tiistaina, marraskuuta 25, 2008

Equus

Yksi New Yorkin matkani erikoisuuksista oli Equus-näytelmä. Näkemäni muotoileminen tekstiksi on ollut minulle yllättävän vaikeaa. Jo senkin vuoksi, että nuoren ihmisen särkymisen teema liippaa tosielämää kipeän läheltä.

Kun näytelmästä alkoi 2006 olla puhetta ja kuvankauniit promokuvat putkahtelivat julkisuuteen, ajattelin kateellisena, että tuotapa en taatusti tule koskaan näkemään. Ainakaan Daniel Radcliffen tähdittämänä, tuskinpa muutenkaan.

Miksi sitten halusin nähdä juuri tämän Equusin? Mitäpä sitä sen kummemmin jeesustelemaan. Myönnän, että Daniel niin alasti kuin vaatteet päällä, on se juju, jonka ansiosta 1973 kirjoitettu raaka ja omituinen näytelmä kiinnostaa. Tirkistelyn tai kaksinaismoralismin problematiikkaan kompastuvat voivat hakea polttoainetta kirjoituksestani "Katsoa saa, muttei koskea tai aukoa päätään".

Niin vain sitten kävi, että minä ja näytelmä päädyimme toisistamme houkuttelevan lyhyen välimatkan päähän. Broadway kun on joka tapauksessa yksi täälläoloajan "täytyy" -jutuista ja hintakaan ei ajanut meitä suolaisuudestaan huolimatta ihan vararikkoon. 11.10 sitten istuin Jänismiehen ja J:n kanssa Broadhurstin teatterissa Broadwaylla katsomassa, meneekö näytelmä komean nuoren miehen paljasta nahkaa syvemmälle.

Peter Schafferin näytelmä oli lavasteiltaan hyvin karu ja uskollinen alkuperäisesityksen ratkaisuille: muutama siirreltävä sohvapalikka, avautuvat "tallinovet" ja valaistus. Siinä kaikki. Esityksen huomiota herättävin visuaalinen anti keskittyi provosoivasti mainostettuun alastomuuteen ja hevosia esittäviin, atleettisiin miestanssijoihin, joilla oli futuristiset metallihäkkyräpäät sekä korkeat metallikengät.

Näytelmä koostuu enimmäkseen jutustelusta, jonka avulla psykologi yrittää selvittää, miksi hänen hoidettavakseen sysätty 17-vuotias, hevosia palvova poika sokaisi kuusi hevosta kaviokoukulla. Näytelmän luomisen taustalla on kirjoittajan ohimennen kuulema huhupuhe, että näin olisi tapahtunut oikeastikin, mutta ei muita liittymäkohtia tositapaukseen.

Psykiatri kaivaa eri henkilöhahmojen kanssa keskustelemalla esille sekavan vyyhden ruumiillisuuden tabuja, uskonnollisuutta, moraalisääntöjä ja ihmisten toistensa ymmärtämättömyyttä, jotka ovat osaltaan tökkineet katastrofin liikkeelle. Samalla psykiatri tulee kaivelleeksi syvältä myös omaa sieluaan. Hän huomaa, että kaiveltuaan ihmissielua pimeimpiä sopukoita myöten ja sopeuduttuaan ihmisyyden lukuisiin sääntöihin, hän on samalla kadottanut oman elinvoimansa.

Näytelmässä keskeistä on ihmisen psyyken hauraus, sekä taipumus etsiä sille tukea milloin mistäkin mielikuvitusmaailmasta. Päähenkilö on nuorena ihmisenä toisaalta kaunis, vahva ja kovin ponnistuksin ehdottomaan täydellisyyteen pyrkivä. Elämä on hänellä vielä edessäpäin. Toisaalta hän on tarkemmin nimeämättömän valvovan silmän (jumala, idolit, sopivuussäännöt, kauneusihanteet) edessä häpeissään, epävarma, heikko ja avuton, eikä haluaisi millään myöntää, että on oikeasti pihalla kuin porkkanan nivusiinsa saanut lumiukko.

Vietit sanovat yhtä, aikuisten kaksinaamainen moraalikasvatus toista ja oma absurdi fanatismi kolmatta ja sitä kaikkien mieli ei kestä. Nautintoon, iloon ja oman ruumiin hyväksymiseen tähtäävä kehitys vääristyy sekasotkun keskellä tuhoisaksi epäonnistumisen ja likaisuuden kokemukseksi, häpeäksi ja vihaksi. Päähenkilön tapauksessa koetun häpeän ei tarvitse olla edes suoraa, sillä yliherkkä mieli vääristelee implisiittisetkin viestit todellisuutta suuremmiksi. Päähenkilön minuus on niin hentoinen, että eläimen itsessään merkityksetön tuijotus muuttuu jumalan tuomitsevaksi katseeksi ja aiheuttaa lopullisen murtumisen.

Näyttelijöiden alastonkohtaus muuten osoittautui perustelluksi tehokeinoksi sekä olennaiseksi osaksi tarinaa. Lavalla nivusiaan reidellä peittelevä Daniel onnistui herättämään katsojassa aitoa myötätuntoa ja muistikuvia siitä, miten pelottavasti, ristiriitaisesti ja jopa sekopäisesti murrosikäinen voi kokea heräävän seksuaalisuutensa.

Sitten kun nuorella ihmisellä loppuvat defenssimekanismit ja päässä napsahtaa pahasti, jälki ei tunnetusti ole kovin kaunista. Näytelmän kliimaksissa kuvattiin sydäntäriipaisevasti, kuinka koteloituneesta ihmisestä voi kuoriutua painajaismainen demoni.

Itseeni näytelmässä teki suurimman vaikutuksen kohtaus, jossa kuvataan hevosten sokaiseminen. Daniel näytteli ansiokkaasti raivokohtauksen, jossa meni kirjaimellisesti nakuna pitkin seiniä. Samalla kaiuttimista pauhasi hevosten viiltävää kirkunaa. Hurjasti teutaroivat hevostanssijat saivat tuotua kohtauksen tunnelman esille paremmin kuin vastaava olisi onnistunut millään trikkikuvilla tai roiskuvalla tekoverellä.

Kohtauksen suunnaton surullisuus iski mielestä läpi, aivan kuin se kaviokoukku olisi osunut omiin silmiin. Näytelmän jälkeen olin niin liikuttunut, että en pystynyt toviin edes puhumaan. Ja kyllä, -se meni pintaa paljonkin syvemmälle. Jäljelle jäi se ikuinen, kalvava kysymys, johon ei tunnu ihmisen pahuuden suhteen löytyvän tyhjentävää vastausta: MIKSI!!!?

Seuraavalla viikolla menin kirjakauppaan ja ostin näytelmän omakseni. Tarinassa on vielä paljon yksityiskohtia, jotka täytyy kaivaa lukemalla esille.

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Equus on helvetin hyvä teksti, ja on mahtavaa, jos sitä sattuu näkemään esityksen joka ei ole tekstiä huonompi.

Mä en tuntenut näytelmää ennen kuin menin katsoamaan sen joskus kivikaudella Jyväskylän kaupunginteatteriin. Tekihän se vaikutuksen. On tullut sittemmin luettuakin, toki.

Chi kirjoitti...

Olihan hieno näytelmäarvostelu! Varmasti oli näkemisen arvoinen, ainakin näin kuvauksesi perusteella. Tarina kuulosti koskettavalta.