sivusilmällä näitä baabelin porttoja päin, heidän elämänsä tuhotaan armotta.

Haisee muuten kilometrin päähän paskapuheelta niin kauan kun ei kerta asuta missään naisten kaapupukeutumista lain nojalla vaativassa valtiossa. Häirinnästä kertoneiden kommenteissa vilahtaa muuten sekin, että he ovat tietoisesti muuttaneet pukeutumistaan konservatiivisempaan suuntaan sen tähden, että välttyisivät näiltä armoitetuilta kommentoijilta.

Vihaa tihkuvat feministinlynkkaajat kiekuvat jälleen kerran kurkku suorana hirveistä vääryyksistä ja ihmisoikeusrikoksista, joita kunnon miehiä kohtaan tehdään. Toisaalla kaikuu halveksuva röhötys, että seksuaalisesta häirinnästä ahdistuminen ja siitä valittaminen on NAURETTAVAA ja TURHANPÄIVÄISTÄ akkojen vinkumista.

Tarvitseeko vielä ihmetellä, miksi naisilla on enemmän työpoissaoloja jos asenneilmasto on kerta tällainen?

Tehdäänpäs ensinnäkin ero muutaman asian välille. En tiedä ainuttakaan ihmistä, joka olisi ilmiantanut tai haastanut ketään oikeuteen seksuaalisesta häirinnästä pelkän katsomisen takia. Katsominen ei todellakaan vahingoita ketään, vaikka voikin joissain tapauksissa maaniseksi tuijotukseksi tai stalkkaamiseksi muuttuessaan alkaa tuntua uhkauseleeltä.

Mielenkiintoista on muuten tässä yhteydessä se, että jopa moraalittomat eläimet tunnistavat sen rajan, jonka yli mentäessä katseella aletaan tarkoituksellisesti uhata tai alistaa toista. Miksei sitten ihminen?

Katsomisen jokainen kestää ja on syytäkin kestää nahoissaan. Eihän tästä maailmasta muuten tule helvettiäkään. Tai kaikilta pitää puhkoa silmät. Loppujen lopuksi on aivan hailea, kuka täällä vilkuilee ja ketä. Minä en ainakaan jaksa kiinnittää siihen huomiota. Itselleni tulee aina yhtä suurena yllätyksenä ja nurkan takaa se, jos joku on todella vaivautunut katselemaan minua ja vieläpä tekemään huomioita arkisesta ulkonäöstäni.

Katseella ei voi tappaa eikä raiskata. Terveintä on ottaa asenteeksi, että ei kukaan siitä katsomisesta kulu. Jokainen toki voi miettiä mielessään, milloin katsominen muuttuu epäkohteliaaksi tuijottamiseksi tai vaikkapa vihjaileviksi ilmeiksi tai tirkistelyksi ja onko se kulloisessakin tilanteessa asiallista käytöstä. Mutta edelleen, toisten ihmisten katsominen tai vilkaiseminen EI todellakaan ole seksuaalista häirintää. Eikä se, jos toinen ihminen sanoo ystävällisen kohteliaisuuden esim. vaatteista.

Sen sijaan se, että leipäläpi lonksahtaa auki ja sieltä karkaa ulos katseen kohteena olevan seksuaalisuutta, ruumiin muotoja, ulkonäköä, vaatteita, yleistä olemusta tai pantavuuden astetta alentuvasti ja seksistisesti kommentoivia rasvaisia sanoja, - on seksuaalista häirintää. Samoin se, että joku kajoaa toiseen ihmiseen omin lupineen nipistämällä, taputtelemalla tai koskettelemalla intiimialueita välittämättä vastalauseista. Ylipäätään tulemalla lupaa kysymättä ja hyökkäävästi iholle. Toistuvasti.

Seksuaalinen häirintä koostuu alistuseleistä, joilla häiritsijä tekee selväksi olevansa jostain syystä oikeutettu kajoamaan kohteen mieleen, ulkonäköön ja halutessaan jopa tämän ruumiiseen silloin kuin itse haluaa, välittämättä siitä mitä kohde haluaa. Häirittävä on häiritsijän näkökulmasta alempiarvoinen ja vähempivaltainen objekti, jonka yli omaa valtaa käytetään tai yritetään käyttää väärin. Häirityltä ei todellakaan kysytä lupaa tai halukkuutta tulla häirityksi. Yksityisyyden aidan yli mennään omin luvin, vain siksi että sattuu itseä huvittamaan. Ja se on häirintää.

Tiedättehän koirat, jotka tulevat nylkyttämään lahkeeseen lupaa kysymättä. Ei niiden nylkytystä kukaan nainen tai mies halua sietää, sillä se on inhottavaa. Lisäksi se on alistusele. Ihan samalla tavalla kuin seksuaalinen häirintäkin.

TIIVISTETTYNÄ KAKSI SANAA: YKSIPUOLISUUS JA EI-TOIVOTTAVUUS.

En tiedä mikä tässä ei mene joillekin perille. Onhan monien heteromiestenkin aivolohkoihin pinttynyt kauhuskenaario siitä, että heterosignaaleja tajuamaton homo tulee ehdottelemaan, koskettelemaan tai arvioimaan heidän ulkonäköään ilman lupaa. Siis jo pelkkä ei-toivottu kiinnostus on näiden machomiesten mielestä äärimmäisen tuomittavaa. Itse asiassa homofoobikoille riittää vakavaksi omaan persoonallisuuteen koetuksi uhkaksi pelkästään sekin, että homoja on ylipäätään olemassa. Tähän ”uhkaan” sitten voidaan muka perustellusti reagoida äärimmäisillä tavoilla. Eikä juurikaan tekemällä valitusta tai sanomalla että ei kiinnosta, vaan omankäden oikeudella ja silmittömällä väkivallalla, jopa murhilla.

Nainen sen sijaan ei saisi edes valittaa ei-toivotusta ahdistelusta, kun se on sitä säälittävää ”herkkänahkaisuutta” ja akkojen salajuonia miesten pään menoksi.

Mielenkiintoista tässä julkisuudessa on ollut myös se, että häirintä onkin käännetty yhtäkkiä pelkästään näyttävimpien ja seksikkäimpien kansanedustajanaisten ongelmaksi. Heti kaivettiin esimerkiksi (huoh) Tanja Saarela ja alettiin ruotia hänen miehiä "provosoivaa" ulkonäköään ja vaatetustaan, vihjaillen että itsehän hän sitä kerjää kun ei kerta peittävään kaapuun pukeudu.
Minäkin sain ensin sellaisen käsityksen, että tutkimus on kohdistunut nimenomaan kansanedustajiin, mutta sitten luin seuraavan pätkän:

Kyselytutkimus on osa eduskunnan kanslian tasa-arvoselvitystä, joka lähetettiin 680 henkilölle. Kyselyyn vastasi 320 eduskunnan työntekijää, joista 224 naisia. Kansanedustajilta asiaa ei kyselty.

Naispuolisista vastaajista joka kolmas oli joutunut kuulemaan asiatonta kommentointia, ja noin joka seitsemättä oli lähennelty fyysisesti. Neljässä tapauksessa kymmenestä syypääksi mainittiin kansanedustaja.

Niin, että häirinnästä valittava taho onkin ilmeisesti ns. alemmalla tasolla työskentelevät, jotka kokevat tulleensa huonosti kohdelluiksi kansanedustajien taholta. No mikä on sitten syynä siihen, että häirityt eivät avaa suutaan ja täräytä että turpa kiinni törkymöykky? Hesarin jutussa siteerattiin erään vastaajan kommenttia aiheeseen:

"Miten 20-vuotias nuori nainen, joka on ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaisi sanoa isoisän ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu törkeyksiä?" eräs avustaja pohtii.

Niin. Mitenköhän? Onko ainoa keino tämän asian esille nostamiseen todellakin se, että lehdistön on paisuteltava siitä järjetön skandaali? Pitääkö huonosti käyttäytyville ötjäkkeille aina olla joku ydinaseen suuruinen pelote varmistamassa, että he noudattavat itsestään selviä käytössääntöjä?

Huolestuttava julkista keskustelua leimaava piirre on myös se, että häirintää on vähätelty ja jopa annettu ymmärtää että sitä ei saisi lainkaan kritisoida. Häirintä on kaunisteltu vain miesten keskenään heittelemiksi tuhmiksi vitseiksi ja joksikin hyvin vähäpätöiseksi, normaaliksi äijäilyksi, mistä kenenkään normaalin ihmisen ei tulisi hermostua. Noinkohan mahtanee olla? Milläs luojan antamalla oikeudella nämä äijät sitten määrittelevät soveliaan huumorin rajat?

Kuinkahan moni kansanedustajamies mahtaisi tuntea olonsa imarrelluksi tai humoristiseksi, jos nuori nainen tulisi kahvilassa virneksimään, että sun pyllyvako muuten hymyilee mulle tai että onpas sedällä muhkea maha kun ei meinaa housunkaulukseen mahtua. Voisi mennä kahvi ja pulla väärään kurkkuun.

Häirittyjen niskaan kasataan moninkertainen vastuu asiasta. Ensin syytellään provosoinnista, sitten siitä että ei ole huumorintajua ja että asiasta on nostettu haloo ja sitten myös siitä, että on pidetty suu liian pitkään kiinni. Tosiasiassa varmasti moni toivoo voivansa ratkaista häirinnän siten, että ahdistelija itse tajuaa perääntyä ilman, että joudutaan käyttämään kovia otteita kuten itsepuolustusta tai ahdistelijan ilmiantoa tai erottamisen vaatimista. Moni varmasti ratkaisisi ahdistelun mieluiten asiallisessa hengessä ja siten, ettei ahdistelija saa päähänsä kostaa nöyryytystään ja kasvojensa menetystä myöhemmin.

Olen kerran joutunut tilanteeseen, jossa olin tuuraamassa yhtä ihmistä miesvaltaisessa työpaikassa. Paikka oli yleisesti tuuraavien työntekijöiden epäsuosiossa, enkä näin jälkikäteen todellakaan ihmettele.

Se oli sitä aikaa, kun nuorena ihmisenä tasapainoilin sotia välttelevän kiltteyden ja torahampaiden palajastamisen välimaastossa, ensimmäiseksi mainittua päin kallistuneena. Myöhemmin olen huomannut, että on sittenkin parempi olla varmuuden vuoksi kallellaan torahampaiden suuntaan, sillä maailma on täynnä kovakalloisia tyhmyreitä, joille ankarakaan sanallinen varoitus ei merkitse mitään muuta kuin kehiin heitettyä kiehtovaa haastetta.

Työpaikalla oli johtoportaassa varsin itseään täynnä oleva nuori sälli isältään perityllä isolla pallilla istumassa. Pomon johtamistaidot näkyivät silmiinpistävästi häntä ympäröivien työntekijöiden fiiliksissä. Jengi istui hiirenhiljaa ja pää painuksissa työpisteissään, enkä koskaan kuullut kenenkään nauravan tai juoruavan. Fiilis oli todella karmiva. Tämä johtaja-jolppi yritti yhden ainoan kerran kyykyttää minuakin todella typerästä asiasta, mutta piti jatkossa turpansa kiinni kun annoin hänelle samalla mitalla takaisin. Eihän minun tuurarina todellakaan tarvinnut hänen taholtaan pelätä työni menettämistä tai muitakaan sanktioita.

Työpaikan duunaripuolen "alempitasoiset" miehet kohtelivat minua aluksi todella ystävällisesti ja rehdisti, kuten myös minä heitä. Mutta sitten yksi näistä vanhahkoista sälleistä sai jostain päähänsä että haluaa minulta pusun. Hän ahdisti minut kirjaimellisesti nurkkaan (olin pienessä varastohuoneessa, jonka oven hän tukki) ja alkoi vaatia saataviaan. Hihkaisin tiukasti, että ei tule kuuloonkaan, minulla on oma mies, enkä suutele vieraita miehiä. Karvani nousivat inhosta pystyyn ja minua yökötti sojona jo pelkkä ajatuskin moisesta vanhasta, eltaantuneesta viiksivallusta, mutta huomatkaa, etten sanonut mitään miestä kohtaan tuntemastani vastenmielisyydestä ääneen. Kohtelias kun olin.

Ei mennyt perille. Mies jatkoi kärttämistään ja sulki ulosmenotieni kropallaan.

Tiesin, että jos hän käy väkisin käsiksi minuun, hän ei jätä minulle vaihtoehtoja. Vastaan epäröimättä väkivaltaisesti, jos minuun kajotaan luvatta ja yritetään pakottaa johonkin. Siitä taas olisi seurannut todella paljon ikävyyksiä niin hänelle kuin itsellenikin. Niinpä keksin pikaisesti verbaalisen uhkauksen, jolla tein selväksi tilanteen vaarallisuuden, mutta jätin miehelle loistavan mahdollisuuden perääntyä, ilman että hänen tarvitsee alkaa vihata minua henkilökohtaisesti:

Valehtelin, että minulla on sairaalloisen mustasukkainen poikaystävä, joka on uhannut hakata ja on hakannutkin monta sellaista, jotka yrittävät vähänkin lähennellä minua. Lisäsin tähän, että meillä on äärimmäisen rehellinen suhde ja kerromme kaiken toisillemme aina, joten on parempi lopettaa se ehdottelu. Niin kuin että WINK WINK ukko, kuolema kolkuttaa ovella, eikä kannata avata.

Turpiinsaantimahdollisuutta pettyneenä makusteltuaan, mies tajusi vihdoin perääntyä. Mutta merkille pantavaa on se, että itseni sanoma ehdoton EI ei riittänyt. Eikä sekään, että mies tiesi minun harrastavan itsepuolustuslajia. Piti tempaista tuulesta vaarallinen, väkivaltainen ja luonnevikainen apinamies sanojensa tehosteeksi.

En tehnyt ahdistelusta kantelua koska työ oli vain muutamien päivien kestoinen, mutta tilanteesta jäi todella paska maku suuhun. Itse asiassa maistuu vieläkin paskalle, kun sitä ajattelen.

Että näin ilkeitä me feministinartut sisimmältämme tosiaan olemme. Säälimme ja säästämme hankaluuksilta sellaisiakin ihmisiä, jotka tekevät meille henkistä väkivaltaa. Emme automaattisesti halua aiheuttaa rähäkkää ja järjestää potkuja sellaisellekaan ihmiselle, joka käyttäytyy sopimattomasti.

Sitten kun pidämme suumme kiinni, emmekä nosta kissaa pöydälle, se tarkoittaa sitä että ahdistelija voi huoletta jatkaa ahdisteluaan vaikka maailman tappiin asti. Aiheuttaa pahaa mieltä ja ahdistusta ties kuinka monelle muulle.

Kannattaisikin tosiaan ”herkkänahkaisia” naisia pilkatessaan muistaa, että suurimmasta osasta häirintää vaietaan visusti ja se painetaan liian usein villaisella. Häirittyjen mielenrauhan ja omanarvontunnon kustannuksella.

Sateessa rämpimistä

Yöllä heräsin pitkään kumeaan, maailmaa ravistelevaan jyrinään. Sydän jo kerkesi pompata kurkkuun, ennen kuin sitten näin että salamat välähtelevät. Ukkonenhan se siellä pitkästä aikaa. Supertiistaina maata ravistelivat melkoiset myrskyt.

Retoriikantajuinen internetpuntarini ilmoittaa, että "Nyt on jäätävää sadetta" ja niinhän sitä olikin, kun lähdin taekwondotreeneihin kävellen. En periaatteessa mene bussilla, sillä kävely käy loistavasti alkuverryttelystä ja keuhkot sekä aivot saavat kipeästi kaipaamaansa happea. En, vaikka sää on suoraan Esterin pehvasta ja pahempikin. Vaikka sitten saankin kärsiä kylmäallergiasta punoittavasta naamastani ja vuotavasta nenästäni alkutreenin ajan. Totesin muille treenaajille vettä tippuvana, rillit huurussa ja kengät kurassa salille saavuttuani, että ulkona on muuten todella kaamea ilma. Sain osakseni vinoja katseita. Varmaan ihmettelivät, että mitä ihmettä varten on sitten pakko siellä kävellä kun kerta autotkin on keksitty. Suomalainen masokismi rules.

Kävellessäni treeneistä pois, huomasin kampusalueen halki menevän kävelytien molemmilla puolilla mudassa törröttäviä lukuisia vaaleanpunaisia ristejä. Niissä oli ihmisten nimiä, joten jotain traagista niihin varmasti liittyi. Epäilen ristien värin perusteella, että kyse oli rintasyöpään kuolleista naisista. En kuitenkaan löytänyt niille selitystä, vaikka hain verkosta.

Cascadilla Creecissä virtaa valtavasti vettä. Vielä viikko siten paksuna valkoisena nauhana rotkoa peittäneet lumet ja jäät sulavat ja pauhu on mahtava. Putousten möyryä on hauska jäädä katselemaan pisaraisten varpujen väliin, rapautuneeseen betonikaiteeseen nojaten. Mieleen tulevat Taru Sormusten Herran valkoiset kuohuhevoset. Alapuolella kaupunki tuikkii vesivärimaalauksena.

Pyhän Paavalin metodistikirkon kohdalla katua ylittäessäni kiinnitin huomiota siihen, että katedraalin sisäänkäynnin yllä kaartuvaan holviin oli ripustettu sateenkaarilippu. Kerkesin jo hetken aikaa iloita kristittyjen lisääntyneestä suvaitsevaisuudesta, kunnes kävin kirkon sivuilla ja tulin siihen tulokseen että ei se ollutkaan symboloimassa sitä mitä toivoin. Pyh.

Pitäisi vaan taas jaksaa muistuttaa itseään aina kurjien kelien päivinä, että koiranilmallakin ulkona on paljon mielenkiintoista nähtävää. Ja jos ei nähtävää, niin ainakin aivoille otollista happea.

Sokeria makeutusaineella maustettuna

Synkeitä talvikuukausia lusiessaan muistaa silloin tällöin, että virikkeettömään harmauteen on olemassa hetken helpotuksen tuova lääke. Nimittäin suklaan ja muiden namien siivittämä hetken serotoniinihuuma. Että eikun vain käpertyy miehen kainaloon sohvalle ja leffaa katsoessa mupeltaa itsensä hienoiseen sokerihuppeliin. Ai autuutta.

Täällä karkkien lääkekäytössä on kuitenkin yksi iso ongelma. Menet kauppaan ja lapat pussiin yhtä ja toista syötävän näköistä suklaata. Muita irtonameja ei erityisemmin huvita ostaa, kun niistä näkee jo päällepäin, että tuollaisia sävyjä tuottavat väriaineet eivät voi olla kovin terveellisiä. Sitten menet kotiin ja syöt yhden, kaksi, kolme palaa ja sitten tuleekin jo tosi huono olo. Niin huono, että pitää juoda puoli litraa vettä päälle ennen kuin sisäelimiin kohdistuva happohyökkäys hellittää.

Kun muistelen kotimaata, niin muistan myös sen että karkkien syönnistä johtuvan huonon olon saavuttamiseksi piti syödä tyhjäksi vähintään se koko pussillinen tai levy. Täällä vastaavaan temppuun taas riittää kolme surkeaa suklaapalaa. Miten siinä kolmea suklaanpalaa syödessään muka ehtii nauttia karkinsyömisen turmeltuneesta mielihyvästä? No ei mitenkään.

Ostamani maitosuklaa oli loistava esimerkki täkäläisistä nameista: sokeria, joka on maustettu makeutusaineella ja ilmeisen isolla määrällä lisäaineita. Suklaasta tuo suklaankorvike tuskin oli kuullutkaan. Imelyys maistui suklaassa suorastaan etovan vahvalta, sietämättömältä. Tuntui kuin olisi kitalakeen pisteleviä sokerineuloja syönyt. Tähänhän tietysti auttaisi se, että ostaisi vain makeuttamatonta tummaa suklaata, mutta se nyt ei vain kitkeryytensä vuoksi joka kerta täytä kriteerejäni synnillisestä herkutteluhetkestä ja joinakin päivinä jopa maistuu suorastaan pahalle.

Masentavaa. Minä kun siis todella pidän laadukkaasta maitosuklaasta, mutta en todellakaan täkäläisestä maitosuklaasta, jonka makeus räjäyttää takaraivon seinälle ja insuliinit kaakkoon. Tällä kansalla on huolestuttavan paha fiksaatio sokeriin ja makeutusaineisiin ja sen kyllä huomaa. Harvoja ovat ne tuotteet joihin ei ole ujutettu sokeria tai high fructose corn syrup:ia tai molempia. Eikö ihan hiukkasen vähempikin riittäisi.

Jotta näin ollen kaamosmasennuksen peittoamiseen näyttäisi jäävän jäljelle vain se toinen klassinen luonnonlääke. Tosin se onkin mielestäni aina parempaa kuin suklaa :)

Nautiskelkaa te siellä pohjolassa sitten minunkin puolestani salmiakkisuklaan kaltaisia tasapainoisia luksusherkkuja. Te etuoikeutetut.