Mörkö

Pääsin sitten vihdoin ja viimein tapaamaan Mörköäkin.

Olin jo ehtinyt olla aika huolissani vanhasta papparaisesta, kun häntä hoitavan eksän ilta-aikataulut eivät sopineet kerta toisensa jälkeen yksiin meidän kanssamme. Samalla kuitenkin takaraivossa kolkutteli tieto siitä, että "jotain" oli ilmeisesti pielessä ja kissalla epämääräisiä patteja.

Heti kun saavuimme hoitopaikan pihamaalle, harmaantunut Mörkö tassutteli hatelikosta tervehtimään ja sanoi mulle söpösti mrrrräy ruostunutta saranaa muistuttavalla kollinäänellään. Armas äkäskääkkä!

Meillä oli varattu puolen tunnin päähän aika eläinlääkäriltä ja ikäväkseni jouduin paijausten sijaan syyllistymään inhottavaan rääkkäykseen, sullomalla papparaisen suuresti vihaamansa kuljetuslaatikkoon. Sain pikaiseen tuta, että Mörkö ei suinkaan ollut erityisen huonossa kunnossa, saatika mikään heiveröinen vanhus. Kauhean mälinän saattelemana berserkkipaniikkiin itsensä kiihdyttänyt pitkäkarvapiru iski parsinneulan teräviksi hiotut kyntensä syvälle olkapäähäni. Punnersi ja vänkyili vastaan niin maan perkeleesti. Meinasin jäädä häpeällisesti tappiolle tuon pahansisuisen ärriäisen kanssa painiessani, vaikka eksä ja nyksä avustivat kopittamista parhaansa mukaan. Olin kamppailun jälkeen niin stressi-irtokarvoilla kuorrutettu, että olisin käynyt Chewbaccasta.

Kun pääsimme autolla liikkeelle, ei kestänyt kauaakaan kun nenään leijui muhevat tuoksut, Mörön tuttuun tapaansa väännettyä hätäkakat. Lisäksi hän alkoi kuolata niin, että suupielistä roikkuivat pian paksut kuolavaljakset. Oli mukavaa kävellä lemuavan kopan kanssa eläinlääkärin tiskille ja tokaista, että tarviis muuten päästä siivoamaan alleen paskonut potilas ennen tutkimusta. Haisevien pökäleiden ronkkiminen irti pitkistä häntäkarvoista oli taas kertakaikkista juhlaa ja kirosin itseäni siitä, etten ollut ottanut tarpeeksi aikaa parturoida kollin muhkeita villahousuja etukäteen lyhyemmäksi.

Lääkäri tutki huolenaiheena olevat patit ja sanoi heti, ettei pitänyt niitä silmämääräisesti aggressiivisen oloisina. Kun emme moisesta ylimalkaisesta toteamuksesta saaneet mielenrauhaa, hän antoi kollukalle tutkimuksia varten rauhoittavaa troppia. Onneksi eksä ei ollut tällä kertaa mukana, sillä viimeksi hän meinasi pyörtyä kupsahtaa, kun katseli piikillä pistämistä. Univelkainen Jänismies sen sijaan torkkui tuolillaan ja lupsautteli silmiään siihen malliin, että en ollut lainkaan varma kumpi saikaan kankkuunsa sen rauhoittavan pistoksen.

Lekuri otti hyytyneestä turrista verikokeet. Testattua tuli kilpirauhas-, maksa- ja munuaisarvot sekä valko- ja punasoluarvot sekä verensokeri. Kollin 15 vuoden ikään nähden noissa ei onneksi ollut mitään mainittavaa häikkää, joten pattien suhteen päädyttiin pelkkään tarkkailuun. Lisäksi Mörkö sai uudenlaisen loishäädön niskaan siveltävänä nerokkaana geelinä.

Kotimatkaa varten Mörkö jo tokeni rauhoituksesta sen verran, että aloitti taas kauhean kuuloisen molinan ja vonkumisen. Miten kissasta voikin lähteä noin paha ääni? Sydän ja tärykalvo meinasi särkyä. Syliinkään en voinut ottaa, koska autossa panikoiva Mörkö onnistuu yleensä aina hankkimaan kynnenalusensa täyteen raakaa ihmislihaa.

Istuimme eksällä jonkin aikaa kahvilla ja sovimme, että Mörkö pysyy siellä toistaiseksi, sillä en voi ikävöinnistäni huolimatta ottaa häntä tämänhetkiseen asuinpaikkaamme. Tämä siksi, että armas Hopeatoffeemme ei optimistisista lupauksista huolimatta saanutkaan olla syksyn tilapäismajoituksemme aikaa siellä, missä alun perin piti, vaan palautui pikabumerangina meille. Ja kahden toisilleen vieraan kissan ahtaminen toisen ihmisen (ehdottomasti-ei-raavittavia!!!) kalusteita sisältävään pieneen kämppään voisi tuottaa enemmän ikävyyksiä ja kärhämää, kuin juuri nyt jaksan kestää. Ahistaa, sillä olisin kovasti halunnut hemmotella ja paapoa vanhaa papparaista kunnolla, kahden erossaolovuoden edestä.

Vaikka ilmeisen hyvähän kollilla on ollut hoitopaikassaan elellä. Iso talo ja omenapuinen pihatontti reviirinä. Eksän vanhempien jo harmaantunut beagle silloin tällöin leikkikaverina. Mielenvireyttä ylläpitävä reviirikiista naapurin kollin kanssa, sekä silloin tällöin muutama vieraileva kersa koulutettavana. Eksä kertoi suuresti huvittuneena nauraa hörötellen, kuinka muutamakin kääpiö oli opetellut kantapään kautta, että Mörköön ei tosiaankaan parane hairata kiinni, kuin vieraaseen sikaan tai voipi tulla kirvelevä pipi. Heh-heh.

Hieman vaappuen asteleva papparainen hanttaroi heti lääkärikäynnin jälkeen ruokakupille ja kävi ahmimassa napansa täyteen. Laattasi sitten rauhoitusaineen jälkivaikutusten takia suoraan ulkoportaille. Seuraavana hänellä oli jo vuorossa pihan katsastus ja sen varmistaminen, ettei kuulema oikein kiusankappaleeksi äitynyt töpöhäntäinen kolli ollut taas vaanimassa nurkilla.

Ainakin toistaiseksi siis näyttää ilahduttavasti siltä, että setä jaksaa vielä heilua!

Hopeatoffee

Agrafia

Kotimaa on tainnut seisauttaa veret runosuonestani.

Ei ole pulpunnut tekstiä ei, vaikka märehtimistä on monessa asiassa liiankin kanssa. Kulttuurishokki ON paljon pahempi tännepäin tullessa. Tekee oudolla tavalla kipeää, ihan kuin jokin kohta olisi salaa amputoitu nukkuessani lentokoneessa.

Jomottaa sieltä, minne kuohuvien vesiputousten ja lämpöisten, kaskaan siritystä tulvillaan olevien öiden muistot on säilötty. Kivistää vielä ankarammin sieltä, missä kiertää suvun verta ja geeninhippusia. Levottomuus nävertää sieluuni labyrinttiaan, vaikka haluaisin kerrankin vain olla hetken rahuhassa, tyhjillä  mielin ja aloillani.

Olen lievittänyt kipujani metsällä. Auringon lämmittämä metsä on äiti, lohtu, syli, pesä ja pään silitys, vaikka polulla mennä liipertäisi terhakka kyykäärme, niin kuin tänään. Minusta on tullut todella käärmemagneetti, kohta alan varmaan sössöttää silmät kierossa kärmeskieltä.

Valo paistaa ihanan kuulaana kalliolla kasvavien kanervien läpi. Lainapakastin täyttyy huimaa vauhtia läskimustikoista ja gargantuavatuista. Puolukkasurvosta on jo iso kulhollinen. Nutturaani on kietoutunut hämähäkinseittiä ja kuusenoksankrämmäleitä. Alushousuista löytyy neulanen ja kuollut itikka. Haperot pilkkoutuvat iltaisin pannulle tirisemään ja sekaan silputut perunat maistuvat juurikin uusilta perunoilta, eivätkä joltain perunakellarin turpeelta.

Uusi perheenjäsen tappaa lattialla papiljottia kaulatagi kilisten. Menee sitten sängylle lollimaan ja venyy piiiitkäksi - on kälyn sanoin sulaa hopeatoffeeta. Laitan nenän tassun keskelle ja katselen kehrääjän leveää hymyä, miettien mahtaakohan hänellä olla koti-ikävä?

Kotimaahan integroituakseni olen jonottanut paperinivaskat kainalossa virastoissa, mikä on edelleenkin yhtä rotanmyrkkyä. Byroissa on onneksi kohdeltu vaihteeksi kuin ihmistä ja asiakaspalvelu on pelannut yllättävän sutjakkaasti. Tai ainakin siihen asti kunnes postilaatikosta alkaa odotetusti tippua lisäselvityspyyntöjä ja eräskin tanskalaisten orankien ostama pankki ryssinee... krhmm, anteeksi, tanskannee uusiksi erään käsittämättömän nolon mokansa.

Tosin minulle tempaistiin epähuomiossa maahanmuuttajaleima otsaan, kun eräälläkin tiskillä oli muutama asiaansa hallitsematon yksilö tuuraamassa. Että ei tarvita kuin pari vuotta poissaoloa ja minut pistetään jo samaan säkkiin pakolaisten kanssa? Hoh, olisipa vaan ollut riemu osallistua väärinkäsityksen myötä vaikkapa suomea maahanmuuttajille -kurssille, niin olisi päässyt raspaamaan andymccoyismin pahimpia sienikasvustoja irti kielestään :)

Mutta vaikka itsellä on veret seisahduksissa, niin osaavat jotkut sentään kirjoittaa. Makaan illat selälläni ja ahmin Sofi Oksasen Puhdistusta, tykäten kovasti. Sen myötä huomaan taas kuinka paljon rakastankaan äidinkieltäni. Suomi on yhtä väkevää ja alkuvoimaista kuin villit mustikat, äreät puolukat ja matojen kansoittamat vatut. Sitä ei todellakaan mikään muu kieli peittoa kauneudessa ja sykähdyttävyydessä!

Paluumuuttolintu

Olemma sitten takaisin kotomaassa. Esterin perseestä täysillä roiskuva kaatosade tervehti meitä leppeästi heti kun pistimme nenämme ulos lentokentältä. Oi kallis kotimaa, Suomi sulo pohjola...

Huokaus. Loman aikana ei puolestaan satanut varmaan sormustimellisen vertaa vaikka meni iso ukkonenkin ja melkein trombi lähitienoon yli. No emmä valita - seuraavat päivät ovat sentään olleet loistavaa hellettä.

Paluuta edelsi lähes kuukausi hektistä reissaamista, telttailua ja ajamista reitillä Ithaca - New York – Ithaca - Niagara Falls – Freeport – Badlands – Mt. Rushmore - Deadwood – Sheridan – Yellowstone – Ellensburg – Seattle – Mt. Rainier National Park – Crater Lake – Jedediah Smith Redwoods – Crescent City - Redwood National Park – Humboldt Redwood National Park – San Francisco – Santa Nella – Panorama City – Los Angeles. Losista sitten lehahdimme Seattlen ja Reykjavikin kautta Suomeen. Lennolla oli kiva tutkailla hyvin näkyviä Gröönlannin maastoja.

Kyllä tuossa kaikenlaista kerkesi nähdä ja yhtä jos toistakin ihmetellä, vaikka tällä kertaa oli vahvasti sellainen fiilis, että piti vain kiiruhtaa paikasta toiseen ilman chillailuun keskittyviä luppopäiviä. Upeimpia näkyjä olivat Badlandsin erämaan yllä riehunut massiivinen ukkonen, Yellowstonessa kiipeämämme Avalanche Peak, Muirnin jäätikölle asti kavuttu Mt. Rainier (ja Paradise Valley (ei ollut valitettavasti varusteita tai muutenkaan mahdollista lähteä huiputtamaan), huikean sininen Crater Lake sekä ihmeellisten puujättiläisten "kansoittamat" ja paksun valkoisen merisumun vaippaansa kietomat punapuumetsät. Sattuneista syistä matkallamme oli mukana myös eräs karvainen obstaakkeli, jonka hyvinvoinnista huolehtiminen rajoitti melkoisesti seikkailemistamme, eikä antanut juurikaan sijaa suuresti ikävöimällemme suisidaalilomailulle. Vähän jäi vaillinainen olo, kun ei tällä kertaa päässytkään pelkäämään täpöillä railoon tippumista tai kivi/lumivyöryn alle jäämistä :)

Nyt on kyllä sellainen matkustusyliannostus, että ei tekisi mieli ihan vähään aikaan autossa saatikka lentokoneessa istua. Jetlag takaa, että en pysty kunnolla nukkumaan, vaikka väsyttää ihan sikana. Ja jos nukun, on herättyä olo kuin seinä olisi kaatunut päälle. Kaipa se tästä parin päivän päästä alkaa helpottaa. Joohan? Tosin puhelin alkoi soida negatiivisella nuotilla ennen kuin olin ehtinyt olla vuorokauttakaan maan kamaralla ja huolet alkoivat nostaa tuntosarviaan. Tässä maassa on näköjään ihan turha kuvitella olevansa yltiöpositiivinen tai huoleton, jos tuntee useamman ihmisen kuin itsensä.

Kävimme tuossa kaupungilla pyörimässä ja nyt täytyy kyllä tunnustaa, että olen aika vieraantunut ja suorastaan vierastan Suomea. Ihmisten kanssa suomeksi asioiminen tuotti melkoista päänvaivaa, kun sanat eivät vain tuntuneet asettuvan järjelliseen järjestykseen. Ihan kuin Amerikassa olisi tullut joku lievä kielellinen aivovaurio (naurakaa vaan Andylle). Vähäsanainen, töksähtelevä asiakaspalvelu tuntui erittäin kummalliselta ja vielä kummallisemmalta se, kun saatiin asiakaspalvelua humoristisella vittuilulla höystettynä. Sangen ihanaa taas oli se, ettei tarvitse koko ajan lässyttää excuse me:tä kun menee alle metrin säteellä ohi kanssaihmisistä.

Mutta ruoka! Ruoka maistuu niin hyvältä, että söin kuola suupielistä roiskuen itseni tinkeäksi pitkästä aikaa. Uunissa haudutettu hirvipaisti ja uudet perunat sekä emmentaalilla päällystetty ruisleipä vain olivat niin hyvää, etten voinut saada niistä tarpeekseni (OMNOMNOMNOMNOM!). Salmiakkia olen mäystänyt niin, että musta kuola valuu suupielistä ja kohta käynee kuolema kolkuttelemaan, kun ne loputkin surkeat kaliuminmurenat ottavat hatkat elimistöstäni.

Olemme nyt olleet tässä melkein viikon Jänismiehen vanhempien kotona maalla ja koonneet itseämme. Kävimme metsässä itikan syöttinä poimimassa villivattuja ja mustikoita sekä sieniä. Tein vattupiirasta ja sienikastikkeella kruunattua uunilohta. Hölkkäsimme verryttelylenkin lehmänpaskan ja viljapeltojen muhevassa käälyssä. Paistoimme itseämme saunan lauteilla ylikypsiksi.

Täällä asuva Lokkikissa eli Elli on voinut iäkkyydestään ja jäykistä nivelistään huolimatta oikein hyvin maalaiskissana. Hän viettää suurimman osan ajastaan vierikossa jyrsijöitä pyydystellen ja tulee sitten seikkailujensa välissä nukkumaan pitkät unet sohvalle. Mitä nyt välillä antaa pienelle vouhaavalle koiranräyskäleelle ilmakorvatillikkaa ja sähisee niin lespaavasti, ettei koirakaan usko hänen olevan tosissaan. Ellin turkki oli tuuhentunut ja kissan yleisilme muuttunut villin ilvesmäiseksi. Luonne sen sijaan oli pehmentynyt narisevasta, mäykyvästä ja tiuhaan protestoivasta sekä rehellisesti sanottuna ärsyttävästä jästipäästä pehmoiseksi, hymynaamaiseksi kehruuttelijaksi, kun vanhalla neidillä on vihdoinkin ovi auki ulos ja sisään tasan silloin kun hän itse tahtoo. Lokki jäänee tänne maalle asumaan elämänsä loppuun, sillä mikään kaupunkilaiskissa hän ei ole omasta tahdostaan koskaan ollutkaan.

Mörkökissaa menemme sen sijaan katsomaan ehkä perjantaina. Pelkään pahoin, että vanhaherra ei valitettavasti ole kunnossa, mistä minulle ei tietenkään ole viitsitty ilmoitella mitään, kuin vasta nyt kun soitin.

Sitten pitäisi ruveta vaan nohevoitumaan ja integroitumaan takaisin tähän arktiseen yhteiskuntaan. Vähän hiipii melankolia puseroon, mutta tokihan se kuuluu jo kansanluonteeseen.