Ihanat Leijonat

Penkkiurheilu ei ole kiinnostanut minua koskaan. Pidän kiehtovampana jopa ruohon kasvun katselemista, kuin minulle tuntemattomien henkilöiden urheilemisen seuraamista ja kilpailujen ratkeamisen jännittämistä lihakset kireinä ja hiki kainalossa. Olen tainnut olla elämässäni yhden ainoan kerran kannustamassa kisaajia ja hekin olivat kavereitani lajista, jota itsekin harrastan.

Kilpaileminen on minusta muutenkin arveluttavaa toimintaa, sillä sen yksi pimeimmistä tarkoituksista on saada häviäjä häpeämään huonommuuttaan. Turha kaunistella. Reilu ja nautittava urheilu jää liian usein kepulikonstien ja pitkän nenän näyttämisen halun jalkoihin. Sitä paitsi en tunne yhtään ihmistä, joka voi väittää kirkkain silmin olevansa myyttinen hyvä häviäjä. Enkä oikein osaa itsekään nauttia voittamisesta, jos se edellyttää toisen ihmisen nujertamista. Miksi saada kiksejä toisen pettymyksen katselemisesta?

Urheilukisojen aikaan minut tapaa todennäköisimmin kuulokkeet tai korvatulpat päässä omista oloistani. Muistan, kuinka ala-asteella urheiluhullu opettajamme keskeytti normaalin opetussuunnitelman esim. hiihtokisojen tai mäkihypyn ajaksi ja tunneilla sitten tapitettiin niitä tappavan tylsiä sessioita televisiosta. Paitsi, että minä en katsonut. En kerta kaikkiaan pystynyt istumaan montaa tuntia paikoillani vahtaamassa, miten akat ja ukot sivakoivat suksilla, joten ruinasin aina opettajalta luvan tehdä jotain mielekkäämpää. Piirsin kouluvihkooni huolellisesti mm. kaikki maailman liput ja jäljensin koulun värikuvakasviota. Joskus pidin mielenosoituksellisesti sormia korvissani, kun en kestänyt selostajien pikkuorava-kiihkoa.

Muistan myös elävästi, kuinka minun teki mieli heittää televisio ikkunasta pihalle, kun ärsyttämistä harrastanut penkkiurheiluhullu-eksäni luukutti täysillä jotain saatanallista kyllösen tai mertarannan molotusta.

Edelleenkään en tunnista nimeltä suomalaisia saati muunmaalaisia urheilijoita. Jos minulta kysyttäisiin, kuka on ilmaveivaava Mikael Granlund, niin minun onnekkaissa arvauksissani hän voisi olla vaikka kevytaskelinen balettitanssija, hypätessään hassusti veivaava pituushyppääjä tai Tuksun uusin poka. Tai suunnattomasta kohusta päätellen sittenkin joku kuuluisa huippututkija, joka on keksinyt yhtä aikaa aidsiin, syöpään ja hiusten lähtöön tepsivän ihmelääkkeen.

Mielestäni urheilutietämys ei vain ole välttämätöntä yleissivistystä sen enempää, kuin sen tietäminen, mikä ravihevonen voitti minkäkin lähdön tai kuka mummo jonkun matonkudontakisan jossain perähikiällä.

Urheiluhuuma on minun mielestäni tosi absurdi ilmiö. Näkisin jokseenkin vastaavana käytöksenä sen, että vakoilisin koti-ikkunastani, kuulisin juoruina tai salakuuntelisin puutarha-aidan takaa, kuinka naapurin Keijo on saanut ylennyksen työpaikallaan, mennyt naimisiin hemaisevan naisen kanssa ja ostanut hienon, tuliterän auton. Sen jälkeen tulisin Keijon puolesta hulluksi riemusta, reuhtoisin vaatteet yltäni ja painelisin uimaan lähimpään suihkulähteeseen, molottaen haltioituneena että VITTU ME (minä & Keijo) OLLAAN SANKAREITA, ZIISUS ETTÄ MEILLÄ MENEE LUJAA, KETKÄ ON KINGEJÄ (minä & Keijo), OOTTE TE MUUT NAAPURIT VAAN SURKEITA, KUN ETTE PÄRJÄÄ MULLE JA KEIJOLLE!!!

Okei, mutta se sarkasmista. Kuten Zepa jo totesi, on ylipäätään kivaa, että kyyniset suomalaiset hymyilevät, ovat avoimen ylpeitä itsestään ja ovat onnellisia edes hetken aikaa jostakin. Olen (kai) kasvanut sen verran henkisesti, että yritän suoda huumailun urheiluhulluille heitä pilkkaamatta tai naureskelematta. Meillä nettitv:n ääressä tököttivät innoissaan niin Jänismies, Tiikeritoveri kuin Hopeatoffeekin (sanonta "kissaakin kiinnostaa" sai ihan uusia sivumerkityksiä!) ja minä pidin omat mielipiteeni kohteliaasti omana tietonani. Kokkasin herkullista kisanaposteltavaa ja tarjoilin sen sohvalle, ettei rakkaan mieheni tarvinnut irrottaa katsettaan The Tärkeistä Asioista. Koitin jopa auttaa muita epätoivoisia ulkomaalaisia näkemään jääkiekkofinaalin, jakamalla Jänismiehen löytämää nettitelevisiolinkkiä facebookissa.

Ja kun tuo suomalaisten joukkopsykoosi nyt näyttää olevan niin suuri ilon aihe, niin verryttelinpä piirtämis- ja kuvankäsittelytaitojani väsäämällä pöhkön onnellisena monarkkikruunua mutustelevan leijonan, hilpeäksi vastineeksi ruotsalaisten tutinimijöille.

Tuosta kansallisesta nokittelusta puheen ollen: Naamalleni kirvoitti virnistyksen vitsailu siitä, että jos ruotsalaislehdistö on kerta luonnehtinut suomalaisia henkisesti vajaiksi tutin lutkuttajiksi, niin mitäpä se sitten kertoo ruotsalaisista, että he menivät häviämään moisille vajakeille  :)

Ta-miitin ääriharvinainen kisastudio päättyy tähän, eikä tule todennäköisesti koskaan uusintana.