Kylmä ja kova maa on kotimaa. Kuunnelkaa kun se laulaa.
Newarkilla lentokoneeseen astuessamme, minua ja Jänismiestä vilkaisi päästä jalkoihin norjalainen vanhempi nainen. Hän puuskahti sydämensä pohjasta: "Luojan kiitos, teillä ei ole lapsia! Katsokaas, olette juuri saapuneet lastentarhalennolle. " Vilkaistessani hämmentyneenä ympärilleni huomasin, että "joka toisella" matkustajalla tosiaan oli pieni kullannuppu mukana.
Se tarkoitti lähes taukoamatonta, tärykalvoja raastavaa huutorääkynäkonserttia läpi yön ja aina kun yksi lopetti, pian toinen aloitti. Maailmassa on harvoja yhtä pirullisia ääniä (palohälytin ehkä), joten oli turha kuvitella nukkuvansa silmäystäkään. Norjalainen suorasuu kunnostautui vielä pukemalla monien ajatukset sanoiksi ja huomauttamalla myrkyllisesti hymyillen eräälle äidille, että lapsenne muuten karjuu kuin pieni paholainen. Itse en ilkeäisi moista kenellekään laukoa, mutta turha teeskennellä sitäkään, että pystyisin univelkaisena kovin myötämieliseen ja rakentavaan ajatteluun. Voisin kyllä riemumielin allekirjoittaa vetoomuksen äänieristetyistä lentotiloista lapsiperheille.
Kööpenhaminassa lentokentällä juoksimme unenpuutteesta vahakynttilänkalpeina, ruuhkassa sähiseviin ihmisiin törmäillen vaihtolennolle, viiden ruhtinaallisen minuutin marginaalilla ehtien. Lippujemme tarkastaja vittuili meille sojona, kun olimme niin hengästyneitä. Näiden valaisevien esimerkkien valossa saatoin todeta, että tervetuloa taas siihen normaaliin maailmaan, jossa makeat sokerihymyt, ylikohteliaisuus ja kouristuksenomainen korrektius ovat lähinnä naurun ja pilkan kohde.
Nukkua sain vasta hamassa tulevaisuudessa, sillä lentokentältä matkasimme vielä kuusi tuntia kotiseudulleni ja valvoimme myöhään aamuyöhön syrjäkylän kantakapakassa kaljaa kitaamme kumoten. Pöytäämme istahti siellä alta aikayksikön vanhempi mies, joka tiedusteli olemmeko saatananpalvojia, kun hän näet on sellainen ja hakee juttuseuraa. Olipa mukavaa laukaista kiertelemättä ja kaartelematta, että mielestäni saatananpalvonta on ihan perseestä.
Viimeisten kymmenen päivän aikana univelkani on tuplaantunut ties monenteenko potenssiin ja pääni on täynnä surisevia ampiaisia. Kunniamaininta tomeralle (vai sadistiselle?) äidille, jonka mielestä on suunnattoman antoisaa tulla herättämään jetlagista kärsivä tytär kahta minuuttia vaille kuusi-nolla-nolla ja saarnata vakavalla naamalla, että vasta aamuseitsemältä ylös nouseva (vaikkakin kolmelta nukkumaan mennyt) ihminen on "vetelä".
Olen istunut päiväkausia (ja osan yhdestä yöstäkin) huulet karrelle rohduttavassa sateessa ja tuulessa, sekä välillä myös fantasiakirjamaisessa pilvipoudassa järvellä, teräksenharmaata vedenpintaa ja oikullista kalantuloa vahdaten sekä matkansa pään kohdanneiden kuhien purukalustoa ja kummallisia peilisilmiä ihmetellen.
Olen saunonut karun paratiisimaisen autiosaaren kalasaunalla. Olen uinut hampaita kalisuttavassa vedessä, kävellyt alasti "vetten päällä", maannut toppatakissa hiekkarannalla, istunut yömyöhään nuotiolla savuntuoksusta nauttien ja nukkunut perimätiedon mukaan entiseksi ruumishuoneeksi luulemassamme kalamajassa, vuodelta miekka ja kirves olevilla homehtuneen näköisillä, reikäisillä patjoilla.
Olen kiskonut salmiakkia, punaviiniä, olutta ja makkaraa niin, että verisuonet tykyttävät ratketakseen otsalla ja laiduntanut äidin puutarhan läpi kaikkea mahdollista syötäväksi kelpaavaa märehtien. Olen nauttinut pikkuveljen savustamasta tajuttoman herkullisesta kuhasta, kälyn Kultakalliolta keräämistä kantarelleista tehdystä kastikkeesta sekä ystävien savustamista ihanan rasvaisista ja suussa sulavista muikuista.
Osan ajasta olen matkatavaroiden viivästymisen vuoksi viettänyt minua noin 30 kiloa painavamman "pikku"veljen tyylikkäissä lökäverkkareissa ja äidin lähes tunnistamattomaksi hiutuneessa villapaidassa, karmeassa pastellisävyliivissä sekä jostain ranskalaisesta tavaratalosta ostetussa violetissa kukkahattutäti-hatussa hilluen. OOO-SAM! Minun täytynee mitä pikimmin anoa lupaa liittyä Lumppujen ja Lureksin huipputyylitietoiseen kirjoittajakaartiin.
Olen kuunnellut vuoden aikana kertyneet kauhutarinat kyläläisten ja sukulaisten surullisista kohtaloista, jotka hyytävät sydämen hilelihaksi. Pelko ja suru, joita naiivisti luulin juosseeni karkuun, istahtivat tanakasti takaisin olkapäälleni ja kertoivat pysyttelevänsä siellä elämäni loppuun saakka.
Kuriositeettina isäpuoli lykkäsi päivänä muutamana käteen sanomalehden, jossa oli uutinen kotitilallani aikoinaan tiuhaan työapuna viihtyneestä miehestä, joka on lukemattomien tekemiensä rikosten jatkeeksi syytettynä ystävänsä murhasta ja tämän paistamisesta nuotiolla. En ollut edes yllättynyt, sillä syytetty henkilö on kuvottava niljake, joka ansaitsisi kuulan kalloonsa.
Olen ollut näiden kymmenen päivän aikana kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Yllättynyt, hurmaantunut, seurallinen, onnellinen, hilpeä, toiveikas, tasapainoinen, selkeä, tokkurainen, hämmentynyt, ärtynyt, vihainen, pelokas, tuskainen, ahdistunut, järkyttynyt, yksinäinen, erakkouttani huutavasti kaipaava ja surullisempi sekä synkempi kuin koskaan elämäni aikana.
Tietää ainakin tulleensa kotiin.
Newarkilla lentokoneeseen astuessamme, minua ja Jänismiestä vilkaisi päästä jalkoihin norjalainen vanhempi nainen. Hän puuskahti sydämensä pohjasta: "Luojan kiitos, teillä ei ole lapsia! Katsokaas, olette juuri saapuneet lastentarhalennolle. " Vilkaistessani hämmentyneenä ympärilleni huomasin, että "joka toisella" matkustajalla tosiaan oli pieni kullannuppu mukana.
Se tarkoitti lähes taukoamatonta, tärykalvoja raastavaa huutorääkynäkonserttia läpi yön ja aina kun yksi lopetti, pian toinen aloitti. Maailmassa on harvoja yhtä pirullisia ääniä (palohälytin ehkä), joten oli turha kuvitella nukkuvansa silmäystäkään. Norjalainen suorasuu kunnostautui vielä pukemalla monien ajatukset sanoiksi ja huomauttamalla myrkyllisesti hymyillen eräälle äidille, että lapsenne muuten karjuu kuin pieni paholainen. Itse en ilkeäisi moista kenellekään laukoa, mutta turha teeskennellä sitäkään, että pystyisin univelkaisena kovin myötämieliseen ja rakentavaan ajatteluun. Voisin kyllä riemumielin allekirjoittaa vetoomuksen äänieristetyistä lentotiloista lapsiperheille.
Kööpenhaminassa lentokentällä juoksimme unenpuutteesta vahakynttilänkalpeina, ruuhkassa sähiseviin ihmisiin törmäillen vaihtolennolle, viiden ruhtinaallisen minuutin marginaalilla ehtien. Lippujemme tarkastaja vittuili meille sojona, kun olimme niin hengästyneitä. Näiden valaisevien esimerkkien valossa saatoin todeta, että tervetuloa taas siihen normaaliin maailmaan, jossa makeat sokerihymyt, ylikohteliaisuus ja kouristuksenomainen korrektius ovat lähinnä naurun ja pilkan kohde.
Nukkua sain vasta hamassa tulevaisuudessa, sillä lentokentältä matkasimme vielä kuusi tuntia kotiseudulleni ja valvoimme myöhään aamuyöhön syrjäkylän kantakapakassa kaljaa kitaamme kumoten. Pöytäämme istahti siellä alta aikayksikön vanhempi mies, joka tiedusteli olemmeko saatananpalvojia, kun hän näet on sellainen ja hakee juttuseuraa. Olipa mukavaa laukaista kiertelemättä ja kaartelematta, että mielestäni saatananpalvonta on ihan perseestä.
Viimeisten kymmenen päivän aikana univelkani on tuplaantunut ties monenteenko potenssiin ja pääni on täynnä surisevia ampiaisia. Kunniamaininta tomeralle (vai sadistiselle?) äidille, jonka mielestä on suunnattoman antoisaa tulla herättämään jetlagista kärsivä tytär kahta minuuttia vaille kuusi-nolla-nolla ja saarnata vakavalla naamalla, että vasta aamuseitsemältä ylös nouseva (vaikkakin kolmelta nukkumaan mennyt) ihminen on "vetelä".
Olen istunut päiväkausia (ja osan yhdestä yöstäkin) huulet karrelle rohduttavassa sateessa ja tuulessa, sekä välillä myös fantasiakirjamaisessa pilvipoudassa järvellä, teräksenharmaata vedenpintaa ja oikullista kalantuloa vahdaten sekä matkansa pään kohdanneiden kuhien purukalustoa ja kummallisia peilisilmiä ihmetellen.
Olen saunonut karun paratiisimaisen autiosaaren kalasaunalla. Olen uinut hampaita kalisuttavassa vedessä, kävellyt alasti "vetten päällä", maannut toppatakissa hiekkarannalla, istunut yömyöhään nuotiolla savuntuoksusta nauttien ja nukkunut perimätiedon mukaan entiseksi ruumishuoneeksi luulemassamme kalamajassa, vuodelta miekka ja kirves olevilla homehtuneen näköisillä, reikäisillä patjoilla.
Olen kiskonut salmiakkia, punaviiniä, olutta ja makkaraa niin, että verisuonet tykyttävät ratketakseen otsalla ja laiduntanut äidin puutarhan läpi kaikkea mahdollista syötäväksi kelpaavaa märehtien. Olen nauttinut pikkuveljen savustamasta tajuttoman herkullisesta kuhasta, kälyn Kultakalliolta keräämistä kantarelleista tehdystä kastikkeesta sekä ystävien savustamista ihanan rasvaisista ja suussa sulavista muikuista.
Osan ajasta olen matkatavaroiden viivästymisen vuoksi viettänyt minua noin 30 kiloa painavamman "pikku"veljen tyylikkäissä lökäverkkareissa ja äidin lähes tunnistamattomaksi hiutuneessa villapaidassa, karmeassa pastellisävyliivissä sekä jostain ranskalaisesta tavaratalosta ostetussa violetissa kukkahattutäti-hatussa hilluen. OOO-SAM! Minun täytynee mitä pikimmin anoa lupaa liittyä Lumppujen ja Lureksin huipputyylitietoiseen kirjoittajakaartiin.
Olen kuunnellut vuoden aikana kertyneet kauhutarinat kyläläisten ja sukulaisten surullisista kohtaloista, jotka hyytävät sydämen hilelihaksi. Pelko ja suru, joita naiivisti luulin juosseeni karkuun, istahtivat tanakasti takaisin olkapäälleni ja kertoivat pysyttelevänsä siellä elämäni loppuun saakka.
Kuriositeettina isäpuoli lykkäsi päivänä muutamana käteen sanomalehden, jossa oli uutinen kotitilallani aikoinaan tiuhaan työapuna viihtyneestä miehestä, joka on lukemattomien tekemiensä rikosten jatkeeksi syytettynä ystävänsä murhasta ja tämän paistamisesta nuotiolla. En ollut edes yllättynyt, sillä syytetty henkilö on kuvottava niljake, joka ansaitsisi kuulan kalloonsa.
Olen ollut näiden kymmenen päivän aikana kaikkea mahdollista laidasta laitaan. Yllättynyt, hurmaantunut, seurallinen, onnellinen, hilpeä, toiveikas, tasapainoinen, selkeä, tokkurainen, hämmentynyt, ärtynyt, vihainen, pelokas, tuskainen, ahdistunut, järkyttynyt, yksinäinen, erakkouttani huutavasti kaipaava ja surullisempi sekä synkempi kuin koskaan elämäni aikana.
Tietää ainakin tulleensa kotiin.
12 kommenttia:
Siis täydellinen loma!
Iisi
Sitä se kotomaa teettää ,D
Voihan vitalis, ei mun lomat vaan noin täynnä tapahtumia ole. Mutta ehkä mie olen tottunut suomeen. ;-D
Sittenhän te varmaan haluatte käväistä täällä meidän kakaralaumassa valvomassa vähän lisää?
Shaoli, onneksi teillä ei ole kahtakymmentä ärtyisää lasta ja lentolastillista univelkaisia aikuisia yhdessä tilassa. Eivätkä S ja N taatusti jaksa huutaa putkeen kymmentä tuntia, vaikka vuorottelisivat :D
Niin, tuutteks te käymään?
Lomalleko vain vai olemaan?
Symp & emp, musta harva asia on niin arsy ja paha kuin se, ettei saisi nukkua silloin kun haluaa :-((
Lomalla vain, syyskuussa takaisin.
Shaoli, tullaan mielellään, mutta mennee syyskuun puolelle, lähemmäs lähtöä ennen kuin pääsen Helsinkiin. Laitan postia.
Zepa, harva asia tuhoaa mielenterveyttä yhtä tehokkaasti kuin univelka. Muutun vähäunisena ihan psykoottiseksi ja neuroottiseksi.
Heh kuulostaa siltä että teillä on siellä tosiaankin kunnon kesälomameininki! Varmaan saattaa tulla hiukan kulttuurishokkiakin noin pitkän poissaolon jälkeen Suomesta. Oon muuten kans lähdössä omia vanhempia katsomaan viikonlopuksi! Odotan sitä innolla, vaikka tiedänkin ettei hössötyksestä ja passauksesta tule taas loppua ollenkaan. Se on kumma kun sitä itsekin taantuu aina ihan teinin asteelle kotona käydessä, kiukuttelee ihan kummista asioista ja hyvä ettei kotiintuloajoista riitele. :D
Tulkaahan hei myös Turkuun päin pian, olis ihana nähdä teitä molempia!
ps. sano muuten terveisiä sinne kotipuoleen!
Juup, Shaoli, kerron kyllä.
Chi, vanhemmat osaavat joskus olla aivan suunnattoman ärsyttäviä ollessaan fakkiutuneita omiin elämänrytmeihinsä ja luullessaan, että oma elämäntapa ja rutiinit ovat ainoita oikeita ja suotavia.
He voivat yleensä luottaa siihen, että kiltit aikuiset lapset kuuntelevat ojentamista korvat luimussa, eivätkä anna samalla mitalla takaisin.
Välillä kyllä käy otsasuoni tykyttämään.
Lähetä kommentti