Kuinka catnappasin kissan vol. 1

Viime syksynä, jotakuinkin näihin aikoihin elämäämme hivuttautui synkkä varjo. Se ei johtunut millään tavalla minusta, Jänismiehestä, eikä etenkään asuinpaikastamme (eikä siis myöskään liittynyt meidän omiin tekemisiimme millään tavalla), vaan erään nuoren elämän nurin liukastumisesta ja äkkiluisusta kohti helvettiä.

Minulla tuntui olevan yhtä paljon mahdollisuuksia pysäyttää tuota luisua, kuin pidellä riimussa paikoillaan pillastunutta härkää. Tuo härän piteleminenkin on joskus tullut kokeiltua seurauksella, että vauhkoontunut luupää veti minua mahallani pitkin metsäpolkua ja sain lukuisan määrän ruhjeita, verinaarmuja sekä mustelmia, ennen kuin onnistuin päästämään otteeni riimusta irti. Yhtä lailla viime syksystä koitui henkisiä mustelmia, jotka kolottivat ja vihloivat pitkään. No, nyt ovat asiat joka tapauksessa paremmin em. episodin suhteen.

Mutta syksy 2008 oli enimmäkseen huonojen uutisten odottelua ja fiilisten ailahtelua eestaas, surusta ja raivosta kyyniseen välinpitämättömyyteen. Jopa New Yorkin matkani aikana oli niskavillat pystyssä, että milloin puhelin piippaa taas huolestuttavan tekstiviestin.

On sanonta, jonka mukaan kissan viikset ja tuntokarvat ovat niin herkät, että ne aistivat pienimmänkin railon tai halkeaman, josta mahtuvat sisään, särkyneessä sydämessä olevat railot mukaan lukien. Kissat ovat myöskin hyviä kiipeämään korkeiden esteiden yli. Jopa niiden, jotka olemme rakentaneet ympärillemme.

Vietimme eräänä vilpoisena syysiltana grillijuhlia Jänismiehen työkaverin E:n ja ranskalaisystävän C:n, sekä tämän perheen kanssa. Kun grillasimme ulkona, takapihallemme tassutteli yhtäkkiä kutsumaton vieras. Laiha, hopeanharmaa kissa kierteli ujonuteliaana ympärillämme ja viestitti eleillään, että ettehän pahastu, mutta minua niin kovasti kiinnostaisi tutustua teidän lautastenne sisältöön.

Tokihan noin hurmaavalle hyyryläiselle piti antaa maistiaiset. Kissanpuutostautini muistutteli vihlovasti olemassaolostaan ja hetken päästä harmaa neiti oli jo sylissäni, vaikkakin hiukan arastellen. Siinä vaiheessa Jänismies, E, C ja C:n vaimo päsmensivät minulle melkein yhteen ääneen, että varo vaan, mitä tuostakin vielä seuraa! Miten niin, vastasin itsevarmana. Ei pienintäkään riskiä. Minähän aion palata ensi kesänä Suomeen, eikä minulla ole mitään aikomusta koittaa onneani eläinkaranteenien ja maahantuontibyrokratian kanssa. Eivätkös muuttolemmikit edellyttäneet kolmen kuukauden karanteeneja ja kaikkea muuta yltiöhankalaa vääntämistä? Sitä paitsi minullahan on jo Suomessa kaksi sivistysvaltion kissaa, jotka eivät taatusti sietäisi jotain ihme jenkkikattia reviirillään.

Sain osakseni huolestunutta muminaa ja pään pyörittelyä, vaikken yhtään käsittänyt että miksi. Olihan kissalla sentään kaulapanta ja tagi, joka osoitti hänellä olevan omistajan ja kodin. Mitä haittaa siitä olisi, jos vähän kissaa lainaisin?

Harmaa kissa liittyi kyselemättä seuraamme, kun siirryimme sisätiloihin. Siellä hän sai lisää herkkuja ja meidän, sekä kolmen kissaa äärimmäisen varoen ja hellästi käsittelevän lapsen herpaantumattoman huomion. Miisu loikkasi kissoja rakastavan E:n syliin ja tavoitteli käpälällä tämän hampurilaista, tehdäkseen selväksi että tämä kissa ei kunnioita mitään epäreilua laumahierarkiaa, vaan on sitä mieltä että ystävät luonnollisesti jakavat lautasen sisällön keskenään. Ruuan jälkeen hän suuntasi suupieliään lipoen määrätietoisesti sänkyymme ja kiepahti turkkinsa pestyään hellyttävälle kerälle keskelle pehmoista susihuopaa.

Awwwwww....

Tarvitseeko paljon muuta sanoa, kuin että kissa ei yleensä unohda taloa, jossa on saanut ruokaa ja hyvänäpitoa. Niinhän siinä sitten kävi, että harmajainen oli norkoilemassa talomme edustalla seuraavana päivänä ja laskin hänet taas ilahtuneena sisälle. Ja seuraavana. Ja seuraavana, Jänismiehen suun maiskuttelun ja päänpuistelun säestämänä. Sitten kaappeihimme alkoi ilmaantua vaivihkaa kissanruokaa ja muroja. Nurkkaan ruoka- ja vesikipot. Hyllyyn harja, jossa oli kissankarvoja. Kissankarvoja alkoi esiintyä runsaasti myös kahvikupeissa, vaatteissa, erityisesti mustissa juhlavaatteissa ja joka paikassa. Ah, niin kotoisaa.

Meillä oli siis yllättäen melkein oma kissa, joka poistui aamuyön hämärissä noin kuuden aikaan omille teilleen ja palasi uskollisesti, kun yö oli laskeutunut. Ulkona hämärässä kuului aina vain iloinen kilinä kissin kipittäessä rappuamme kohti heti, kun huomasi meidät pihalla. Ja kuinka onnellinen ja kiitollinen hän olikaan kun häntä ruokittiin ja hemmoteltiin. Naama leveässä hymyssä neiti Harmaa venytteli itsensä piitkän pitkäksi, sulahopeiseksi reporangaksi sohvallemme ja otti vastaan kaikki varastoomme jääneet suukot, pörrötykset ja maharapsut.

To be continued...