maanantaina, kesäkuuta 30, 2008

Pelastusoperaatio Pesukarhu

Tuli taas koettua sellaista, että oli adrenaliinia veressä vielä pari tuntia tapahtuneen jälkeenkin.

Olin Jänismiehen seurana puolesta yöstä aamukolmeen asti töissä, kun piti sulattaa ja kuivata kryostaattia. Lähdimme sitten kotiin ja läntystimme leppeän lämpimässä yöilmassa laitoksen takapihalla olevalle autollemme. Kääntyessämme nurkan ympäri saimme kunnon sätkyn, kun autojen varjoissa hiipivä matala, köyryselkäinen elukka päästi pahan porun. Kiilusilmäinen naamionaama osoittautui pesukarhuksi. Samalla alkoi kuulua hurjaa kirkumista myös edessämme olevasta viemärikaivosta.

Viemärin ritilässä roikkuivat pienet, mustat ja hyvin inhimillisen näköiset sormet toivat viimeistään mieleen jonkin epämääräisen viemärikauhuelokuvan. Ritilässä roikkuja huusi kuin päätä leikattaessa ja tajusimme pian, että siellähän on pesukarhunpoikanen loukussa. Nopean tilannekatsauksen jälkeen Jänismies ryntäsi hakemaan rukkasia laitokselta ja minä jäin vahtimaan tilannetta.

Pidin silmällä pesukarhuemoa, sillä oli todennäköistä että se yrittäisi puolustaa pentuaan kynsin ja hampain. Tiedän, että pesukarhut ovat ahdistettuina hyvin aggressiivisia ja niillä voi olla vesikauhu, joka ei välttämättä aiheuta kantajalleen mitään näkyviä oireita, mutta tarttuu kyllä puremasta tai raapaisusta.

Emo kiersi minua lyhyellä säteellä selkä köryssä, sähisten minulle. Se oli hyvin kaunis, hopeaturkkinen eläin. Puhuin sille hiljaa ja tyynnyttelevästi, varautuen koko ajan ottamaan jalat alleni ja ryntäämään sisätiloihin. Yllätyksekseni emo lähti perääntymään ja hiipi laitosrakennuksen nurkalle. Juuri ennen kuin Jänismies ja hänen avuksi lähtenyt työkaverinsa E saapuivat pihalle, näytti siltä että emo kiipesi talon seinää ylöspäin sadevesiränniä pitkin. Käskin poikia pitämään selustaansa silmällä ja laitoin merkille, että natiivi E oli erittäin varuillaan. Hän piti ilmeisesti tilannetta vaarallisena (tosin ihan perustellusti), koska ei tullut lamppunsa kanssa lähellekään viemärin ritilää. Pyysin lampun häneltä itselleni ja menin kurkkaamaan. On tullut nuorempana sen verran käsiteltyä villikissoja, että tiedän mitä odottaa jos eläin sekoaa pakokauhusta.

Jänismies nosti rukkasilla viemärin kantta ja asetti sinne lankun. Pikkukarhu pudottautui viemärin pohjalle parkumaan. Näimme, että kaivoon johti todella ahdas sadevesiputki jota pitkin se raukka sinne oli itsensä ahtanut, eikä osannutkaan tai pystynytkään enää palaamaan takaisin. Menimme kauemmas odottelemaan, että pesukarhu mönkisi pois loukustaan. Kun se oli ryöminyt hetken aapailtuaan lankkua pitkin ylös, syöksyimme nostamaan viemärinkantta paikoilleen, ettei pikkuinen vain menisi sinne uudestaan.

Silloin parkkeeratun auton alla tötterehtivä "minicritter" lähtikin viipottamaan nenäänsä kipristellen minua kohti, vaikka paukutin rukkasiani yhteen ja koitin häätää sen tiehensä. En tiedä mitä vielä hetki sitten meitä aivan järjettömästi pelänneen pikkukarhun päässä ja ennen kaikkea nenässä liikkui. Se suuntasi erittäin päättäväisesti minua päin, vaikka peräännyin koko ajan sen tieltä välttääkseni koskemista. Pakitin ja pakitin, mutta pikkutyyppi vain viipotti minua kohti säälittävän nyyhkyttäviä mnyyh, mnyyh -ääniä päästellen. Paikallaan seisovista pojista se ei piitannut tuon taivaallista. Pitäisiköhän minun kenties olla feromoneistani ja niiden lähettelemistä eläinemoviesteistä huolissani :) ? Sivukaneettina mainittakoon, että pesukarhuilla on erittäin hyvä hajuaisti.

Poikien hämmästyneiden katseiden ja epäuskoisen naurun saattelemana, minä kipitin isoja luuppeja pitkin pihaa, itkevä pieni pesukarhu kintereilläni. Se ei luovuttanut sitten millään, vaikka paukutin edelleen rukkasiani yhteen ja huusin sille lujaa, että hus mene pois! Hetken aikaa jonkinlainen pateettinen emovaisto (pienet suloiset pörröiset eläimet, you know) meinasi ottaa minussa vallan ja olin vähällä katsoa, että mitä pesukarhu oikein meinaa. Siis sen eleet eivät missään nimessä olleet aggressiivisia, vaan tyystin sellaisia että "oota pliis mua, oota pliis mua, ota mut syliin". Kun näytti todennäköiseltä, että se todella luulee minua emokseen, aikoo tulla minuun kiinni ja kenties jopa kiivetä lahjettani pitkin, tulin taas järkiini ja otin ritolat. Kallossani takoi karu totuus siitä, että emo taatusti hylkää poikasen, johon on tarttunut ihmisen haju.

Tein harhautuksen houkuttelemalla pikkuisen siihen kohtaan, missä emo oli viimeksi ollut. Kieppasin parkkeeratun auton ympäri ja otin täpöillä spurtin sinne, missä päätään pyörittelevät E ja Jänismies seisoskelivat kameran puutetta kovasti harmitellen. Pikkuinen jäi hämmentyneenä nurkkaan nuuhistelemaan. Sitten se vasta alkoikin nyyhkyttää. Jestas mikä ääni! Aivan erilainen, kuin aiempi hätääntynyt kirkuminen ja se todella toi mieleen itkemisen.

Minä olin ihan ahdistuksissani pienen pesukarhun hädästä ja huolissani siitä, että emoa ei enää näkynyt missään. Päätimme hetken seurata tilannetta kauempaa. Yhtäkkiä, pennun lyllertäessä pitkin seinänviertä, varjoissa häilähti isompi eläin. Emo oli sittenkin tullut noutamaan pikkuistaan. Emme tajunneet, mistä se varjoeläin oikein oli materialisoitunut, sillä piha (jossa oli hyvä näkyvyys) oli hetkeä sitten ollut täysin tyhjä.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli aivan uskomatonta. Emo nappasi pennun hampaisiinsa ja lähti kiipeämään sen kymmenmetrisen kerrostalon vesiränniä pitkin kohti kattoa. Katselimme leuka rinnuksille tippuneena, että tuo ei voi olla totta ja nuo putoavat ihan saletisti. Pesukarhu kun ei todellakaan ole mikään pienen oravan kokoinen tarrapallo vaan reilusti kissaa suurempi ja paksumpi. Mutta niin se emo vain metri metriltä hiissasi itsensä ränniä pitkin ylös, ohitti todella hankalan kallistumakohdan ja hävisi katolle. Ilmeisesti reitti oli sille tuttu, se oli tarkkaillut siellä tilannetta ja laskeutunut poikasen vapauduttua huomaamattamme takaisin alas. Myöhemmin tarkistimme verkosta faktan, että pesukarhut ovat huikeita kiipeilijäeksperttejä. Niiden ihmismäiset sormet ovat erittäin näppärät ja tuntoherkät ja niiden takajalat kääntyvät niin, että ne pystyvät kiipeämään pää alaspäinkin. Mutta että tuommoinen kiipeäminen pentu suussa... huh, huh.

Me poistuimme paikalta ihan äimän käkenä. Oli hyvä mieli siitä, että oli onnistunut tekemään hyvän työn, mutta toisaalta taas rintaa pusersi huoli siitä että pääsevätköhän ne katolta takaisin alas vai onko pentu kohta taas viemäriputkessa. Murhettaa se, miten vaarallisessa ympäristössä nuo hurmaavat otukset joutuvat kaupungissa elämään. Tuon tuosta raitahäntiä näkee tien poskessa auton alle jääneinä. Ei ole elämä niilläkään helppoa.

Tarinalla on todella ikäväkin puolensa. Inhoni ihmiskuntaa kohtaan otti taas aimo harppauksen, kun myöhemmin löysin verkosta muutamienkin punaniskajunttien amerikkalaisten vinksahtaneita asenteita pesukarhuja kohtaan. Eräskin alleviivatun juntti kusipääisä hehkutti kuinka paha ja vallan demoniset mittasuhteet saanut pesukarhu TERRORISOI tahallaan hänen pientä, viatonta tytärtään. Tyttö kuulema nyyhkii iltaisin, että coon-coon tulee ja vie hänet! Isä pyysi ihmisiltä neuvoja pesukarhun myrkyttämiseen, lisäten että vinkuvien vasureiden ja muiden hyvistelijöiden ei kannata vaivautua vastaamaan.

Hänelle oli kuitenkin osuvasti vastattu, että olet aika paska roolimalli opettaessasi lapsellesi, että kaikki epämiellyttävät ja pelottavat olennot pitää tappaa heti kättelyssä, eikä muita vaihtoehtoja ole. Häneltä myös kysyttiin, että meinaatko myrkyttää sängyn alta mörötkin, kunhan tyttösi alkaa pelätä niitä. Ison koiran hankkiminen, pihan siivoaminen, Repel-karkotteiden sumuttaminen, pippuriuutteen levittäminen, otuksen loukuttaminen ja pois vieminen, penskansa perään katsominen, (pesukarhut muuten liikkuvat yöllä, että ihmettelen hiukan, miten se kakara muka voisi joutua yksinään, pimeässä, yöaikaan pesukarhun kanssa nokitusten) pesukarhuista lapselleen maltillisesti kertominen tai vaikkapa omalle reviirilleen KUSEMINEN eivät nähtävästi tänne punaniskalle kelvanneet neuvoiksi, vaan MYRKYTTÄMÄÄN piti ehdottomasti päästä. Tekisi mieleni neuvoa, että katkaise äijä siemenjohtimesi, niin se pahin osa ongelmaa ratkeaa kenties itsekseen.

Toinen latvalahoinen, julkikristitty äiti puolestaan hehkutti miten ihanaa ja mahtavaa onkaan kun hänen upean aloitekykyiset poikansa saavat niin mielettömät kiksit siitä, että metsästävät, tappavat ja nylkevät pesukarhuja. Hänen kuvauksessaan toistui niin monta kertaa sana excited, että sai jo kuvan kahdesta pikku kakarasta suurin piirtein pippeli pystyssä siitä riemusta, että saavat TAPPAA ja nylkeä eläimiä. Pojat olivatkin kuin naantalin aurinkoja, saatuaan pesukarhuja häkkiin ja päästyään kalttaamaan niitä lakkitarpeiksi. Eikä ihme kun kunnon luomakunnan herratar-asenteella varustettu äiti niin vuolaasti moista toimintaa ylistää. Häkitetyn pesukarhun kuvan kera piti oikein riemuita, että "He will soon be a cooncap!". Hyi helvetti, etten sanoisi.

Ymmärrän täysin, että pesukarhut ovat monin paikoin todella kiusallisia tuhoeläimiä, rabieksen takia jopa ihmiselle vaarallisia ja helposti liikaa lisääntyessään sietämätön ja muulle eläimistölle haitallinen maanvaiva. Niitä on aivan pakko rajoittaa metsästämällä, kun kerta ihmiset ovat tunkeneet niiden kanssa samoille apajille. Mutta sitä minä en ymmärrä, kun äiti iloitsee ja kannustaa ylpeydestä pörhöllään poikiaan tuntemaan pulppuavaa riemua ja mielihyvää siitä, että nämä tappavat eläimiä. Eikö vastuuntuntoinen metsästäjän pitäisi oppia nimen omaan pitämään itsensä moisten tunnejuttujen ulkopuolella, sillä muutenhan metsästetään pelkästään tappamisen ILOSTA, JÄNNITYKSESTÄ ja HUVIKSEEN? Ihan vain siitä syystä, että elävän olennon kuolema aiheuttaa mukavaa kutinaa vatsanpohjassa ja tekee sinusta sankarin. Ja mitä helvettiä tuon ikäiset kakarat ylipäätään tekevät metsästämässä? Heidän pitäisi olla paijaamassa eläimiä, opettelemassa empatiaa ja tappamassa vasta sitten, kun aivot ovat tarpeeksi kehittyneet realistisesti tajuamaan mistä elävän olennon hengen ottamisessa on kyse. Eipä tosin tarvitse enää ihmetellä, millaisessa maaperässä niitä tappamiseen ja sotimiseen kivan mutkattomasti suhtautuvia miehiä kasvaa.

Jos murhe ja synkistys pesukarhujen karuista kohtaloista valtaa mielen, katsokaa vaikka city-eläinten ahdingosta kertova animaatioelokuva nimeltä Pom Poko (edit: joka siis kertoo tanukeista eli supikoirista, ei pesukarhuista). Sitä voisi suositella lämpimästi edellä mainitun perheen lapsillekin. Tai käykää vilkuilemassa pesukarhujen elämästä kertovia Ingo Bartussekin mielenkiintoisia kuvia.

11 kommenttia:

Zepander kirjoitti...

En käynyt katsomassa linkkejä (päästään sairaiden varsinkaan) mutta pelastustarina oli hieno! Oikein laittoi jänskättämään, miten täs käy :-))

Sit noista toisista, välillä ihmetyttää miten vinoon ihminen voi kasvaa ja silti kaikki ne vaan lisääntyvät keskenään ja opettavat samaa natsipaskaa jälkikasvulleen?!

Hyvin kirjoitat.

Ta-Miit kirjoitti...

Oi, tänään oli sentään uutisissa sellainen eläinjuttu, että jää meikäläiseltä suu auki ihmetyksestä:

http://www.dailymail.co.uk/news/
worldnews/article-1030279/
Pictured-The-moment-wildlife
-officer-risked-life-save
-drowning-bear.html

Kunnioitettava ja rohkea mies. Ei meinaan moni kaveri tekisi tuollaista pelastusoperaatiota.

shaoli kirjoitti...

Mamiiiii! Kuvasit juuri elävästi, miltä tuntuu, kun joku äitiään etsivä kulkee perässä. Täällä meillä niitä on vain kaksi, viipottavat perässä 24/7, ja pakoon ei pääse.

Pikkutytöllä on varmaan mielikuvitus hieman lähtenyt laukkaamaan ja siihen ei kyllä auta, vaikka isi tappaisi kaikki maailman pesukarhut.

Ärsyttäviä tyyppejä.

Ta-Miit kirjoitti...

Joo, oli se kyllä hämmästyttävää. Ihan kuin minuun olisi yhtäkkiä asennettu joku magneetti, joka vetää pikkupesukarhua puoleensa. Vissiin sama ilmiö kuin ankanpoikasilla, jotka leimautuivat ilmapalloon.

Luulen, että isä itse on myös ruokkinut lapsensa pelkoja pesukarhuja kohtaan uhoamalla lapsen kuullen, miten älyttömän vaarallisia ne ovat ja miten ne pitää tappaa. Todella surullista ja halveksuttavaa.

Tulee mieleen vastakkaisena kokemuksena oma äitini, joka opetti minulle, ettei hämähäkkejä pidä tappaa ja ettei niistä ainakaan Suomessa ole ihmiselle mitään vaaraa.

Anonyymi kirjoitti...

Pom Poko ei muuten kerro pesukarhuista vaan tanukeista eli suomalaisittain supikoirista, jotka eivät ole edes sukua pesukarhuille.

chi kirjoitti...

Heissan! Olipas hyvä ja vauhdikas kirjoitus tämä. Oikein näin sieluni silmillä sen pesukarhunpennun jahtaamassa sinua... Luulikohan se tosiaan, että sinä voisit alkaa sille uudeksi emoksi. :D

Ta-Miit kirjoitti...

Anonyymi, kiitos korjauksesta. Olen itse ollut täysin väärässä uskossa yleisesti käytetyn väärän käännöksen takia. Wikipediakin toteaa, että Tanuki is often mistakenly translated as raccoon or badger.

Vähän kyllä ihmettelinkin Pom Pokon hahmojen suurta kokoa, vaikken vielä siinä vaiheessa ollut koskaan nähnyt elävää pesukarhua.

No menee se Pom Poko silti mainiosti city-eläinten ahdingosta ja ihmisten piittaamattomuudesta kertovana valistusleffana.

Ta-Miit kirjoitti...

Chi, oli kyllä yksi elämäni säväyttävimpiä kokemuksia. Minun kaikki mahdolliset emonvaistoni ovat selkeästi suuntautuneet pelkästään eläimenpoikaisiin :)

Anonyymi kirjoitti...

Tarina oli todella mielenkiintoinen :)!

Onkohan tuon hullun äidin mielestä siis kristillistä tappaa luojan luomia eläimiä? Tuntuu olevan taas puurot ja vellit sekaisin näitten tyyppien etiikassa.

Ta-Miit kirjoitti...

Kristityt luultavasti vetoavat siihen, että jumala muka loi elukat vain heidän tarpeitaan tyydyttämään.

En vain tajua, miten he voivat riemusta hihkuen tappaa noin suloisia otuksia. Onko noilla ihmisillä sielua laisinkaan?

Ymmärrän ihmisiä jotka metsästävät syödäkseen ja tarpeeseensa, mutta pelkän urheilun ja huvin vuoksi metsästäminen on yhtä sairasta kuin toisten ihmisten tappaminen huvin vuoksi.

chi kirjoitti...

Mukavaa reissua luonnon helmassa! Jään innolla odottelemaan matkan tuotoksena syntyviä valokuvia... =)

Täällä on yöt niin kylmiä, että ei tulisi mieleen lähteä leireilemään tällä hetkellä ilman, että laittaisi nuotion lämmittämään tai ottaisi talvikäyttöisen makuupussin lämmikkeeksi. Muuten kyllä telttailussa on omat puolensa, vaikka en kyllä mikään eräihme olekaan, heh. :D