Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

Jospas vaikka selailisin mennyttä vuotta, tosin toista viikkoa myöhässä, kun kaltaisestani raatolinjavammaisesta on kyse.

Olen ollut koko vuoden 2010 hyvin, hyvin huono bloggaaja. Välillä on jopa tehnyt mieli pistää lappu luukulle tai muuttaa blogi kokonaan uusiin maisemiin. Mutta kun olen niin suunnattoman pihi luopumaan pitkään vireillä olleista projekteistani. Yleensä ne vain odottavat vinttini hämärissä nurkissa sitä syttymispistettä, kun seuraavan kerran into leimahtaa. Aiheista ei kuitenkaan ole pulaa, on tämä kotimaa-patonkila-välimatkan ramppaaminen sentään ollut sen verran tuuliviirimäistä puuhaa. Tosin viimeiset jenkkilän tarinatkin lojuvat vielä keskeneräisinä muistiossa.

Kun blogi kerta on päässyt menemään kesannolle ja hämähäkinseitit roikkuvat palkista, niin en tee edes perinteeksi muodostunutta vuosikatsausta, vaan assosioin vapaasti.

2010 ei ollut mitään suunnattoman erikoista vuosikertaa, mutta kaikenkaikkiaan kelvollinen arkivuosi. Maultaan jääräpäinen, kulkurimainen, hengästynyt, itsekäs, omavalintainen, askeettinen, kurinalainen, avoin, juureton, yksinäinen, eleginen, kulttuurishokkinen, mustelmainen, kasvattava, lost in translation, itseään odotuttava, ravisteleva, kirvelevä, vastatuulinen, nyrjähtänyt, helteinen, kuutamoinen, karhea, tähtikirkas ja unenomainen, mutta harvinaisen uneton vuosi.

Vuoden yleisfiiliksinä on ollut vauhdilla ohi kiitävän maiseman ahmiminen versus odotuslaiturilla pitkästyneenä norkoileminen. Näin jälkikäteen tuntuu siltä, kuin olisin ollut matkalla koko vuoden. Nyt ainakin tiedän, millaista on elää yksi jalka toisessa maassa ja toinen toisessa. Suurimman osan menneestä vuodesta ja muutaman kuukauden aiemmasta nollaysistäkin olen ollut kuin irtolainen, kapsäkit sängyn alla puoliksi pakattuina seuraavaa lähtöä varten.

Siinä joutuu venymään pitkään spagaattiin, että ei kokonaan napsahda siteet poikki.  Onneksi ashtanga on opettanut taipumaan, hengittämään ja taipumaan lisää. Juuria ei kerkeä kasvatella muualle kuin sisälle päin, eikä silloinkaan orvaskettä syvemmälle. Tärkeille ihmisille ehtii juuri ja juuri sanoa, että terve mitä kuuluu - kun jo taas täytyy vilkuttaa heihei, nähdään taas joskus.

Väitetään, että jos ihminen matkustaa paljon, hänen sielunsa jää ruumiista jälkeen. Veikkaisin, että tällä hetkellä sieluni hortoilee jossain eksyneenä kuin höyhen tuulessa, miettien kuumeisesti, että kumpaan suuntaan Euroopan pystyakselia sitä pitikään tällä kertaa liftata. Antakaa siis toverit minulle anteeksi, jos en aina kuule mitä kysytte, muista mitä olette minulle puhuneet tai jos olen muuten vain poissaoleva. Kovalevyni on tupaten täynnä ja tukossa, eikä minulla ole riittänyt jaksamista tai keskittymiskykyä muistin järjestelyyn. Kunhan olen vain  lähtenyt, tullut, ollut ja ennen kaikkea mennyt. Mennyt vähän liiankin paljon.

Vuoden taustamusiikkina soi J. Karjalaisen kirjaimellisesti *liikuttava*  "Mä meen". En ole aiemmin pitänyt juuri yhtään Karjalaisesta, mutta tämä biisi kolahtikin yhtäkkiä täysillä. Upeat lyriikat, kerta kaikkiaan ja sävelkin kaivertuu nahan alle:

Taas mennään, en tiedä mihin, mutta mä meen, 

kuin kulkuri matkaa uutta laulua teen. 

Yksinäinen junapilli on kulkureiden tunnari, 

tämä vanha kitara on ainut matkakaveri.

Hei hei, musta tuntuu että mä meen. 

Kuin kulkuri matkaa, uutta laulua teen.

Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään, 

silti tuskin paikoilleni jään.

Niin kuin tuntematon tie, laulu eteenpäin vie.

Vähät eväät repussa, määränpää missä lie

 Hei hei, musta tuntuu että mä meen... 

Älä kysy mikä saa mut lähtemään, 

en sitä tiedä kovin hyvin aina itsekään.

Mut niin kuin kaikki matkoillaan, 

ikävöivät rakkaitaan

Niin myös minä lauluissani, 

se saa mut nopeammin kulkemaan

Hei hei, musta tuntuu että mä meen...

ja mä meen, saata mua vähän matkaa...

Vuoden muistoissa helteet ja pakkaset tanssivat iloista piiriä käsikkäin. Yhtenä uudenvuodenyönä juoksen uimapuvussa jäällä ja kierin hangessa. Toisena päivänä hiihdän vuoristossa kahdeksaa kilometriä ylämäkeen, verenmaku suussa. Kolmantena taas alppien lumi pöllyää, kun laskettelen ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen, jalat  (etenkin se, jonka ristisiteet ovat paskana) kauhusta täristen. Neljäntenä kuristun hiestä likomärkiin lakanoihin pohjoisessa petissäni, kun kuumuus ei armahda edes aamuyöksi. Kuudentena kuljen kirkuvankeltaisen rypsipellon laitaa timotei huulessa. Seitsemäntenä lepään ja juon kahvilikööriä karulla, kanervaisella saarella.

Keväinen, rietas ja nuhjuinen Pariisi hiipii silmieni editse Eroottisen museon muhkeina kullifetisseinä ja strippiluola Chochotten syliin pyrkivinä surullisina naisina. Katakombien miljoonat luut  lepäävät pinoissa ja vihreän kasvuston peittämät kallot irvistelevät ikävystyneinä  ohikulkijoille. Sacre Coeurin huipun kiviseiniin on kaiverrettu tageja, Eiffeltorni häämöttää kolean sumun lomasta. 

Kiipesin istumaan Henri Millerin suurelle kämmenelle St Eustachen aukiolla. Pompidou Centerissä minuun teki suurimman vaikutuksen Jana Sterbackin raa´asta lihasta tekemä naisen mekko, nimeltä Vanitas: Flesh Dress for an Albino Anorectic. Näytillä ollessaan se on muuttunut kittanaksi kuivalihaksi. En tiedä miten tämä on toteutettu käytännössä, mutta johan vaan pysäytti.

Pere Lachaisen hautausmaalla löysimme Tiikeritoverin kanssa vaivoin Morrisonin Jimpan haudalle. Oranssinpulskea kerjäläis-karvinen tunki purisemaan syliin, kun  levähdimme penkillä. Myöhemmin lusikoimme suihimme maitovaahtoa ja katselimme kahvilan ikkunasta, kun kuutta koiraa ulkoiluttava nainen sotkeutui laumoineen keskellä vilkasta risteystä lojuvaan sulkunauhaan.

Kävimme Hammamissa. Sisääntuloaulassa rotevat tädit leipoivat lotisevaa ihmislihaa. Paikka oli melkoisen ihmishajuinen ja desinfioimaton, mutta kokemus sinänsä. Höyryn täyttämät katon tähtiholvit näyttivät selällään kaakelilaverilta katseltuna futuristisen fantasiamaan sumuisilta laaksoilta. Vihertäväksi levittyneestä katosta tipahti silmääni vesipisara, vähän ilskotti. Ikävöidessäni saunaa, poltin hammamin ylimmällä korokkeella niskani punalaikkuiseksi, muuten paikassa oli ihan liian lauhaa. Naiset vilkuilivat silmäkulmistaan, kun jäin lillumaan nopeaa pulahtamista varten tarkoitettuun, kylmään lähteensilmään.

Notre Dame värjötteli harmaassa sumussa ja sen katveessa lymyili kaksi mustaa, pörröistä mörököllikissaa. Raivostuin katedraalin pihalla puluja potkivaan vittumaiseen kakaraan, ja kun en vielä tiennyt mitä hänelle ranskaksi sanoisin, karjaisin STOP! LOPETA! Annoin polvillaan kerjäävälle  naiselle suklaata, kun taskujeni pohjalta ei löytynyt kolikkoakaan. 

Kotimaassa nautin ihanan paahteisista päivistä ja eksoottisen trooppisista öistä. Vietin heleänvihreitä vapaapäiviä rakkailla linnavuorillamme, hyvien ihmisten seurassa. Löysin työkaverin vinkin ansiosta hienon metsäpuutarhan, Yltöisten arboretumin ja vierailin siellä  juuri siihen aikaan, kun alppiruusut kukkivat. Siellä oli ihan mielettömän kaunista!

Harjoitin rautaista zeniä, etten ajautuisi ikävöimään liikaa Jänismiestä. Totesin, että olin yllättävän yksin läheistenkin keskellä, enkä silti voinut siitä pahoin - päinvastoin, nautin yksinäisyydestäni ja vahvuuden tunteesta.

Juhannuksen Kustavissa tunnelma oli kuin lapsuuden onnellisissa kesämuistoissa tai seikkailukirjoissa. Näin kuinka lupiineilla ja valkoisilla ruusuilla kukitettu majstång pystytettiin ja pääsin kahville vanhaan saaristolaiskartanoon. Jumaloin "polvillani" erästä yliluonnollisen taitavaa Kustavin savipajan seppää ja ostin hänen takomansa voimallisen, mustan veitsikorun. Jeremiaan luolia ympäröivässä metsässä aurinko paistoi pöfföisten heinähiusteni läpi. Sammalmatosta kuikuilevat itiöpesät hehkuivat kullanpunaisina, niiden keskelle oli hyvä painaa päänsä kuin tyynylle. 

Veljeni 30-vuotis syntymäpäivää vietimme Linnavuoren eräkeskuksen jyhkeässä hirsimökissä. Synttärikakkuna oli mustikoilla kuorrutettu valkosuklaaunelma ja pöydät notkollaan muita herkkuja. Hauskuutimme itseämme kuorossa joikaten, vanhojen partiolaisten virittämässä ahtaassa telttasaunassa kylpien, makkaraa ja täytettyjä sieniä takassa grillaten sekä vinkeän ihokuorrutuksen tarjoavassa "muta"lammessa uiskennellen. Yöllä uidessamme tihkutti harsoista sadetta. Pilvien yllä löivät salamat ja jossain kaukana kumisi ukkosen patarumpu. Päivällä vaeltelimme alueen rehevissä metsissä ja ihailimme kaukaa lammessa lipuvaa joutsenperhettä.

Heinäkuussa pakkasimme teltan kainaloon ja seilasimme vierailevan tähden, Jänismiehen sekä veljen kanssa Jurmoon. Vietimme siellä yhden viikonlopun laamojen ja kanervikon keskellä joutilaina maleksien. Aamusateen rummuttaessa teltan kattoa, muistui taas mieleen, että jokaisesta kesästä vähintään yksi kuukausi pitäisi asua teltassa, että tuntisi oikeasti elävänsä.

Uin, join  ja saunoin elokuisen yön Kakskerrassa. Normaalit  pyromaanit leikkivät tulitikuilla, mutta kajahtaneemmat tapaukset magnesiumsoihduilla, jotka valaisivat koko maiseman leimuavan punaiseksi ja polttivat mustat jäljet vessapolkuun. Kirkas tähtitaivas kaareutui meren yllä ja vesi oli lempeän lämmintä. Uskalsin uida uimarenkaan turvaamana kauas. Auringon noustessa veden tyyntä pintaa peitti maalauksellinen, vaaleanpunaista heijastava pölykerros. Kunniamaininta kesän parhaista keskusteluista ja känneistä. 

Matkailin vielä kesän päätteeksi Västeråsiin, potkimaan hermopisteleirin järjestäneitä ruotsalaisia. Seilasin takaisin hermopistekrapulassa ja kroppa täynnä pieniä, kipeitä mustelmia.

Syksyn adrenaliinipiikki oli kiipeilyreissu Cassikseen Välimeren rannikolle, josta aion saada aikaiseksi seuraavan bloggauksen. Samalla reissulla kävimme myös telttailemassa Provencessa, Verdonin rotkoilla.

Lokakuisena täydenkuun yönä sain lauman aboalaisia tovereita pukeutumaan susiksi, metsästäjiksi, pöllöiksi, näkijöiksi, meedioiksi, tavan kyläläisiksi, velhoiksi ja portoiksi. Pelasimme Koroisten Kartanossa rakasta susipeliämme ja "söimme" sudensuuhun joutuneiden kyläläisten lisäksi myös pelaajien nyyttäripöytään kantamia erikoisherkkuja.

Marraskuussa kävin nuoremman veljen kanssa Ruunaan neitikoskella paistamassa makkaraa. Siellä oli niin kylmää, että talitintit lennähtivät istumaan veljen kengänkärjelle ruokaa kerjäämään - enpä ole Suomessa eläessäni koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Paluumatkalla etelään vierailin kahden nuoruudenystävän luona.

Siitä olikin aika siirtyä sovelletun ja epäsovinnaisen joulupöydän ääreen Ranskaan. Minä paistoin strutsipaistin, Tiikeritoveri silppusi savukalasalaatin ja Jänismies pakersi porkkanalaatikkoa. Illan kruunasi piparkakkupohjainen luumurahkatorttu. Aterian kuluessa kissa rymysi onnellisena muovikuusessa. Miten minusta tuntuukin, että vuoden kaikki juhlat ovat olleet yhtä ylenpalttista herkkujen lapioimista ääntä kohti? Hedonistinen mässäilyteema  jatkui reippaasti yli susheilla ryyditetyn uuden vuoden, syöminen täällä (ja muuallakin) kun on vähän liian kivaa.

Sellaista siis eilisvuonna. Huomispäivästä en taas tiedä paljon mitään, kuinkas muutenkaan. Saa nähdä, mihin suuntaan tuuliviiri kevään korvalla taas kääntyy.