tiistaina, helmikuuta 01, 2011

Cassis



Päätyminen mielenkiintoiseen paikkaan voi olla hyvinkin absurdin päättelyketjun ansiota: Ostin taannoin Lyonista pullon mustaherukkalikööriä, nimeltä Cassis. Se oli hyvää ja googlasin huvikseni tietoa valmistajasta. Päädyin Cassis-nimisen, Välimeren rannalla olevan pikkukaupungin sivuille ja löysin kuvia jyrkkäseinäisestä vuonosta nimeltä Calanque d´En Vau. Olin tosiaankin ihan että "VAU!" Kuvat herättivät minussa kalvavan halun päästä paikan päälle, sillä asuinpaikastamme on sinne vain noin 3-4 tunnin ajomatka.

Cassis sopi Jänismiehellekin sillä edellytyksellä, että alueella olisi kalliokiipeilymahdollisuuksia. Ja siellähän oli - enemmän kuin ennen topon hankkimista arvasimmekaan. Itse asiassa Cassiksen ja Marseillesin välisille huikeille vuonoille tullaan kiipeilemään ympäri Eurooppaa, jopa kauempaakin, joten satunnainen hakuammuntani oli enemmän kuin onnekas. Pakkasimme siis teltan, makuupussit sekä uhkaavasti lisääntyvän kiipeilyvarustearsenaalimme autoon ja suuntasimme kohti Välimeren rannikkoa.

Olimme perillä illansuussa ja pistimme teltan pystyyn Cassiksen Camping les Cigalesiin - eli Kaskaiden leirintäalueelle. Tilaa oli ruhtinaallisesti, sillä kesän matkailusesonki oli lopuillaan. Aidatussa leirintäalueessa ei ollut juuri muuta valittamista kuin törkeän kova maaperä, johon joutui hakkaamaan telttakeppejä hampaat irvessä kivenmurikalla. Respan liepeillä hengaili kesy leirikissa, jota työntekijät ruokkivat.

Illansuussa lähdimme kaupungille syömään yhteen rantaravintoloista. Tällä  kertaa ei huvittanut makumatkailla  ja tutustua paikallisiin meren älliäisiin, joten päädyimme rahvaanomaisesti rasvaa tirsuvaan pizzaan roseviinin kera. Oli tunnelmallista lipua sametinpehmeään, taukoamatonta höpötystämme siivittävään pikku huppeliin, kun hämärä laskeutui ja Välimeren mainingit kuohuivat lähellä rantaan. Tällaista on meidän suhteemme kynttiläillallis-romantiikka parhaimmillaan. Tosin vieläkin romanttisempaa olisi jossain karussa ja väettömässä paikassa trangialla pakerrettu ateria otsalampun valossa, tähtitaivaan alla.

Säät olivat yhden päivän sadetta lukuun ottamatta aurinkoiset, mutta silti ei ollut tukalaa. Makuupussista joutui nukkumaan puoliksi ulkona, mutta aamuyöllä oli  jo sen verran kirpakkaa ennen auringonnousua, että piti likistäytyä lämmittelemään miehen kylkeen. Näköjään syksy voi olla mitä suositeltavinta aikaa retkeillä Välimeren seudulla - Tuli elävästi mieleen yli kymmenen vuoden takainen, samaan ajankohtaan sijoittunut Kreikanreissu, jolla päivät koettelivat pohjolan asukin lämmönsietokykyä, mutta aamut olivat yösateiden viileänraikkaiksi huuhtomia.

Näköalapaikalle vaivautumisesta ei ollut ensimmäisenä aamupäivänä iloa, sillä korkealla oli niin paljon sumua, ettei nähnyt kuin muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Jouduimme  syömään supermarketista ostamamme eväät autossa, kun alkoi lisäksi tihkuttaa ja tuulla. Palasimme  lompsuttelemaan sateisen iltapäivän ajaksi kaupungin lätäkköisille kaduille, lorvimme krääsää pursuavissa pikkupuodeissa, joimme kahvilassa Cafe Cremet ja hankimme suurella vaivalla alueen hinnakkaan kiipeilykartan.

Kullanhohtoisen aurinkoiseksi seljenneen illan vietimme kuljeskelemalla Port Mioun niemekkeellä, jossa mutkitteli Pikku Prinssin polku. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä tekemistä itselleni viime aikoina merkitykselliseksi käyneellä  Saint-Exuperyn tarinalla mahtoi olla Cassiksen kanssa, ennen kuin selvisi, että mystisesti vuonna 1944 kadonneen kirjailijan lentokone oli löydetty tältä alueelta merenpohjasta vuonna 2000 ja varmistettu oikeaksi 2004. Jopa Saint-Exuperyn alas ampunut henkilö oli onnistuttu lopulta jäljittämään vuonna 2008 ja hän oli kuulema erittäin pahoillaan siitä, että oli tappanut rakastetun kirjailijan. Melkoinen kohtalo.

Näkymät olivat komeat, erään kyltin mukaan suorastaan “le plus beau et le plus triste paysage du monde.” Tyrskyt löivät hurjina rantaan Cap Cablen ja Plage du Bestouanin nudistikallioilla. Toisella puolen lahtea siinsivät Soubeyrannesin massiivin okranväriset rantakalliot, jotka muinoin ja tänään ovat toivottaneet kalastajat tervetulleiksi ikivanhaan satamaan. Aaltojen jyminä huuhtoutui sieluni läpi kuin Rammsteinin musiikki. Jänismies, tuo ryppyotsainen huolenkantaja, viittoili minulle kiukkuisena, kun hivuttauduin aina vain lähemmäs ja lähemmäs tyrskyjä, vaikka totta kai pidin koko ajan silmällä aaltojen  nousukorkeutta. Toivoin näet kovasti, että joku rantakallioihin räjähtävistä aalloista olisi pärskähtänyt niin korkealle, että se olisi satanut  auringonvalon lävistäminä timanttipisaroina päälleni. Olen selkeästi vaara-esteetikko - näen suurinta kauneutta jutuissa, jotka ovat vähän pelottavia.

Sitten koitti jännä päivä. Päätimme lähteä kiipeilemään juuri sille mielettömälle vuonolle, johon olin ihastunut kuvissa, eli Calanque d´En Vaulle. Jälleen kerran sattumalta, siellä näytti olevan juuri meidän tasoisillemme kiipeilijöille täydellisesti sopivia, monen köydenpituuden reittejä.

Autoilimme kuoppaista maantietä pitkin syrjässä sijaitsevalle parkkipaikalle ja otimme inhottavan riskin joutua ryöstetyksi tai ilkivallan kohteeksi - vuonojen parkkipaikat kun ovat alueen varkaiden karkkikauppoja. Näimme myöhemmin monellakin parkkipaikalla rikki iskettyjen autonikkunoiden silppua, -eräällä jopa auton muotoisen hiiltyneen jäljen asfaltissa(!). Emme siis todellakaan yllytä matkailemaan kyseisellä seudulla omalla autolla, vaikka itsellemme ei tällä kertaa mitään sattunutkaan.

Valitsimme reitiksemme helpohkoksi luokitellun ja klassisen, viiden köydenpituuden mittaisen Saphiren.  Reitin vaikeustaso oli määritelty vaikeimmillaankin korkeintaan 5c+:ksi, lähinnä kai siksi että kiipeilyotteet olivat lukemattomien kiipeilijöiden ansiosta hioutuneet monin paikoin silkinsileiksi ja varsin pirullisiksi tarttua. Minulle siinäkin riitti tarpeeksi haastetta ja jännitystä, sillä olin vasta toista kertaa elämässäni kiipeämässä monen köydenpituuden reittiä, enkä koskaan aiemmin ole edes kalliokiivennyt noin korkealla.

Reitti lähti nousemaan reitille 35 metrisen kallionkikkareen, Petit Aguillen takaa. Päätimme, että Jänismies kokeneempana kiipeilijänä liidaisi koko matkan. Vaikka seinämä näytti aluksi kauhistuttavan pystysuoralta ja sileältä, minäkin löysin otteet helposti, enkä jäänyt pidemmäksi aikaa rimpuilemaan  minnekään. Ei tosin tullut kuuloonkaan, ettenkö olisi pungertanut vaikka hampaillani ylös asti, sillä muutoin olisin joutunut rappeloimaan, eli laskettelemaan köydellä alas ja näpräämään ankkureita. Kokemattomana ja polvivammaisena arastelen kyseistä puuhaa ja haluan mieluummin harjoitella sitä jossain vähän levollisemmilla korkeuksilla.

Kiipeämisestä ja korkeanpaikan kammonsa voittamisesta saa kunnon kiksit. Tosin  en ole vielä läheskään tarpeeksi rento ja luottavainen kiipeilijä ja siksi jäin kouristuksenomaisesti jäpittämään "turva"otteisiin, kun vaihdoimme Jänismiehen kanssa osia varmistajasta kiipeäjäksi. Yhdellä erityisen hankalalla ankkurilla Jänismies maanitteli minut pois erinomaisen tukalasta kallionhalkeamasta (tuntui siltä kuin olisin seisonut varpaillani kahvimukissa jyrkänteen reunalla, pitäen kiinni vain nopankokoisesta kivestä) kärvistelemästä ja käski  laittautua kaltevasti seinästä irralleen nojaamaan. Pari kertaa piti kyllä vetää ja nostattaa henkeä, ennen kuin sain kroppaan väkisin hiipivän tönkkökauhun irrottamaan otteensa ja "rentouduin" yhdeksänmillisen "lehmänhännän" varaan. Sitten  fiilikset olivatkin kuin seitissään killuvalla hämähäkillä: If you wanna go WHEEEE!!!

Näyimme kaiketikin vuonolle ja olin erottavinani, että kalankia turisteille esittelevän laivan kannella pienet muurahaiset vilkuttivat meidän suuntaamme ja kameran salamat välähtelivät. Tuntui aika elvikseltä :)  Tässä kohtaa pääsimme tutustumaan myös oikukkaaseen mistraalituuleen, josta oli mainittu ettei sitä pidä kiivetessä säikähtää: Kalliosormien lomasta leyhähti äkkiarvaamatta isokitainen tuulilohikäärme, joka ei onneksi riepottanut  meitä sen pahemmin, kunhan vaan uhitteli.

Jänismies jäi kopeloimaan kallion sileitä kylkiä hankalan näköiseen paikkaan ja minulle tuli kuumat oltavat. Paljaalla seinällä kun ei pääse minnekään suojaan auringonporotukselta ja on pakko seurata sekä varmistaa niska kenossa kärvistellen, mitä kiipeävä liideri tekee. Kaikki juotavatkin olivat Jänismiehen repussa. Lopulta mies sai punnerrettua itsensä ankkurille asti, josta sitten huolestuneena kurkki ja huuteli että miten ihmeessä minä muka pääsisin vastaavasta kohdasta. Päätin jääräpäisesti vain koittaa, sillä en halunnut aurinkokuivautua kielekkeellä enää hetkeäkään. Yllätin itseni ja Jänismiehen riuhtomalla itseni  apinanraivolla ylös pitkin halkeamanreunaa. Käsistä taisi lähteä pari nahkasuikaletta kiipeilyuhriksi ja polvet saivat  osumaa, mutta pääsinpäs! Minulla ei tosin ollut varmistettuna kiivetessäni köyteen putoamisen ja itseni telomisen riskiä, toisin kuin liiderillä.

Huipulta oli eeppiset näkymät vuonojen ylle ja Cassikseen asti. En Vau  aukesi kaukana alhaalla sinisen safiirin sävyissä, kuvastaen loistavasti kauniin kiipeilyreittimme nimeä. Piti ottaa muutama poseerauskuvakin, joissa näkyy, kuinka harakkamainen kokoelma kaikenlaisia kilistimiä ja kalistimia (ts. sulkurenkaita ym.) valjaissamme jo roikkuu, vaikka ei oltu edes urheilukiipeilyreitillä.

Sitten alkoikin kiipeämisen yllättävin ja ikävin osuus, eli rämpiminen immeisten ilmoille. Kallionharjalta pois johtavat polut olivat enintäänkin viitteellisiä ja jouduimme keinottelemaan muutamasta inhottavan jyrkästä soramäestä, ennen kuin mottiuduimme piikkiryteikön täyttämään umpikujaan. Koska ei huvittanut  haahuilla loppuiltaa uusia reittejä etsien, hankimme nahkaamme muutaman naarmun lisää, tempaisimme alle kymmenmetrisen seinämän boulderoiden ja voila - olimme patikkareitillä.

Harjanteen laelta näkyi, kuinka Välimeri heijasti suuren peilin lailla kylmänvalkoisen iltapäiväauringon kilon. Mistraalituulten pieksämä, sitkeä sypressi piirtyi valoa vasten siluettina. Ihailtuamme tovin maisemia lähdimme patikoimaan takaisin vuonon pohjalle pitkin muljuvilla mukulakivilllä päällystettyä polkua, joka taisi kyllä olla jokin valumavesipuro.

Vuonoon piti tietenkin päästä uimaan, kirsikkana kakun päälle. Vesi oli suomalaisen järviveden lämpöistä, eli virkistävää. Jänismiestä jouduin houkuttelemaan hetken, ennen kuin vanha kunnon "harmittaa sitten jälkeenpäin, jos et uskalla" tehosi odotetulla tavalla. Jos aurinko ei olisi ollut jo laskemassa, olisi voinut  nautiskella pidemmänkin aikaa vuorovesiaaltojen keinutuksesta.

Paluumatkalla parkkipaikalle Jänismies pohdiskeli, että maisemat tuovat hänen mieleensä lapsena luetut Raamatun kertomukset ja maisemat, joissa hän oli kuvitellut Jeesuksen opetuslapsineen hengailleen. Minähän siinä sitten innostuin virittämään Pääsiäisvirren "Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa" jota sitten hoilasimme patikkamme ratoksi duettona.

Ilta laskeutui tosi nopeasti ja ennen ehtimistämme parkkipaikalle oli jo lähes pimeää. Ihmettelin siinä sitten, kun polun reunassa luikerteli musta, kännykkälaturinjohdon paksuinen  mato ja kumarruin lähemmäs tiirailemaan sitä. Sepäs olikin pieni, äkäinen käärme, joka nosti päätään ja sähisi minulle. Olisi varmaan purrut minua uteliaaseen nenääni, jos olisi ulottunut.

Tämän enempää emme Cassiksessa kiipeilleet, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka. Päätimme pitää tämän kutkuttelevana avauksena, koska olimme suuntaamassa myös Verdonin rotkoille, myöskin kiipeilypuuhat mielessä. Illalla leirissä hieroimme tuttavuutta Sveitsiläiseen seurueeseen, jonka yksi jäsen oli jo aamulla käynyt hieromassa tuttavuutta Jänismiehen kanssa. He kutsuivat meidät istumaan viimeisen päälle varustettuun telttaleiriinsä, joka olisi minusta kelvannut hyvin vaikka ympärivuotiseen asumiseen. Illan pimetessä joimme kaljaa ja kauhean makuista Negrita-rommia, söimme sveitsiläistä suklaata, seurasimme naruakrobatiaesityksiä kahden puun väliin viritetyllä köydellä ja hölötimme kukin kokemuksistamme maailmalla. Kävi ilmi että sveitsiläisetkin olivat tulleet  kiipeilemään kalankeille. Valitettavasti emme ehtineet tutustua heihin sen paremmin, sillä olimme jatkamassa matkaamme jo seuraavana aamuna.

Seuraavana päivänä pakkasimme leirin autoon ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Provencea. Jäähyväisiksi jäimme evästämään Soybeyrannesin jyrkänteelle, josta oli huikeat näkymät alas Cassikseen ja merelle. Päivällisenä nautimme yrteillä maustettua kanaa, ihanan tuoretta ja mehevää monivilja-pähkinäleipää sekä suussa sulavaa brietä. Ranska on kyllä semmoinen om-nom-nom-maa ettei täällä pääse nälkään nääntymään. Selvisi myös, miksi emme olleet nähneet ketään muita piknikillä. Sietämättömän sinnikkäät ampiaiset alkoivat pörrätä ympärillämme ja laskeutuivat sörkkimään jokaista ruokatavaraa, jonka nostimme tarjolle. Jotenkin vain onnistuimme olemaan "hiien lintujen" kanssa sovinnossa ruokailun loppuun asti, saamatta pistoja tai syömättä ainuttakaan raitavättiäistä leivänpäällisenä.

Petit Prince Le Plus Beau Et Le Plus Triste Paysage Du Monde

Le plus beau et le plus triste
Paysage du monde
C'est celui où il n'est plus

Cette lumière qui se perd
En un éclair
L'espace d'une seconde
Comme quand il est apparu

Mais si un jour
Vos voyages vous emmenaient
Dans ce désert
Si vous vous trouvez
Juste sous l'étoile
Attendez un peu
Si alors un enfait vient à vous
S'il a des cheveux d'or
Vous devinerez qu'il est
Alors soyez gentils,
Ne me laissez pas tellement triste,
Écrivez-moi vite qu'il est revenu...

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Tosi paljon kiitoksia taas hienosta tarinasta! Tuo lainaus "le plus triste" helähtikin heti semmoiselle, että se on varmaan just Pikku Prinssistä, ja niin näköjään olikin.

Ootte te reippaita ihmisiä, voi hyvänen aika!

Ta-Miit kirjoitti...

Kiitos, tuon mun pirivieteri-aviomiehen kanssa päätyy kyllä aika reippaille reissuille :)