Perjantaiyönä noin kello 00 päähäni pälkähti pakottava tarve lähteä yökävelylle. Lähdimme siis tepsuttelemaan Jänismiehen kanssa sateen kastelemia katuja pitkin kohti Ithaca Falssia.
Suloinen harmaa kolli tuli eräältä pihalta tekemään tuttavuutta eli hinkkaamaan pohkeitamme ja piehtaroimaan kuraisessa maassa. Ihmettelimme, miten komeaturkkinen kissa viitsiikin kurata itsensä mutta huomasimme sitten sen noudattaman ovelan kaavan: Ensin hurmioitunut selän kihnutus kurassa, sitten kuraiset kyljet puhtaaksi pyyhkivä sviish, sviish -ohimarssi ja puskeminen meidän molempien lahkeiden pahki. Kauniin turkin salaisuus on vissiin sitten kurakylvyt ja ihminen jota voi käyttää kätevänä pyyhkeenä. Kissa ei muuten meinannut millään päästää meitä menemään, vaan juoksi heittäytymään jalkojemme eteen selälleen monta kertaa kun otimme askeleita siitä poispäin.
Öiset putoukset olivat kummitusmainen näky, kuin suoraan mitä parhaimmasta goottilaisesta kauhukertomuksesta. Usvana muodosti putousten kohdalla valkoisen muurin ja kuu paistoi taivaalla melkein täytenä. Tuntui siltä, kuin olisi kävellyt viileähkössä turkkilaisessa saunassa. Hiivimme kivistä polkua pitkin kohti putouksia ja olo oli hivenen jännittynyt, niin kuin aina silloin kun ei näe kävellessään kunnolla. Niskavillat pystyssä ja korvat höröllä kosteaa pimeyttä kohinan seasta kuulostellen. Oli se kyllä aavemaisen kaunista ne muutamat hetket mitä sitä kesti.
Sitten tapahtui jotain jota tapahtuu vain kirjoissa. Putouksen mahtavan jylyn yli kuului karmiva, sydäntä kylmäävä RAAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRGGGGGH! Kyse ei ollut mistään ihan pienestä äänestä, sillä se oli pitkä ja sieluttoman kuuloinen rääkäisy. Juuri sellainen, jonka joku putoukseen hukkunut rauhaton sielu tai vaihtoehtoisesti itsemurhaa tekevä ihminen voisi päästää hypätessään putousten yli kulkevalta sillalta. Tai sitten tietenkin realistisemmin joku viinaa kiskonut typerä mies, joka vain tahtoi säikytellä meidät pois.
Tuijotimme hetken aikaa usvamuuria paikoillemme jähmettyneenä ja ihmettelimme ääneen, että mitä hittoa tuo oikein oli. Säikähdimme kuitenkin sen verran, että lähdimme perääntymään hyvässä järjestyksessä. Mietimme vaihtoehtoja, että mitä meidän oikein pitäisi tehdä jos näkisimme kohta virrassa ajelehtivan itsemurhaajan ruumiin. Naaraamaan ja ensiapua antamaan toki olisi ollut pakko kahlata jo omatunnollisistakin syistä.
Täytyi myös pitää mielessä sääntö kaiken kanssakäymisen välttämisestä vieraiden juopuneiden tai yöllä muuten poikkeavasti käyttäytyvien ihmisten kanssa, kun täällä kerta kuka tahansa ääliö (paitsi ulkomaalaiset) voi ostaa sen saakelin pyssyn. Tulee jotenkin mieleen sääntö 22. Voimme tehdä sinulle mitä vain, jos et voi estää sitä.
Jänismies varmisti, onko minulla juoksuun soveltuvat kengät, vaikka pitäisihän hänen jos kenen tietää, että en todellakaan sipsuttele maastossa millään typerillä klenkkakengillä, vaan aina kunnon maastopopoilla. Sydän tykyttäen ravitimme lähimmälle sillalle tiirailemaan, näkyisikö putouksella päin jotain liikettä. Hetken kuluttua sitten huomasimme ledivalon pisteen poukkoilevan putousjoen rantaa. Säikyttelijämme oli siis edelleen elossa oleva, joskin ärsyttävän läskipäinen ja itseriittoinen kuolevainen. Ehkäpä hänellä/heillä oli jotain hyvinkin salattavaa (huumehia, salakauppaa), jonka takia meidät piti törkeästi säikytellä pois. Mutta olipahan vain elokuvamainen hetki ja tunnelma taas elämässä.
Hiukan teki mieli kostaa menemällä putouspolun muurin taakse piiloon ja karjaisemalla sopivalla hetkellä hiippareille KIAAAAAAAIIIIIIIII niin, että näiltä polleilta yön kuninkailta olisi mennyt torttu housuun, mutta kun se tietämämme pyssyriski ja amerikkalainen liipasinherkkyys perhana pilasivat meiltä tuonkin ilon. Mitään kivaa saa ikinä tehdä, murinaa.
Palasimme sumuisia sivupolkuja pitkin kotiin ja yritimme nukkua hyvin lauantain vyökoetta silmällä pitäen. Alakertaamme vain oli muuttanut uusi asujaimisto, joka jatkoi riehakkaita tupaantuliaisjuhliaan ja älämölöään aamuneljään saakka.
Minua se ei juurikaan haitannut, mutta Jänismies oli kuulema joutunut tunkemaan yön aikana korviinsa korvatulpat. Biletys alakerassa jatkuu edelleen, eikä näytä mitään laantumisen merkkejä. Vastaan parhaillaan erämaan kutsuun luukuttamalla kaikkein kovaäänisintä musiikkia mitä koneeltani löydän. Ehkä rupeamme aamuyöstä hiomaan jo jokseenkin kantavaa KIAI-huutoamme, ellei bilehiirien into laannu siihen mennessä. Epäilen, että muutaman karjahduksemme jälkeen saattaisi tulla hyvinkin hiljaista.
Saimme tänään suoritettua taekwondon vihreän vyön. Ihan mukavaa, nyt tuli jo vyökokeessakin kunnon hiki. Selvisimme lähes virheettömästi ja itse tiedostin vain yhden mokan, joka tosin johtui osittain meille annetuista puutteellisesta ohjeistuksesta. Oli muuten hassua paiskia Jänismiestä pitkin lattiaa vapaavalintaisella itsepuolustustekniikalla, kun katsojien joukosta kuului kommenttina vaimea "oh my god". Näytänkö minä muka niin julmalta ja vaaralliselta? Minä pieni ja kiltti ihminen :)
Vyökokeensa läpäisi myös eräs, jonka onnistuminen oli meille henkilökohtaisesti erityisen tärkeää. Hän on todella suloinen ja sympaattinen henkilö, jolle kamppailulajien luonteen huomioon ottaen melkoisen korkea ikä, ei ole ollut mikään este jatkaa, eteen tulevista ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Hänelle on omien sanojensa mukaan ollut vaikeaa oppia pois vääränlaisesta nöyryydestä ja virheidensä liiallisesta häpeämisestä sekä anteeksi pyytelystä ja keskittyä sen sijaan terveen itsetunnon kehittämiseen. Sanoisin kuitenkin, että hän on menossa hyvään suuntaan ja tsemppaamme häntä kovasti aina kun voimme, vaikka hän epäileekin meidän puhuvan hänelle vain sweet talkia.
Pitelimme myös eräälle koetta tekevälle mustalle vyölle murskattavaa lautaa ja yksi pitelijöistä sai dramaattisesti sinkoavasta laudankappaleesta ohimoonsa, hyvä ettei sentään silmänsä.
Opettajamme tuli myöhemmin kehumaan meitä, että heillä olisi meidän tyylistämme opittavaa. Se on vähän noloa meille, sillä tarkoituksemme ei ole mitenkään elvistellä tai vetää mitään ihme sirkusta, vaan tehdä vain se mihin meidän rahkeemme oikeasti riittävät. Pitäisi kuitenkin muistaa aina se, että emme ole suinkaan mitään aloittelijoita, vaan takanamme on satoja kovia treenejä noin seitsemän vuoden ajalta, eikä se voi millään olla vaikuttamatta siihen, kuinka esiinnymme ja kuinka omaksumme uuden lajin alkeet.
Vyökokeemme onnistumisen ja meikäläisen täällä tasan vuoden ajan olon kunniaksi, kaupunki paukuttaa parhaillaan melkoista ilotulitusta taivaalle. Voi sillä tosin olla jotain tekemistä myös Cornellin senioreiden valmistumisen ja kick off partyjen kanssa :)
Suloinen harmaa kolli tuli eräältä pihalta tekemään tuttavuutta eli hinkkaamaan pohkeitamme ja piehtaroimaan kuraisessa maassa. Ihmettelimme, miten komeaturkkinen kissa viitsiikin kurata itsensä mutta huomasimme sitten sen noudattaman ovelan kaavan: Ensin hurmioitunut selän kihnutus kurassa, sitten kuraiset kyljet puhtaaksi pyyhkivä sviish, sviish -ohimarssi ja puskeminen meidän molempien lahkeiden pahki. Kauniin turkin salaisuus on vissiin sitten kurakylvyt ja ihminen jota voi käyttää kätevänä pyyhkeenä. Kissa ei muuten meinannut millään päästää meitä menemään, vaan juoksi heittäytymään jalkojemme eteen selälleen monta kertaa kun otimme askeleita siitä poispäin.
Öiset putoukset olivat kummitusmainen näky, kuin suoraan mitä parhaimmasta goottilaisesta kauhukertomuksesta. Usvana muodosti putousten kohdalla valkoisen muurin ja kuu paistoi taivaalla melkein täytenä. Tuntui siltä, kuin olisi kävellyt viileähkössä turkkilaisessa saunassa. Hiivimme kivistä polkua pitkin kohti putouksia ja olo oli hivenen jännittynyt, niin kuin aina silloin kun ei näe kävellessään kunnolla. Niskavillat pystyssä ja korvat höröllä kosteaa pimeyttä kohinan seasta kuulostellen. Oli se kyllä aavemaisen kaunista ne muutamat hetket mitä sitä kesti.
Sitten tapahtui jotain jota tapahtuu vain kirjoissa. Putouksen mahtavan jylyn yli kuului karmiva, sydäntä kylmäävä RAAAAAAAAAAAAARRRRRRRRRGGGGGH! Kyse ei ollut mistään ihan pienestä äänestä, sillä se oli pitkä ja sieluttoman kuuloinen rääkäisy. Juuri sellainen, jonka joku putoukseen hukkunut rauhaton sielu tai vaihtoehtoisesti itsemurhaa tekevä ihminen voisi päästää hypätessään putousten yli kulkevalta sillalta. Tai sitten tietenkin realistisemmin joku viinaa kiskonut typerä mies, joka vain tahtoi säikytellä meidät pois.
Tuijotimme hetken aikaa usvamuuria paikoillemme jähmettyneenä ja ihmettelimme ääneen, että mitä hittoa tuo oikein oli. Säikähdimme kuitenkin sen verran, että lähdimme perääntymään hyvässä järjestyksessä. Mietimme vaihtoehtoja, että mitä meidän oikein pitäisi tehdä jos näkisimme kohta virrassa ajelehtivan itsemurhaajan ruumiin. Naaraamaan ja ensiapua antamaan toki olisi ollut pakko kahlata jo omatunnollisistakin syistä.
Täytyi myös pitää mielessä sääntö kaiken kanssakäymisen välttämisestä vieraiden juopuneiden tai yöllä muuten poikkeavasti käyttäytyvien ihmisten kanssa, kun täällä kerta kuka tahansa ääliö (paitsi ulkomaalaiset) voi ostaa sen saakelin pyssyn. Tulee jotenkin mieleen sääntö 22. Voimme tehdä sinulle mitä vain, jos et voi estää sitä.
Jänismies varmisti, onko minulla juoksuun soveltuvat kengät, vaikka pitäisihän hänen jos kenen tietää, että en todellakaan sipsuttele maastossa millään typerillä klenkkakengillä, vaan aina kunnon maastopopoilla. Sydän tykyttäen ravitimme lähimmälle sillalle tiirailemaan, näkyisikö putouksella päin jotain liikettä. Hetken kuluttua sitten huomasimme ledivalon pisteen poukkoilevan putousjoen rantaa. Säikyttelijämme oli siis edelleen elossa oleva, joskin ärsyttävän läskipäinen ja itseriittoinen kuolevainen. Ehkäpä hänellä/heillä oli jotain hyvinkin salattavaa (huumehia, salakauppaa), jonka takia meidät piti törkeästi säikytellä pois. Mutta olipahan vain elokuvamainen hetki ja tunnelma taas elämässä.
Hiukan teki mieli kostaa menemällä putouspolun muurin taakse piiloon ja karjaisemalla sopivalla hetkellä hiippareille KIAAAAAAAIIIIIIIII niin, että näiltä polleilta yön kuninkailta olisi mennyt torttu housuun, mutta kun se tietämämme pyssyriski ja amerikkalainen liipasinherkkyys perhana pilasivat meiltä tuonkin ilon. Mitään kivaa saa ikinä tehdä, murinaa.
Palasimme sumuisia sivupolkuja pitkin kotiin ja yritimme nukkua hyvin lauantain vyökoetta silmällä pitäen. Alakertaamme vain oli muuttanut uusi asujaimisto, joka jatkoi riehakkaita tupaantuliaisjuhliaan ja älämölöään aamuneljään saakka.
Minua se ei juurikaan haitannut, mutta Jänismies oli kuulema joutunut tunkemaan yön aikana korviinsa korvatulpat. Biletys alakerassa jatkuu edelleen, eikä näytä mitään laantumisen merkkejä. Vastaan parhaillaan erämaan kutsuun luukuttamalla kaikkein kovaäänisintä musiikkia mitä koneeltani löydän. Ehkä rupeamme aamuyöstä hiomaan jo jokseenkin kantavaa KIAI-huutoamme, ellei bilehiirien into laannu siihen mennessä. Epäilen, että muutaman karjahduksemme jälkeen saattaisi tulla hyvinkin hiljaista.
Saimme tänään suoritettua taekwondon vihreän vyön. Ihan mukavaa, nyt tuli jo vyökokeessakin kunnon hiki. Selvisimme lähes virheettömästi ja itse tiedostin vain yhden mokan, joka tosin johtui osittain meille annetuista puutteellisesta ohjeistuksesta. Oli muuten hassua paiskia Jänismiestä pitkin lattiaa vapaavalintaisella itsepuolustustekniikalla, kun katsojien joukosta kuului kommenttina vaimea "oh my god". Näytänkö minä muka niin julmalta ja vaaralliselta? Minä pieni ja kiltti ihminen :)
Vyökokeensa läpäisi myös eräs, jonka onnistuminen oli meille henkilökohtaisesti erityisen tärkeää. Hän on todella suloinen ja sympaattinen henkilö, jolle kamppailulajien luonteen huomioon ottaen melkoisen korkea ikä, ei ole ollut mikään este jatkaa, eteen tulevista ylitsepääsemättömiltä tuntuvista vaikeuksista huolimatta. Hänelle on omien sanojensa mukaan ollut vaikeaa oppia pois vääränlaisesta nöyryydestä ja virheidensä liiallisesta häpeämisestä sekä anteeksi pyytelystä ja keskittyä sen sijaan terveen itsetunnon kehittämiseen. Sanoisin kuitenkin, että hän on menossa hyvään suuntaan ja tsemppaamme häntä kovasti aina kun voimme, vaikka hän epäileekin meidän puhuvan hänelle vain sweet talkia.
Pitelimme myös eräälle koetta tekevälle mustalle vyölle murskattavaa lautaa ja yksi pitelijöistä sai dramaattisesti sinkoavasta laudankappaleesta ohimoonsa, hyvä ettei sentään silmänsä.
Opettajamme tuli myöhemmin kehumaan meitä, että heillä olisi meidän tyylistämme opittavaa. Se on vähän noloa meille, sillä tarkoituksemme ei ole mitenkään elvistellä tai vetää mitään ihme sirkusta, vaan tehdä vain se mihin meidän rahkeemme oikeasti riittävät. Pitäisi kuitenkin muistaa aina se, että emme ole suinkaan mitään aloittelijoita, vaan takanamme on satoja kovia treenejä noin seitsemän vuoden ajalta, eikä se voi millään olla vaikuttamatta siihen, kuinka esiinnymme ja kuinka omaksumme uuden lajin alkeet.
Vyökokeemme onnistumisen ja meikäläisen täällä tasan vuoden ajan olon kunniaksi, kaupunki paukuttaa parhaillaan melkoista ilotulitusta taivaalle. Voi sillä tosin olla jotain tekemistä myös Cornellin senioreiden valmistumisen ja kick off partyjen kanssa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti