Rotkossa

En olekaan vielä ennen blogannut rotkon pohjalta.

Istun Cascadilla-gorgen pohjalla virtaavan joen äärellä ja käytän juuri ja juuri, erittäin heikkona signaalina tänne asti yltävää yliopiston langatonta verkkoa.

Oikealla puolella kohisee kaarisillan alta ryöppyävä putous ja vasemmalla puolella aurinko paistaa veden metallinkiiltävään peiliin, juuri ennen kuin joki taas putoaa jyrkästi alaspäin. Liuskekiviset seinämät kallistelevat molemmin puolin. Reunalta kasvavien vaahteroiden lehtilatvuksen läpi siilautuva valo on kuulas ja herkkä. Sielunpuuni sädehtivien lehtien ruodotkin näkyvät läpivalaisussa. Pörheä, hopeahäntäinen kurre puuhastelee vastarannalla ruuan keruun parissa ja jotkut pienet vättiäiset tanssivat soidintanssejaan huntuna veden yllä.

Pitäisi kirjoittaa, mutta lonnimiseksi menee. Luovuuteni on ollut viikkokausia ummella. Työn alla oleva tarina ei etene minnekään ja päähenkilöt käyvät keskenään vain tylsiä, selittäviä dialogeja, jotka kiertelevät ja kaartelevat kuin korppikotkat raatona makaavan loppurymistelyn yllä. Viimeinen luku on jo aikaa sitten kirjoitettu, mutta ei vain se yksi käännekohta. Tarina, joka on ollut ajatuksen tasolla valmiina jo kauan, onkin yhtäkkiä jumiutunut siihen yhteen ainoaan pääkonfliktin sisältävään lukuun, joka ei tunnu heräävän henkiin millään. Millä helkutilla minä oikein pistän hyvän ja pahan vetämään toisiaan lättyyn tavalla, jota ei ole jo miljoonaan kertaan jauhettu ja josta ei ole jo ihan kaikkea sanottu? Siinäpä vasta pulma.

Lähden tästä pian nostamaan rautaa, josko vaikka veri alkaisi kiertää päässä paremmin ja hiki veisi mennessään päähäni pesiytyneet jumipöpöt. Mutta ihan vielä hetken kuuntelen taukoamatonta kohinaa, putoavan veden ääntä, joka on korvissani kuin kauneinta musiikkia.