lauantaina, toukokuuta 22, 2010

Devils Tower



Fantasiaan mieltyneenä ihmisenä minulla on vihlova kaipuu epätodellisiin maisemiin. Ikävöin paikkoihin, joissa seisoessani ja ympärilleni silmäillessäni saatan vain haukkoa henkeä ja ihmetellä, että onko tämä näkymä totta vai untako vaan. Luonnonihmeiden äärellä lakkaan olemasta rajallinen yksilö ja muutun suurisilmäiseksi susuwatariksi, joka leijailee ihmeissään keskellä mahtavaa universumia. Minä pidän siitä tunteesta suunnattomasti, se asettaa elämäntajun oikeisiin uomiinsa.

Wyomingin karujen tasankojen keskellä, Black Hillsin mäntymetsien liepeillä ja lähellä Sundancea kohoaa 386 metriä korkea monoliitti, Devils Tower, joka tunnetaan myös hauskalla alkuperäisnimellä Mateo Tepee eli Harmaakarhun  Tiipii. Jotkut alkuperäisheimot ovat kutsuneet sitä myös nimellä "Bad God´s Tower", joka on kalpeanaamojen tulkintana johtanut nykyiseen nimitykseen.

Torni on syntynyt vulkaanisten purkauksien seurauksena  noin 60-70 miljoonaa vuotta sitten ja eroosio on kuorinut sen kyljistä pehmeämmät kivilajit, jättäen jäljelle nykyisen muodon. Torni on ulkonäöltään mitä merkillisin maastonkohta - ihan kuin joidenkin funkikseen hurahtaneiden aavikkoalieneiden keskelle ei mitään rakentama linnoitus, jonka tasainen huippu olisi mitä oivallisin laskeutumispaikka avaruusalukselle. Steven Spielberg onkin käyttänyt Devils Toweria elokuvassaan Kolmannen asteen yhteys. Presidentti Theodore Roosevelt nimesi Devils Towerin Amerikan ensimmäiseksi kansallismonumentiksi vuonna 1906.

Ajettuamme tornille johtavan ruohotasankopätkän, leiriydyimme Devils Tower National Parkin ulkorajalla olevalle KOA:n leirintäalueelle. Luonnonpuiston rajojen sisäpuolella olisi ollut  mahdollisuus alkeellisempaankin leirintään, mutta Badlandsin suihkuttoman ja hikisen telttailun jälkeen kaipasimme  kipeästi peseytymismahdollisuutta. Saimme teltansuunäkymiksemme okranpunaiset hiekkakivikukkulat ja muutaman  kilometrin päässä kohoavan päänähtävyyden.

Sää oli erittäin lämmin ja sateista ei tietoakaan. Retkeilijöitä varoiteltiin tekemästä nuotiota, sillä se voisi roihauttaa maiseman tuleen. Kielloista huolimatta jotkut älykääpiöt polttivat illalla makkarahiilloksen aikaan saadakseen roskiaan, mikä kirvoitti minusta muutaman raivokkaan kovaäänisen karjahduksen ja olisin varmasti lähtenyt kielimään idiooteista henkilökunnalle, mikäli nuotio ei olisi sammunut. Metsä- tai siis tässä tapauksessa aavikkopalot kun eivät ole kuivilla seuduilla leikin asia.

Kävimme Devils Towerilla kahdesti ja kiersimme sen ympäri kulkevat luontopolut, sekä kiipeilimme tornin seinämistä lohjenneilla järkäleillä. Ikivanhat kivet hohkasivat auringon lämpöä ja monoliittia ympäröivässä mäntymetsässä oli jännittävä tunnelma. Tuoksui leppeässä kesäillassa lämpiävälle havupuiselle saunalle ja olin lumoutunut siitä tuoksusta, ihan kuin olisin uinut hunajankultaisen pihkan pyörteessä. Siellä täällä näkyi menneiden metsäpalojen hiillyttämiä puunrunkoja. Kaiken kaikkiaan paikassa oli erityinen, hyvä henki ja muinaisuus läsnä. Polulla kohtasimme myös pörröisen alkuasukkaan, -jäniksen, joka kyyrötti isojen käpyjen takana "piilossa" ja sai meidät arvailemaan, josko se oli päätynyt varastamaan oravan sapuskat.

Devils Tower on on ollut ja on edelleenkin pyhä paikka useille intiaaniheimoille. Heinäkuussa alkuperäisasukkaat viettävät alueella uskonnollisia menojaan, jolloin turismia ja kiipeilyä on pyydetty  rajoitettamaan. Vuoreen liittyy runsaasti folklorea. Tunnetuin on legenda siitä, miten vuori on saanut oudot ominaispiirteensä: Seitsemän intiaanityttöä (joissakin tarinoissa poikaa/miestä) oli muinaisina aikoina juossut pakoon raivokasta jättiläiskarhua. He loikkasivat kiven päälle ja rukoilivat Suurta Henkeä auttamaan. Kivi oli alkanut yhtäkkiä kasvaa ja kohota korkeuksiin. Tyttöjä verenhimoisesti tavoitellut jättiläiskarhu oli silponut vuoren kylkiin kynnenjälkensä, mutta vuori oli nostanut tytöt taivaaseen asti, jossa he muuttuivat Pleadien eli Seulasten seitsemäksi tähdeksi.

Intiaanit olivat sitoneet puiden oksille uhrilahjoja ja näin ainakin askin tupakkaa sekä flanellikankaanriekaleen, ehkäpä revittynä juuri sellaisesta puunhakkaajatyylisestä ruutu-raitaflanellipaidasta, jotka olivat Suomessakin muotia 80-luvulla. Tuoksufriikkinä menin nuuhistelemaan silmät suljettuina kangasta, koittaen tavoittaa mielikuvan sen tuojasta, mutta pihkanhaju vei kaikista muista aistimuksista voiton.

Devils Tower on myös erittäin suosittu kiipeilykohde ja sen seinämillä silloinkin rimpuilleet kiipeilijät uskomaton näky. Jäimme seuraamaan, kuinka parivaljakon liidaaja ensin kiipesi ja näpräsi varmistukset kallionhalkeamiin. Sen jälkeen toinen mennä ähelsi perästä. Kuulimme seinämältä tuskaista huutelua maitohapoille menemisestä, mitä ei ollut vaikeaa uskoa kun seurasi mitä hämmästyttäviä hämähäkkiliikkeitä kiipeilijät mennessään tekivät. Niin he vain etenivät sitkeästi vähä kerrassaan, mutta me emme jaksaneet jäädä päivystämään, että pääsivätkö huipulle asti. Jos pääsivät, niin sen elämyksen täytyy olla painonsa arvosta timantteja. Mikäli minulle koskaan tarjoutuisi mahdollisuus kiivetä tuota seinämää asiantuntevan kiipeilijän opastamana huipulle asti, en epäröisi hetkeäkään, olisipa kapuaminen sitten kuinka rankkaa ja pelottavaa tahansa. Mutta tällä kertaa ei ollut sen aika, joten tyydyimme tallentamaan haaveen kiipeämisestä sydämiimme. Maybe someday.

Uiminen Koan altaalla tumman yötaivaan ja tuikkivien tähtien alla kruunasi tunnelmallisesti päivän. Hämärässä tai pimeässä uidessaan sitä tuntee ikään kuin sulautuvansa metallisesti läikehtivään veteen. Kelluessani selälläni näin, kuinka pienet lepakot lehahtelivat allasta reunustavien lamppujen liepeillä yöpalaa pyydystämässä ja sen hetken mukanaan tuoman kiihkeän ilon ja onnellisuuden tunteen tulen todellakin muistamaan pitkään.

9 kommenttia:

Thilda kirjoitti...

Sirkon blogista tänne lennähdin ja henkeä haukoin tuon vuori-kuvan kohdalla! Voiko tuollaista ollakaan! Huh! Ihan kuin kivettynyt jättipuu... mutta tuskin sentään. Mielenkiintoisia tekstejä ja kuvia.

Ta-Miit kirjoitti...

Devils Tower on tosiaan NIIN outo luonnonmuodostelma ja muistuttaa jättimäistä kivettynyttä puunrunkoa, kuten osuvasti oivalsit. Sehän voisi olla legendaarisesta näkökulmasta vaikka kaadetun maailmanpuun (Yggdrasil)kanto :)

Voin vain miettiä, miltä tuntuu ihmisistä jotka ovat tuonne laelle kiivenneet. Mutta entäs alastulo 8-O

suklaahirviö kirjoitti...

Nuo kuvat ovat todella fantastisia! Hui, melkein hirvittää tuon yhden ihmisen puolesta, joka on kuvassa..! Kiipeämässä.

Ihan kuin jostain unesta, tai surrealistisesta maalauksesta! Tavallaan on hassua kuinka erilaisia paikkoja tällä yhdellä pallolla on. Ja erilaisia kasveja ja eläimiä. Se on huimaavaa.. Luonto on oikeastaan ihmeellisempi kuin mikään Raamattu tai Koraani..

Satu kirjoitti...

Oli upea kuulla vuoresta näin kattavasti ja nuo kuvat olivat huikeat.

Ta-Miit kirjoitti...

Ajatus tuon kiipeämisen aiheuttamasta tunnetilasta kiehtoo minua suunnattomasti, sillä joskus aikoinaan näin toistuvasti painajaisunta siitä, että vapaakiipeän innoissani jonnekin hirveän korkealle ja tajuan vasta alaspäin katsoessani, että laskeutuminen ilman putoamista on mahdotonta.

Vuosikausia podin pahenevaa korkeanpaikan kammoa, kunnes päätin että nyt riittää ja aloitin seinäkiipeilyn sekä kävin jäätikkökurssin, jonka aikana piti laskeutua noin 50 metriä Olhavanvuoren seinämää köyden varassa. Se tunne, kun lähtee tulemaan alas mielettömän korkealta vain köyden ja omien taitojen varassa, - niin se on uskomatonta huumetta! Olo on kuin pienellä jumalalla :)

Ja tosiaan, maapallolla on ihan mielettömiä paikkoja. Uusin villitykseni lukemattomien muiden jatkona on Sokotra, jota tituleerataan maailman kummallisimman näköiseksi paikaksi.

Lumijalkajänis kirjoitti...

Löysin tietoja 3-4 päivän kiipeilykurssista johon kuuluu halutessaan viimeisenä päivänä kiipeäminen huipulle. Hinta ei ollut päätähuimaava ja oppaan avulla urakka ei kuulemma vaadi kuin kohtuullista kuntoa ja taitoa.

Pawlie Kokonuts kirjoitti...

yikes! someone can really climb that? yikes!

Parsifal kirjoitti...

Upea kallio! huipulla kelpaisi istua ja ihailla maisemia.

Ta-Miit kirjoitti...

I´m dreaming of it! I want to know how much fear I can handle :)

Kyllä kelpaisi tosiaan istua tuolla. Uneni tulisi vihdoin todeksi ja ehkäpä pääsisin vielä takaisin alaskin.

Mitä minä oikein teen, kun minua luokseen huutavia maailmankolkkia on mielettömästi ja minulla vain yksi elämä ja rajalliset resurssit niihin pääsemiseksi? Olisiko kenelläkään myytävänä viipale käyttämätöntä elämää? :D