Paluu kotidojolle ei ole ollut pelkkää sydäntä lämmittävää nostalgiaa, vaikka rehtiä potkunyrkitysmättöä olen tämän parin vuoden aikana aidosti kaivannutkin.
Kun maahanmuuton jälkeen kävin näyttämässä nenääni salilla, potkaisin heti liian korkealle ja reväytin saman tien vanhan vaivan, takareidenriivatun. Onneksi se ei mennyt niin pahasti kuin sillä on tapana, muuten olisin saanut taas "potkia koiria" seuraavat puoli vuotta.
Sitten vaan oli useamman viikon ajan syytä jos toistakin lusmuta. Ei huvittanut, ei pystynyt ja ei jaksanut. Oli muuta tekemistä ja ajattelemista.
Mutta takaisin on tullut viimeinkin raahauduttua, sillä joku riivattu sadomasokismi sinne vaan sinnikkäästi vetää, kaikista vamotuksista huolimatta. Tomumaja tarvitsee nyt erityisen kipeästi fyysistä tekemistä, jolla saa synkät ajatukset pois päästä ja lihasmuistin ohjaamaan autopilottina.
Iltaisin askel tepsuttaa vanhasta tottumuksesta salin suuntaan. On kiva mennä juosten, että saa hyvän alkulämmön päälle. Eikä salilla ole paljon mikään muuttunut, vessankin lattialla on edelleen! aina vettä. Paitsi että kantajunnut ovat kasvaa huristaneet lähes tunnistamattoman näköisiksi teineiksi ja uusia, alemmilla vöillä varusteltuja henkilöitä on liittynyt kaartiin. Vanhat kantikset ovat pitäneet uljaasti pintansa ja korotelleet ahkerasti vöitään, mikä on hyvin iloinen asia. Vain yksi on joukosta poissa...
Aloittaminen on ollut litroittain hikeä ja hiukan myös kyyneleitä.
Lihakseni luulevat muistavansa kahden vuoden takaa kaikenlaisia hämäriä temppuja, joihin niillä ei todellakaan ole enää tarvittavaa kapasiteettia. Ensimmäinen ikävä yllätys tuli pyyhkäisy-nimisestä alkeistaitoihin kuuluvasta jalkaheitosta, josta kaatuessani paukkasin pääni tatamiin. Piti koittaa vielä toinen ja kolmaskin kerta, ennen kuin uskoin, että niskassani ei ole enää niin vahvoja lihaksia, että niillä pitäisi lujaa kaatuessa leuan rinnassa ja estäisi pään retkahtamisen. No eipä ihme, kun amerikantaekwondossa ei juurikaan kaatumisilla juhlittu. Toivottavasti niskamuskelit tulevat hyvin pian takaisin, sillä alkeiskurssin ainaista pää-hartiasärkyä en ole kaipaillut takaisin riesoikseni. Ja näin ruskean vyön haltijana olisi ihan kunnia-asia osata kaatua ilman, että saa aivotärähdyksen...
Vahvuuteni mattopaini ei myöskään rullaa luontevasti niin kuin ennen vanhaan. Luopiot kädet eivät kerta kaikkiaan jaksa vääntää, vaikka pää muistaisi hyvinkin mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Painit ovat toistaiseksi menneet enimmäkseen parin kuteissa terrierityylillä kiinni roikkumiseen ja hämmentyneeseen puolustautumiseen. Aktiivinen hyökkääminen saanee vielä odotutaa itseään muutamankin kunnonkohotus-punnerruksen verran.
Mutta on näissä itämaisissa baleteissa vaan oma viehätyksensä. En ole koskaan suhtautunut mihinkään urheiluun samalla innolla, enkä sitoumuksella kuin itsepuolustuslajeihin. Ja kyllä täytyy myöntää, että identiteettini sekä itsetuntoni ovat aika vahvasti sidoksissa niihin. Paluu tuntuu kaikesta huolimatta juhlalliselta. Siltä, että on tullut edes johonkin kotiin.
Ja rääkkäävän treenin jälkeen on edelleenkin makeaa nilkuttaa (aina siellä johonkin mitsin puukulmaan varpaansa niittaa) pukuhuoneeseen, pakata hiestä likomärät kuteet kassiin ja lähteä jäähdyttelemään illan suloiseen pimeyteen.
Endorfiinitähdet vaan tuikkivat ihon alla.
Kun maahanmuuton jälkeen kävin näyttämässä nenääni salilla, potkaisin heti liian korkealle ja reväytin saman tien vanhan vaivan, takareidenriivatun. Onneksi se ei mennyt niin pahasti kuin sillä on tapana, muuten olisin saanut taas "potkia koiria" seuraavat puoli vuotta.
Sitten vaan oli useamman viikon ajan syytä jos toistakin lusmuta. Ei huvittanut, ei pystynyt ja ei jaksanut. Oli muuta tekemistä ja ajattelemista.
Mutta takaisin on tullut viimeinkin raahauduttua, sillä joku riivattu sadomasokismi sinne vaan sinnikkäästi vetää, kaikista vamotuksista huolimatta. Tomumaja tarvitsee nyt erityisen kipeästi fyysistä tekemistä, jolla saa synkät ajatukset pois päästä ja lihasmuistin ohjaamaan autopilottina.
Iltaisin askel tepsuttaa vanhasta tottumuksesta salin suuntaan. On kiva mennä juosten, että saa hyvän alkulämmön päälle. Eikä salilla ole paljon mikään muuttunut, vessankin lattialla on edelleen! aina vettä. Paitsi että kantajunnut ovat kasvaa huristaneet lähes tunnistamattoman näköisiksi teineiksi ja uusia, alemmilla vöillä varusteltuja henkilöitä on liittynyt kaartiin. Vanhat kantikset ovat pitäneet uljaasti pintansa ja korotelleet ahkerasti vöitään, mikä on hyvin iloinen asia. Vain yksi on joukosta poissa...
Aloittaminen on ollut litroittain hikeä ja hiukan myös kyyneleitä.
Lihakseni luulevat muistavansa kahden vuoden takaa kaikenlaisia hämäriä temppuja, joihin niillä ei todellakaan ole enää tarvittavaa kapasiteettia. Ensimmäinen ikävä yllätys tuli pyyhkäisy-nimisestä alkeistaitoihin kuuluvasta jalkaheitosta, josta kaatuessani paukkasin pääni tatamiin. Piti koittaa vielä toinen ja kolmaskin kerta, ennen kuin uskoin, että niskassani ei ole enää niin vahvoja lihaksia, että niillä pitäisi lujaa kaatuessa leuan rinnassa ja estäisi pään retkahtamisen. No eipä ihme, kun amerikantaekwondossa ei juurikaan kaatumisilla juhlittu. Toivottavasti niskamuskelit tulevat hyvin pian takaisin, sillä alkeiskurssin ainaista pää-hartiasärkyä en ole kaipaillut takaisin riesoikseni. Ja näin ruskean vyön haltijana olisi ihan kunnia-asia osata kaatua ilman, että saa aivotärähdyksen...
Vahvuuteni mattopaini ei myöskään rullaa luontevasti niin kuin ennen vanhaan. Luopiot kädet eivät kerta kaikkiaan jaksa vääntää, vaikka pää muistaisi hyvinkin mihin suuntaan pitäisi olla menossa. Painit ovat toistaiseksi menneet enimmäkseen parin kuteissa terrierityylillä kiinni roikkumiseen ja hämmentyneeseen puolustautumiseen. Aktiivinen hyökkääminen saanee vielä odotutaa itseään muutamankin kunnonkohotus-punnerruksen verran.
Mutta on näissä itämaisissa baleteissa vaan oma viehätyksensä. En ole koskaan suhtautunut mihinkään urheiluun samalla innolla, enkä sitoumuksella kuin itsepuolustuslajeihin. Ja kyllä täytyy myöntää, että identiteettini sekä itsetuntoni ovat aika vahvasti sidoksissa niihin. Paluu tuntuu kaikesta huolimatta juhlalliselta. Siltä, että on tullut edes johonkin kotiin.
Ja rääkkäävän treenin jälkeen on edelleenkin makeaa nilkuttaa (aina siellä johonkin mitsin puukulmaan varpaansa niittaa) pukuhuoneeseen, pakata hiestä likomärät kuteet kassiin ja lähteä jäähdyttelemään illan suloiseen pimeyteen.
Endorfiinitähdet vaan tuikkivat ihon alla.
2 kommenttia:
Aah! Ihana blogi sulla, kissanystävän taivas oikein! Miksen aiemmin tajunnut tulla tänne! Liian monen blogin sitä löytää vasta tosi tosi myöhään! Ja usein ihan sattumalta.
Pidän kissoista tosi paljon, mutta olen hurjan allerginen. En vähän, vaan oikein PALJON! Odotan tosi kuumeisesti, että jollain konstilla alle saadaan kuriin. [Alle = allergia!] Olen kuullut jenkkien kehittämästä allergisoimattomasta kissasta, se on geenimanipulaatiolla tehty! Mutta ne on kalliita ei siihen ole työttömällä varaa.
Sorry tämä pitkä vuodatus!
Kiitos ja tervetuloa vaan teroittamaan kynsiä, Suklaahirviö!
Harmin paikka tuo kissa-allergiasi! Nykyään on kehitelty noita siedätyshoitoja, mutta en osaa sanoa tehoaako se kissa-allergiaan. Kannattaa ainakin kysyä joltain allergiaspesialistilta lääkäriltä, jos sellaista joskus käyt tapaamassa.
Itse olen aika monille asioille allerginen ja joidenkin kohdalla allergia on vuosien mittaan lientynyt itsekseen, toisaalta uusia ja omituisiakin (kylmäurtikaria) on tullut tilalle. Kissat eivät onneksi allergisoi, olisikin elämä jotenkin haljua ilman kissinkäisiä, kun minulla on niitä aina ollut.
Lähetä kommentti