Kotikaupungin kartalta löytyi vieläkin yksi tuntematon rotko, jossa ei olla käyty.
Kyseinen paikka on jonkinlainen varjeltu salaisuus, sillä sinne ei haluta ympäristöllisten syiden takia mitään turistiryntäystä. Ei sinne kyllä mikään täkäläinen keskiverto kaduntallaaja varmaan edes lähtisi itseään kiusaamaan, kun pääsy kerta edellyttää mudassa rämpimistä, käsien ja vaatteiden ankaraa likaamista, kiipeilyä ja kahlaamista.
En siis tavoistani poiketen laita tänne paikan nimeä enkä osoitetta, sillä ihan hyvä vain jos pysyy harvojen tiedossa. Minä ja Jänismies kuitenkin nautimme uusien paikkojen löytämisestä ja fyysistä kapasiteettia edes hiukan koettelevista olosuhteista, joten tämänpäiväinen pieni vaellus oli oikein räätälintyötä. Varoimme silti visusti askeleitamme ja katsoimme ettemme tallanneet alueen kasveja, sillä tässä maassa ei kaivata enää yhtään enempää välinpitämättömyyttä luonnon suhteen.
Löydettyämme ei-merkityn pysäköintipaikan, tarvoimme hädin tuskin näkyvää polkua pitkin kohti rotkon pohjaa. Polku ei vienyt perille asti vaan edellytti kiipeilemistä puunjuurakoista tukea ottaen ja mätänevälehtisiä sekä kuravellisiä jalansijoja hakien, kiviselle pohjalle ja pienelle putoukselle asti. Siitä jatkoimme matkaa iljanteista joenuomaa pitkin joen puolelta toiselle olosuhteiden mukaan siksakkia kahlaillen.
Eräs rinteessä vastaan tullut mainittava kummallisuus oli öljyisen pikimusta kääpä, jollaista en ollutkaan aiemmin nähnyt. Melkein sen vieressä lahosi vaaleampien kääpien kansoittama puunrunko, jota vitsailimme kääpien megabileileiksi ulkonäön vuoksi. Rinteillä kasvoi myös paljon harsomaisia, hiukan oravanmarjaa muistuttavia valkoisia kukkia ja muutamia lakastuvia kolmilehtiä. Aurinko paistoi metsän seinämän aukosta kuin temppelin ikkunasta sisään.
Jossain vaiheessa jokeen tuli sen verran iso ryppy, että jouduimme kiipeämään pienen pudotuksen katkennutta puun runkoa pitkin alas. Jänismies teki tietysti tervenivelisenä hetken jalansijojaan mietiskeltyään sulavat hämähäkkimiehet, mutta minä jouduin käyttämään puusta peruuttavan karhun taktiikkaa ja hiihtämään persuksillani runkoa pitkin. No sujuihan se niinkin, mutta haarukset olivat kyllä sen jälkeen aika.. hmm.. näköiset. Onneksi pyykkikoneet on aikaa sitten keksitty.
Joen pohjaa jonkun matkaa kahlattuamme pysähdyimme hetkeksi aapailemaan reittiä ja yhtäkkiä toisella puolella etenevä Jänismies hihkaisi minulle, että hänen jalkojensa juuressa on kaksi punatäpläsalamanteria passissa. Ja niinpä olikin. Toinen päivysti uljaassa asennossa kivenlohkareella ja toinen maata röhnötti mahallaan vesilammikossa. Että minä rakastan niitä, ne ovat aivan saakelin kauniita otuksia! Nuo kaksi kirkuvanoranssia newtia saivat meidät innon valtaan ja kuvasimme niitä kameralla, jonka patterit piruuttaan piiputtivat juuri silloin. Saimme sentään muutaman tarkan kuvan. Yllä oleva otos on Jänismiehen käsialaa.
Salamanterit eivät tyynen luonteensa mukaisesti meistä juuri piitanneet, eivätkä liikahtaneet yhtään minnekään läsnäolostamme ja häsläämisestämme huolimatta. Kun sitten menimme kauemmas, pienempi niistä otti ja hyppäsi virtaan, jossa seurasimme hetken sen laiskaa ajelehtimista. Se törmäsi kohtsillään pudonneeseen puunkukintoon ja kiipesi sen jälkeen taas uudelle kivenlohkareelle tapittamaan rotkon menoa. Luulisi vain vaihtolämpöisen kangistuvan pahemminkin moisesta kylmässä vedessä puljaamisesta.
Kun ryvettyneinä ja märältä puusilpulta sekä maatuneilta lehdiltä lemuten, sekä posket punaisina ja hymyillen palasimme kotio, ajattelin mielessäni kuinka onnekas olenkaan löydettyäni miehekseni sellaisen ihmisen, jonka kanssa voi seikkailumielisen lapsen lailla mennä mönkimään metsään ja piilossa oleviin kiintoisiin paikkoihin. Eikä se edes narise yhtään vaikka kastuu ja likaantuu ja kolhii itseään.
Olisimmepa vain tunteneet jo silloin kun olimme pieniä. Olisimme ehkä tulleet jo silloin hyvin toimeen keskenämme. <3 <3 <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti