Enpä äkkiseltään muista toista kirjaa jota olisi tullut luettua monta kuukautta, ennen kuin viimeinen sivu kääntyi. Tämä ei ole varsinainen suositus. Kirjan lukeminen oli enemmänkin tervan juontia ja sinnikäs päätös junnata ärsyttävän poukkoileva ja kuriton teksti loppuun vain siksi, että siinä oli kaikesta huolimatta joitain taitaviakin tarinaviritelmiä ja kuvauksia. Minulla on myös oman kirjoittamisen tueksi tarkoituksena perehtyä mahdollisimman hyvin aikaisemmin kirjoitettuihin kissakirjoihin ja -fantasiaan, joten menköön työvoiton piikkiin.
Gabriel Kingin eli brittiläisen parivaljakko Jane Johnsonin ja M. John Harrisonin kirjoittama fantasiakirjan Wild Road on kertomus Tag-nimisestä burmillasta, joka karkaa pentuna kotoaan. Hän tapaa joukon uusia ystäviä ja joutuu melkoisiin seikkailuihin, joiden päämääränä on saattaa kissojen kuningas ja pentuja kantava kuningatar Cornwallissa sijaitsevaan Tintageliin, kuningas Arthurin legendojen synnyinsijoille.
Kissojen matkaan liittyvät olennaisena osana Villit Tiet, eli jonkinlaiset astraalipolut, joita kissat käyttävät ja suojelevat. Villeillä Teillä selitetään kissojen suorittamat ihmeelliset matkat, joita niiden kerrotaan tekevän matkojen takaa takaisin kotiin pyrkiessään tai kadotessaan moneksi päiväksi teille tietymättömille. Teiden idea on itse asiassa tarinan hienointa ja oivaltavinta antia. Siinä ohessa tehdään myös selväksi, että kissat, eivät suinkaan ihmiset,-ovat olleet elävien olentojen valtiasrotu aikojen alusta saakka.
Pääsyä teille havittelee kuitenkin myös paha Alkemisti, ihminen joka on hirveitä eläinkokeita tekemällä ja itseään leikkelemällä sekä parsimalla elänyt aivan liian kauan. Hänen julmat kokeilunsa ovat saastuttaneet Villit Tiet, jotka ovat alkaneet käyttäytyä arvaamattomasti ja itse asiassa hän on ahneudessaan uhka koko maailman tasapainolle. Hänen tavoitteenaan on löytää Kultainen Kissanpentu, jonka veressä hän uskoo olevan avaimen Villien Teiden hallintaan ja siten jumaluuteen.
Hyvien henkilöhahmojen joukko, joihin kuuluvat kissat Tag, Mousebreath, Pertelot Fitzwilliam, Ragnar Gustaffson Coeur de Lion, Sealink, Majicou ja Cy sekä kissoille lojaali urbaani kettu Loves a Dustbin ja kärttyisä sanansaattajaharakka One for Sorrow, - seikkailevat erilleen jakautuneena siellä täällä ja joutuvat sadistisesta onnettomuudesta toiseen matkatessaan kohti Tintagelia. Päähenkilöille koituvat vastoinkäymiset ja vammat sekä hengenmenetykset tuntuivat välillä jopa törkeän pitkälle viedyiltä ja muistuttivat seikkailuelokuvien sankareista, jotka nousevat tolpilleen vaikka talo kaatuisi päälle.
Kerronta tuntuu kapinoivan monenlaisia odotuksia vastaan. Yksi lukijaa häiritsevimmistä toimijoista tarinassa on kissa Cy, jonka päähän on asennettu eläinkokeita tehdessä jonkinlainen lähetinplugi, joka saa kissan toimimaan lähettimenä ja saamaan epileptisiä kohtauksia. Cy tekee jatkuvasti kaikkea sekopäistä ja kommunikoi absurdeilla pätkillä jostain televisiolähetyksistä sekä keräilee roskia. Muuten sinänsä hyvä idea, mutta joka paikkaan tunkevana höpinänä ja jankutuksena jotenkin puolijauhoisesti ja sisällöttömästi esitetty.
Päähenkilö Tag taas on puolestaan piloille hemmoteltu ja hieman hömelöhkö nuori kissapoika, jonka tehtävänä on kasvaa Villien Teiden suojelijaksi oppi-isänsä Majicoun jalanjäljissä. Kissojen Kuningas Ragnar ja kuningatar Pertelot taas ovat viimeisen päälle jalostettuja rotuvalioita, joiden poikasissa yhdistyvät rautalangasta vääntäen Egyptin Mauiden ja Norjan metsäkissojen mytologian pääpiirteet. Minulle ei kyllä oikein valjennut, kuinka mustavalkoinen uroskissa ja egyptiläinen hopeamaunaaras voivat saada puhtaan kullan värisiä jälkeläisiä. Kaipa se on sitten sitä alkemiaa.
Pikkusieluisena lukijana minua ärsyttivät aivan satasella joidenkin tarinan eläinten nimet. Olen itse hyvin tarkka nimietymologiasta teksteissäni, joten Pertelot Fitzwilliamin (rotukissoilla on oikeasti aivan karseita nimiä), Loves a Dustbinin (Rakastaa Roskasäiliötä!), Sealink (kalsea) ja Mousebreathin (yök, todella latteaa) kaltaiset nimihirvitykset aiheuttivat minulle jatkuvasti huonoja viboja. Etenkin kun niitä vertasi onnistuneen oloisiin Majicouhun ja One for Sorrowiin. Mytologian rääppimisen kanssa oli vähän sama juttu. Taruja oli nipsaistu palanen sieltä, toinen täältä ja parsittu hivenen perustelematta jääneeksi tilkkutäkiksi.
Tarina keskittyy pääosin matkan taivaltamiseen, muutamien retkeläisten hengenmenoihin ja onnettomuuksista toipumiseen. Lopussa, kun päästään perille Tintageliin, seuraa luonnollisesti pahan Alkemistin ja hyvien eläinten taistelu, jonka ratkettua kissojen kuningatar synnyttää kullanväriset poikasensa.
Wild Roadille on olemassa jatkokin, jonka nimi on Golden Cat. Saas nähdä, kiusaanko vielä itseäni lisää lukemalla senkin.
Gabriel Kingin eli brittiläisen parivaljakko Jane Johnsonin ja M. John Harrisonin kirjoittama fantasiakirjan Wild Road on kertomus Tag-nimisestä burmillasta, joka karkaa pentuna kotoaan. Hän tapaa joukon uusia ystäviä ja joutuu melkoisiin seikkailuihin, joiden päämääränä on saattaa kissojen kuningas ja pentuja kantava kuningatar Cornwallissa sijaitsevaan Tintageliin, kuningas Arthurin legendojen synnyinsijoille.
Kissojen matkaan liittyvät olennaisena osana Villit Tiet, eli jonkinlaiset astraalipolut, joita kissat käyttävät ja suojelevat. Villeillä Teillä selitetään kissojen suorittamat ihmeelliset matkat, joita niiden kerrotaan tekevän matkojen takaa takaisin kotiin pyrkiessään tai kadotessaan moneksi päiväksi teille tietymättömille. Teiden idea on itse asiassa tarinan hienointa ja oivaltavinta antia. Siinä ohessa tehdään myös selväksi, että kissat, eivät suinkaan ihmiset,-ovat olleet elävien olentojen valtiasrotu aikojen alusta saakka.
Pääsyä teille havittelee kuitenkin myös paha Alkemisti, ihminen joka on hirveitä eläinkokeita tekemällä ja itseään leikkelemällä sekä parsimalla elänyt aivan liian kauan. Hänen julmat kokeilunsa ovat saastuttaneet Villit Tiet, jotka ovat alkaneet käyttäytyä arvaamattomasti ja itse asiassa hän on ahneudessaan uhka koko maailman tasapainolle. Hänen tavoitteenaan on löytää Kultainen Kissanpentu, jonka veressä hän uskoo olevan avaimen Villien Teiden hallintaan ja siten jumaluuteen.
Hyvien henkilöhahmojen joukko, joihin kuuluvat kissat Tag, Mousebreath, Pertelot Fitzwilliam, Ragnar Gustaffson Coeur de Lion, Sealink, Majicou ja Cy sekä kissoille lojaali urbaani kettu Loves a Dustbin ja kärttyisä sanansaattajaharakka One for Sorrow, - seikkailevat erilleen jakautuneena siellä täällä ja joutuvat sadistisesta onnettomuudesta toiseen matkatessaan kohti Tintagelia. Päähenkilöille koituvat vastoinkäymiset ja vammat sekä hengenmenetykset tuntuivat välillä jopa törkeän pitkälle viedyiltä ja muistuttivat seikkailuelokuvien sankareista, jotka nousevat tolpilleen vaikka talo kaatuisi päälle.
Kerronta tuntuu kapinoivan monenlaisia odotuksia vastaan. Yksi lukijaa häiritsevimmistä toimijoista tarinassa on kissa Cy, jonka päähän on asennettu eläinkokeita tehdessä jonkinlainen lähetinplugi, joka saa kissan toimimaan lähettimenä ja saamaan epileptisiä kohtauksia. Cy tekee jatkuvasti kaikkea sekopäistä ja kommunikoi absurdeilla pätkillä jostain televisiolähetyksistä sekä keräilee roskia. Muuten sinänsä hyvä idea, mutta joka paikkaan tunkevana höpinänä ja jankutuksena jotenkin puolijauhoisesti ja sisällöttömästi esitetty.
Päähenkilö Tag taas on puolestaan piloille hemmoteltu ja hieman hömelöhkö nuori kissapoika, jonka tehtävänä on kasvaa Villien Teiden suojelijaksi oppi-isänsä Majicoun jalanjäljissä. Kissojen Kuningas Ragnar ja kuningatar Pertelot taas ovat viimeisen päälle jalostettuja rotuvalioita, joiden poikasissa yhdistyvät rautalangasta vääntäen Egyptin Mauiden ja Norjan metsäkissojen mytologian pääpiirteet. Minulle ei kyllä oikein valjennut, kuinka mustavalkoinen uroskissa ja egyptiläinen hopeamaunaaras voivat saada puhtaan kullan värisiä jälkeläisiä. Kaipa se on sitten sitä alkemiaa.
Pikkusieluisena lukijana minua ärsyttivät aivan satasella joidenkin tarinan eläinten nimet. Olen itse hyvin tarkka nimietymologiasta teksteissäni, joten Pertelot Fitzwilliamin (rotukissoilla on oikeasti aivan karseita nimiä), Loves a Dustbinin (Rakastaa Roskasäiliötä!), Sealink (kalsea) ja Mousebreathin (yök, todella latteaa) kaltaiset nimihirvitykset aiheuttivat minulle jatkuvasti huonoja viboja. Etenkin kun niitä vertasi onnistuneen oloisiin Majicouhun ja One for Sorrowiin. Mytologian rääppimisen kanssa oli vähän sama juttu. Taruja oli nipsaistu palanen sieltä, toinen täältä ja parsittu hivenen perustelematta jääneeksi tilkkutäkiksi.
Tarina keskittyy pääosin matkan taivaltamiseen, muutamien retkeläisten hengenmenoihin ja onnettomuuksista toipumiseen. Lopussa, kun päästään perille Tintageliin, seuraa luonnollisesti pahan Alkemistin ja hyvien eläinten taistelu, jonka ratkettua kissojen kuningatar synnyttää kullanväriset poikasensa.
Wild Roadille on olemassa jatkokin, jonka nimi on Golden Cat. Saas nähdä, kiusaanko vielä itseäni lisää lukemalla senkin.
2 kommenttia:
Vaatii kyllä kohtalaista työmoraalia kahlata kokonaan läpi isoja teoksia, jolleivät nappaa alusta pitäen. Ja kaiken kukkuraksi vielä kirjoittaa niistä tiivistelmiä. Itse voin vain kaiholla muistella kaukaisia aikoja, jolloin sellaiseen pystyin - juurikin sitä onnistumisen/ tyydytyksen tunnetta todellisesta työvoitosta pitkällisen tervanjuonnin jälkeen.
Mutta kissamytologiaan: onko sulle tuttu myös Erin Hunterin Warriors-sarja? Itselleni ei, mutta ajattelin vinkata kun sattumalta äsken tällaiseenkin tapaukseen törmäsin. Suunnattu varhaisnuorille, mutta senhän nyt ei tarvitse antaa häiritä jos on muuten kelpo tekstiä. En siis tiedä onko, ota selvää jos kiinnostaa.
"Erin Hunter is inspired by a love of cats and a fascination with the ferocity of the natural world. As well as having a great respect for nature in all its forms, Erin enjoys creating rich mythical explanations for animal behavior, shaped by her interest in astrology and standing stones." (Amazon)
http://tinyurl.com/3fsek8
Erin Hunter on kyllä tuttu, sillä lainasin hänen sarjansa ensimmäisen kirjan heti kun tänne pääsin. Olin nimittäin katsellut sitä jo ennakolta Suomessa.
Alku ei vakuuttanut kauheasti ja muutaman kymmenen sivun jälkeen jäi kesken. Saas nähdä palaanko joku kerta juomaan tervaa noiden Warrioreiden kanssa, vai jätänkö omaan arvoonsa.
Lähetä kommentti