Terveisiä Washingtonista

Nyt on sitten tapahtunut se, jota olen odottanut kahdeksan masentavaa vuotta. Valta vaihtui jenkkilässä. JII-HAA! Näyttäisi siltä, että virkaan on viimein valittu harvinaisen suoraselkäinen ja älyllinen elämänmuoto. Minun ei tarvitse enää hävetä silmiä päästäni ja sydäntä rinnastani sen takia, että asun vihollisdiktaattorin hallitsemassa maassa.

Winston Churchillin sanoin: You can always count on Americans to do the right thing - after they've tried everything else. Sain etuoikeuden olla todistamassa Obaman virkaanastujaisia, kun valvoin sormi hostellin varausnäppäimellä vaaliyön, tulosten ratkeamiseen asti. Onnistuin yllättämään itseni (parilla aiemmalla yrityksellä olen onnistunut varaamaan mm. torakkaloukun ja hostellin tyystin väärästä maasta...) sillä tulin napanneeksi todella edullisen hostellihuoneen, josta ei ollut juurikaan mitään muuta valittamista kuin se, että paikan sisälämpötila oli hivenen liian paahteinen viileään asuintaloon tottuneelle. Hostellissa oli kaiken lisäksi kissa Kitty, joka alkoi heti parhaaksi kaverikseni kun annoin hänelle ruokaa. Talon puolesta sai käyttää vapaasti teetä, pahtoleipää, pähkinävoita ja maitoa. Omistaja oli kiltin oloinen, luonnonsuojelusta ja eläinten oikeuksista kiinnostunut mies, joka neuvoi vierailijoille kaiken mahdollisen kädestä pitäen. Eli jos satutte Washingtonissa päin liikkumaan ja kaipaatte edullista hostellia helpon bussimatkan päässä keskustasta, niin suosittelen lämpimästi Capitol Hill Hostellia. Virkaanastujaisaamuna kampesimme itsemme ylös viideltä ja suuntasimme metroon. Juna oli jo silloin tupaten täynnä ja ulospääsy keskustan liepeillä eteni kuin siirappi tammikuussa. Kun sitten mutkittelevaa ihmislaumaa kyöräten pääsimme vähän ennen auringonnousua Capitol Hillin ja Lincoln Memorialin välissä levittäytyvälle valtavalle Mallille, se oli jo siinä vaiheessa kuin tiili tiilen päälle muurattua tiukkaa ihmislihaa kauas Smithsonian Castlelle asti. Ai niin. Kuriositeettina törmäsimme aamulla myös Louis Bourgeoisin hämähäkkiveistokseen Hirsshorn Museumin edustalla. Ahtautuminen vellovaan joukkoon, josta oli huono näkyvyys Capitoliumille ei hotsittanut laisinkaan, ainakaan sen jälkeen kun yritimme kerran ja juutuimme saman tien ylen tukalaan sardiinipurkkiin. Jäimme kullanpunaiseen auringonnousuun asti hengailemaan pahimman ruuhkan laitamille ja kärsimme ties miten monennetta kertaa jumbotroneista raikavasta Bruce Springsteenin heruttelemasta "We are the Onesta" Ulkona oli tässä vaiheessa erittäin kirpsakkaa ja alueelle kylmään hyytyneitä Obama-faneja kanneltiin ambulanssiin tasaisin väliajoin. Jotkut hurjathan olivat siis viettäneet koko yön Mallilla odotellen, joka jopa minun mielestäni osoittaa aikamoista hurmoshenkisyyttä. Sitten aamukahvin tuska kävi ylitsepääsemättömäksi ja suuntasimme Reagan Buildingille, josta olimme juuri edellisenä päivänä löytäneet näppärän delin. Koitimme ahmia napaamme mahdollisimman paljon rasvaista ja hiilaripitoista ruokaa makealla kaakaolla ryyditettynä, että kestäisimme edessä olevan piiitkän ja kylmän odottelun. Jouduimme syömään tilanpuutteen vuoksi roskalaatikon kanteen nojaillen ja satuimme juttusille samaan nurkkaan ahtautuneen pakistanilaisen miehen kanssa. Hän sanoi ihan vakavalla naamalla, että oli joutunut aamukävelylle lähtiessään väkijoukkojen ja tiesulkujen takia pahasti mottiin ja olisi kuulema vähäisen vaatetuksensa takia "jäätynyt kuoliaaksi", ellei olisi löytänyt sattumalta delille. Tämä oli ihan uskottavaa siihen nähden, että juhla-ja paraatialueen ruokatarjoilu ja lämmittelyyn sopivat sisätilat olivat virkaanastujaispäivänä kiven alla. Ja ulkona OLI pirullisen kylmä, sanoivatpa säätiedotukset ja uutiset mitä tahansa pikkupakkasesta. Tankattuamme lähdimme jonottamaan paraatiin. Se ei ollut järin viisasta mutta mistä me sen olisimme voineet tietää, että olisimme ehkä ehtineet noin kolme tuntia myöhemminkin, kun jenkeille on niin tärkeää pitää aikataulut ja ylipäätään tapahtumista kertovat informaatiot harvojen ja valittujen tietona. Eli ensin jonotimme ikuisuudelta tuntuneen ajan tungeksivassa väkijoukossa päästäksemme tarkistuksen ja metallinpaljastimien läpi ja sitten vasta huomasimme, että paraatialue ei ollut edes vielä kovin ruuhkainen. Seuraavat 4-5 tuntia hengailimme vuoristovaellukseen sopivasta vaatetuksestamme ja jatkuvasti runsaan aamiaisen päälle puputtamistamme energiapatukoista huolimatta sangen viluisina ja äärettömän pitkästyneinä Pennsylvania Avenuen Valkoiselle talolle päin kääntyvässä risteyksessä. Siellä ei ollut muuta huvia kuin ottaa kuvia talojen katoilla vaanivista tarkka-ampujista, edessämme värjöttelevistä poliiseista ja vähä kerrassaa hypotermiaan vajoavista kanssakärsijöistä. Koko hemmetin ajan kajareista raikasi tylsä diskopoppi -soundtrack, jonka lauluista varmaan 99% :ssa toistettiin sanoja America, USA, born, freedom, homeland etc. Muutaman kierroksen ajan sitä shittiä jaksoi vielä tanssia lämpimikseen, mutta sitten alkoi ketuttamaan ankarasti. Ehdimme kuunnella sen uskomattoman paskan musavalikoiman läpi ainakin noin kuusi kertaa! Jossain vaiheessa uhosin, että jos vielä kerrankin tulee yksi aivan erityisesti korviani vihlonut liida-laada-biisi, hyppään aidan yli ja menen mattopainimaan poliisien kanssa. Tämän huikean"viihteen" katkaisi ainoastaan Obaman virkavala. Kamelin selkä katkesi siinä vaiheessa, kun paraati alkoi ja kajareista ilmoitettiin sen kestävän kaksi ja puoli tuntia. Olimme siinä vaiheessa jo sekä fyysisesti että psyykkisesti niin koomassa, että jaksoimme enää kyyröttää sylitysten purevaa tuulta vasten, kuin kaksi pingviiniä. Katseltuamme jonkin aikaa hitaasti liruttelevia moottoripyöräpoliiseja ja typeriin asusteisiin sonnustautuneita, mahtipontisia sotilaita, aivosolumme ottivat lopputilin ja teimme yksimielisen päätöksen lähteä soutamaan paraatia vastaan. Tulipa mitä sitten oli tullakseen. Kerkesimme lantustaa vain muutaman korttelinvälin Capitol Hilliä kohti, kun väkijoukosta lähti sellainen älämölön mylvähdys, että oli huppu irrota takin reunasta. Otimme hurjan spurtin ja kun huomasin istuma-aitioita vahtivien huoltohenkilöiden huomion olevan tyystin muualla, luikahdin aitioiden väliin ja siitä suoraan aidan viereen. Huudon yltyessä ja turvallisuuspalvelun autojen lipuessa näköpiiriini, kerkesin ottaa pienen pätkän videota, jonka sitten katkaisin turhaan ottaakseni "vuosisadan" valokuvia. Yksi elämäni typerimpiä virheitä. Amatööri! Voi olla, että harmittaa vielä haudassakin. Keleen perfektionisti (lätkii itseään päähän). Sieltä Barack ja Michelle sitten viimein tulivat. Barack tummassa pitkässä takissaan sekä tummanpunaisessa kaulahuivissaan. Michelle tyylikkäässä kultaisessa puvussaan ja mauttomissa vihertävissä, puutarharukkaset mieleen tuovissa hanskoissaan. Käsi kädessä, erittäin söpöinä, leveästi hymyillen, vilkuttaen ja ehkä jopa hivenen tokkurassa siitä mielettömästä huudosta ja vellonnasta, jonka he ihmisjoukossa aiheuttivat. Vauhkon näköiset turvamiehet roikkuivat sharppeina autoistaan ja todella tylyn näköiset hemmot kävelivät suojeltaviensa ympärillä tönkköjäykkinä ja varuillaan. Rohkeaa ja kunnioitettavaa, mutta riskialtista puuhaa. Jos jotain pahaa olisi tapahtunut, veikkaan että Washingtonissa ja maanlaajuisesti olisi puhjennut aivan helvetillinen mellakka. Täytyy sanoa, että pulssi oli korkealla ja tippa linssissä (ei sentään kameran), vaikka en henkilöpalvonnasta erityisesti perustakaan. Juuri sillä hetkellä tuo yksi, huikean valtaannousun tehnyt ja rasismin aidan yli komeasti hypännyt mies vain tuntui yksinkerttaisen aidosti rehelliseltä. Hyväntahtoiselta, älykkäältä ja sympaattiselta tyypiltä, jollainen on äärimmäisen harvinainen jos ei jopa sukupuuttoon kuollut lajike korkeassa johtoasemassa olevien henkilöiden keskuudessa. Vaikka Obamalle on vittuiltu sojona HOPE -sanan lanseeraamisesta ja väitetty että toiveikkuus on lapsellista, niin kannattaa ehkä sittenkin miettiä toivon merkitystä toisenkin kerran. Niin pompöösiltä kuin se kuulostaakin, niin siinä sanassa on ihmisen elämänvoima ja ki-energia. Mitä muuta syytä ihmisillä muka oikeasti on elää, kuin toivo? Olipa se sitten realistista, kyynistä, täysin illusionistista tai valheellista toivoa. Jos ihmisellä ei olisi jonkinlaista sisäänrakennettua toivomekanismia, niin sitä olisi ihan sama hirttäytyä jo omaan napanuoraansa. En olisi koskaan uskonut näkeväni päivää, jolloin Amerikan (tai ylipäätään minkään maan?) johdossa on ihminen, joka miellyttää sydämen lisäksi myös silmää ja käyttäytyy kauniisti. Obama on mielestäni hyvin komea mies ja hänen charmiaan lisäävät suuresti vaimolle kohdistetut julkiset hymyt, hellyydenosoitukset ja kosketukset. Zuumasin presidenttiparia kamerallani hyvän lähikuvan toivossa ja sain jo heidät tarkennettua lupaavasti. Tavoitteena oli saada edes se yksi tarkka laukaus, sillä epätarkoilla kuvilla en tee niin yhtään mitään. Sillä hetkellä, kun painoin laukaisijaa, edessäni kirkunut ja pomppinut ämmä tuuppasi minua hurmoksissaan kyynärpäällään. Presidentin sijasta laukaukseeni tallentui vaaleanpunainen höttö, joka oli vissiin naapurin takki. Sitten olikin jo liian myöhäistä toiseen kuvaan, sillä kamera nikotteli kylmästä ja saattue eteni ripeästi. Tämä valokuvaushistoriani katkerin epäonnistuminen tulee kaivelemaan minua vielä kauan. Ainoa lisohko lohtu oli siinä, että jos emme olisi lähteneet vastavirtaan, emme olisi nähneet Obamoita laisinkaan kävelemässä. Juoksimme kohti seuraavaa aukeaa kohtaa, mutta siihen päästyämme presidentti oli jo noussut takaisin mustaan limusiiniin. Seuraavan ryntäysyrityksen puolestaan keskeyttivät poliisit, jotka sulkivat tien metalliporteilla. Joten se oli sitten siinä. Muutama hetki mielenkiintoista ja toivottavasti myös positiivisempaan suuntaan kääntyvää historiaa. Muiden kuvaamana ja myöhemmin nähtynä paraatista on myös jäänyt mieleen hauska hetki, jossa katsoja kuvaa ja huutaa Obamalle, että sano Hi! Obama kääntyy, hymyilee ja sanoo "It´s warm" samalla kun hyytävän kylmään ilmaan pöllähtää hengityspilvi. Hieno hetki minusta. Merkille pantavaa päivässä oli muuten se, että vaikka keskustassa oli arviolta kaksi miljoonaa hypettävää ihmistä, joissain varhaisissa uutisissa todettiin, että mitään mainittavia järjestyshäiriöitä tai väkivallantekoja ei ollut koko päivänä. Uskomatonta! Tosin oli siellä kyllä poliisejakin ja vartijoita, tarkka-ampujia, sotilaita sekä järjestyksenvalvojia enemmän kuin kotitarpeiksi. Ei tehnyt mieli käyttäytyä epäilyttävästi. Tuli jo epämiellyttävä olo siitä, kun paraatissa edessämme tököttänyt poliisi tuijotti koko ajan tuiman näköisenä. Toisaalta, minä revin puolestani huumoria ottamalla valokuvia alushousujen narusta, joka pilkotti tylynaamaisen poliisin sepaluksesta. Meidän jaksamiskiintiömme oli tyystin täynnä pitkän ajomatkan, aiempien päivien hektisen museoidenramppaamisen, loputtoman kävelyn ja valvomisen seurauksena. Koska minnekään ei päässyt sisälle, lähdimme kävelemään Constitution Avenuelle, jossa pääsimme näkemään paraatin palelevan hännän. Minua säälitti ihan älyttämästi katsella paraatissa värjötteleviä esiintyjiä, jotka koittivat näyttää urheilta ja keskittyneiltä siitä huolimatta, että kropat tärisivät holtittomasti ja leuat löivät loukkua. Ällistelyennätyksen minulle aiheuttivat pelkkiin sinisiin miniasuihin ja sukkahousuihin pukeutuneet cheerleaderit, jotka uhmasivat suorastaan fysiikan lakeja. Miten helkkarissa he pysyivät elossa, kun meitäkin palelsi ihan simona huolellisesta kerrospukeutumisesta ja talvivaelluskamppeista huolimatta? Viimeisen viihdykkeen meille tarjosi nuori mies, joka kannatteli korokkeella seisoen lappua "Repent Obama". Hän selitti vakavalla naamalla, että aborttia puoltavaa presidenttiä ei saa hyväksyä, koska jumalan mielestä abortti on paha juttu. Jos olisin ollut natiivi, olisin sanonut pojalle että kotitonttujenkin mielestä on paha juttu, jos et jätä niille joka yö keksejä, juustoa ja maitoa tarjolle. Mutta kun tönkkö kieleni ei kerta kaikkiaan taivu kovin sivaltavaan engelska-retoriikkaan, tyydyin pyörittelemään säälivän näköisenä päätäni. Pojan vierelle nousi pian virnistelemään hyväntuulisen näköinen musta mies, joka kannatteli mitään sanomatta"Obama!" -lappua. Kaikki nauroivat, paitsi erittäin närkästyneen näköinen hihhuli. Ehkä uskovaisella poikaparalla on vielä edessä sen oppiminen, että hallituksen ja uskomusolentojen on syytä pitää näppinsä visusti poissa naisten kohduista, tai ei hyvä heilu. Koska olimme lukeneet netistä varoituksia tuntikausia tukossa olevista metroasemista sekä vaikeasta kotiinpääsystä, päätimme sulloutua heti ensimmäiseen vastaantulevaan metroon ja matkustaa hostellille. Se oli helppoa kuin heinänteko. Ei niin mitään hämminkiä. Löysin metron portaista Obama-rintanapin, joka oli ainoa O-krääsä, jonka hankin haltuuni. Metroasemalta hostellille käveleminen oli sen sijaan hankalampaa, kun poliisit eivät olisi jostain syystä halunneet laskea väkeä koko kyseiselle alueelle. Siellä kun oli menossa joku elämää suurempi tiesulku, jonka syystä ei aavistustakaan. Illan päätteeksi menimme syömään hostellin kulmalla olevaan Afrikkalaista ruokaa tarjoavaan ravintolaan, jota hostellin isäntä oli suositellut. Paikan supliikkipuolen ja myymisen hoitava setä tuli innokkaana juttelemaan meille sillä aikaa kun monikulttuurinen (Ranska, Afrikka jne.) keittiöväki väsäsi meille annoksia. Kävi ilmi, että mies oli Aki Kaurismäen elokuvien armoton fani ja ihan innoissaan siitä, että hänen paikkaansa tulee syömään suomalaisia! Tarattelimme hänen kanssaan pitkät pätkät politiikasta ja Obaman lupauksista sekä saimme selville, että hän ei ehkä ollut maailman suurin O-fani. Hän koitti myös miedosti puolustella, ettei Bush muka ollut ihan niin paha tyyppi, kuin mitä kaikki väittävät. Taisimme saada pinottua hänen syliinsä (kohteliaasti tietenkin) muutaman erittäin painavan vastalauseen. Syötyämme ja päästyämme hostellille, menimme selaamaan nettiä siinä toivossa, että olisimme päätyneet jonkun paraatikuviin. Voi olla että päädyimmekin. Jos näette missään Obaman kävely-uutispätkässä erittäin räikeän neonvihreisiin housuihin ja mustaan takkiin pukeutunutta kameralla sihtailevaa naista eturivissä kahden aition välissä, niin kertokaa toki minullekin ;)