Smaragdiliskonaivot

Liskot ovat ihania eliöitä. Pienenä tytöntyllerönä säikyttelin kyläkauppiasta näyttämällä hänelle varovaisesti kämmenkuppiini kätkemääni sisiliskoa. En yhtään ymmärtänyt, miksi aikuisen miehen reaktio oli "iiiik! hyi!" ja lähes kiipeäminen lähimmälle seinälle, kun minusta lissut olivat pelkästään somia ja viehättäviä.

Mummollani oli tapana kertoa minulle kiehtovia tarinoita pienistä liskoista, jotka elävät ihmisten kodeissa ja piileskelevät taulujen takana, kunnes tulevat öisin pyydystämään sisälle eksyneitä hyönteisiä. Mummo narrasi minua väittämällä, että hänenkin kämpässään asuu sellainen lisko, joka vielä kaiken lisäksi osaa visertää ja vaihtaa väriään (gekon ja kameleontin risteytys?). Voi että olisin niin halunnut nähdä sen mummon sympaattisen mielikuvitusliskon, näin siitä sentään uniakin. Ehkäpä vielä joskus kirjoitan siitä tarinan.

Liskot kiipeävät taitavasti ja ainahan niitä bongaa, kun on kallioilla seinäkiipeilemässä. Niillä on yllättävän kauniit sekä tarkkaavaiset silmät ja ne näkevätkin erittäin hyvin. Lisko on seinäkiipeilijöille mieluisa symboli, se on veistoksellinen, se on solakka, se on ihailtavan notkea ja mennä vipeltää kevyesti kiviseinää pitkin näppärillä varpaillaan. Kaupungin liskot päivystävät auringossa portailla ja kivimuureilla näennäisen rauhallisina, mutta kuitenkin ylen valppaina ja valmiina luikahtamaan pakoon kuin rasvattu salama. Niitä näkee joka paikassa. Kaipa se on hyvä merkki siitä, ettei ympäristö ole ihan tärviölle saastunut.

Vieraillessamme Sassenagen luolissa, lauma ns. myyttisen suurella havaintokyvyllä varustettuja lapsia tohelsi pienestä salamanterista ohi huomaamatta yhtään mitään, mutta tarkka valokuvaajansilmäni spottasi sen oitis. Minä otin siitä polvillani kuvia (zoomilla, en säikytellyt). Jänismies kävi noutamassa lapset ja kierroksen vetäjän takaisin ihastelemaan pientä luola-asukkia. Eräällä järvenrantareitillä puolestaan sattui vastaan ranskalaisittain todella tylsästi "vihreäksi liskoksi (lezard vert) nimetty lisko (Lacerta bilienata), jolle sentään jäyhät suomalaiset ovat tajunneet antaa sen kauneudelle kunniaa tekevän nimen Smaragdilisko! Onneksi kamerassani on sen verran pitkä zoomi, että sain tämänkin kaunokaisen vangittua kortille. Ja Ithacan punatäpläsalamantereita muistelen suurella lämmöllä - ne olivat suorastaan suuria inspiroijiani ja päätyivät jopa erääseen kuvitukseeni.

Krokotiileista en niinkään välitä, mutta lohikäärmeet ovat yksi hienoimpia ihmismielen kuvittelemia fantasiaeläimiä. Minusta on ikävää, että kaaosta ja primitiivisyyttä symboloivat lohikäärmeet on niin usein esitetty pelkästään surmaamistaan kärkkyvinä raivohulluina hirviöinä. Näen mieluummin muunlaisia lohikäärmetarinoita. Täytyy ihan tässä välissä mainostaa, että katsokaa ihmeessä mainio animaatioelokuva Näin koulutat lohikäärmeesi. Must kaikille lohharifaneille!

Onhan meissä ihmisissäkin evoluution säilyttämä liskonpalanen muistona ajoilta, jolloin olimme itsekin sellaisia: Mantelitumake eli amygdala ovat eräänlaiset miniaivot, jotka vastaavat nopeista ja mustavalkoisista hätäreaktioista. Ne eivät aina osu napakymppiin (koska hienosäätö puuttuu), mutta voivat joskus pelastaa henkemme. Mantelitumake on puikoissa silloin, kun olemme peloissamme, vihaisia, häiriintyneitä, nälkäisiä tai haluamme ehdottomasti jotain ja reagoimme primitiivisesti piittaamatta käytössäännöistä ja järjen äänestä.

Vaikka liskonaivot ovatkin suunnattoman hyödylliset ohjatessaan toimintaamme akuutissa vaaratilanteessa, niiden implisiittinen pelkoneuroottisuus voi estää meitä tekemästä monia asioita. Liskonaivot ovat osaltaan vastuussa myös siitä, että pelkäämme nolaavamme itsemme, olemme ylivarovaisia, jumiudumme turvallisiin rutiineihin, luotamme ennakkoluuloihimme, varmistamme että pääsemme helposti raparperinlehden alle tai kivenkoloon piiloon vaaran uhatessa ja lekottelemme mieluiten auringossa, henkisellä ja fyysisellä mukavuusalueella. Pahimmassa tapauksessa liskonaivomme vangitsevat meidät pelon tai mukavuudenhalun ahtaaseen loukkuun ja estävät meitä elämästä elämäämme täysillä. Ja sehän on itsestään selvää, että elämää ei kerta kaikkiaan voi elää täysillä, jos ei astu tietoisesti pelon ja mukavuudenhalun kynnyksen yli.

Liskonaivojen ylihuolehtivaisuutta vastaan on osattava hangoitella, että pystyy elämään luovasti ja rohkeasti sekä näkee muutakin maailmaa, kuin vain sen tuikiturvallisen kotikivenkolon. Helppoa se ei ole, sillä mantelitumake on evoluution hioma vanha, vainoharhaisen ja puolisokean diktaattorin ottein hallitseva jääräpäinen tryffeli, jonka kanssa joutuu vääntämään alituiseen. Jos annat sille aina periksi, se muovailee sinusta ahdistuneen ja pelokkaan kiven alla piileskelijän, toisten miellyttämisellä elävän selkärangattoman, aina samaa mieltä olevan kynnysmaton tai turvallisuushakuisen nynnyn, joka ei uskalla kokeilla mitään uutta ja erilaista. Liskonaivot väittävät, että käy köpelösti, ellei sulaudu massaan ja ole niin hissukseen, kuin vain suinkin osaa.

Kannattaa muistaa, että liskonaivot ovat mitä todennäköisimmin äänessä silloin, kun ajattelet seuraavin tavoin (ja näinkin voi väittää vastaan):

- Entäpä jos ihmiset nauravat minulle? (Nauru pidentää ikää, joten olet oikeastaan suuri hyväntekijä. Ehkä sinut pitäisi patentoida lääkkeeksi?)

- Muut ihmiset tekevät tämän niin paljon paremmin kuin minä, joten miksi edes yrittäisin? (Tällä periaatteella juuri kenenkään ei kannata tehdä oikeastaan yhtään mitään. Että jospa sitten vaan pyöriteltäisiin loppuelämä peukaloita, paitsi että ihan varmasti joku muu osaa pyöritellä paremmin peukaloita kuin sinä.)

- Muutokset ja poikkeamat rutiinista ovat niin vastenmielisiä, eikö voitaisi tehdä kaikki samoin kuin ennenkin? (Rolling stones gather no moss... Tässä maailmassa voi valita myriadeja vaihtoehtoja, joten miksi helvetissä kiertää yhtä ja samaa uraa ja kokeilla vain kourallista?)

- Ei minun kannata tehdä tätä, ei tämä kuitenkaan onnistu tai kelpaa kenellekään muulle (Ja mistäs sinä sen tiedät etukäteen? Kannattaisi varmaan ryhtyä ajatustenlukijaksi tai selvännäkijäksi...)

- Ei minulla ole tarpeeksi kokemusta tällaisen tekemiseen (Eikä varmasti koskaan kerrykään, ellet mene ja tee. Kuka muka on syntynyt valmiina?)

- Mitäpä jos odottelisin vaikka seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, seuraavaan kuukauteen, vuoteen, vuosikymmeneen, vuosituhanteen jne. katsoakseni, onko se sittenkään hyvä idea. (Mahtaa sitten kuolinvuoteella olla haikeaa kelailla kaikkea sitä sitkutteluun ja mutkutteluun hukattua aikaa ja energiaa)

- Mutta kun näin on ihan siedettävää, miksi siis riskeerata. (No, jos tykkäät VAIN siedettävästä elämästä niin sen kun vaan sitten marinoidut siinä. Voithan aina silti kompastua kotona kynnysmattoon ja halkaista kallosi.)

- Ei kannata edes yrittää uudelleen, kun viime kerrallakin mokasit (Sanonta "vahingosta viisastuu" ei ole synonyymi sanonnalle "mahdoton tehtävä". Montako 100 % mokaamatonta ihmistä mahdatkaan tuntea?)

- Muut tietävät minua paremmin, miten elämää pitää elää. (No hei, miksi et sitten pistä lehteen ilmoitusta "myydään käyttämätön, hyvä elämä. Halvalla menee." Varmasti olisi ostajia, joille ei meinaa yksi elämä riittää.)

- Mitä äiti, isä, naapuri, kumminkaima ja kumminkaiman kissa ajattelevatkaan minusta, jos menen tekemään näin? (Eikö ole parempi antaa ihmisille ajateltavaa ja puhumisen aihetta, kuin varmistaa, että heillä on tasaista ja tylsää.)

- En ole tarpeeksi kaunis, laiha, viisas, rikas, menestyvä, lahjakas, taitava... (Verrattuna kehen? Ja se, kehen vertaat, vertaa itseään johonkin muuhun ja se jokin muu taas johonkin muuhun jne. V**TU mikä piiri pieni pyörii! Sillä energialla, jonka ihmiset tuhlaavat tähän älyvajaaseen liskovertailuun, korvaisi leikiten muutaman ydinvoimalan.)

- En voi tehdä sitä, epäonnistun ihan varmasti. (Jos et edes yritä, niin siinä tapauksessa epäonnistut varmasti 150 prosenttisesti.)

- Mitähän ihmiset ovat kommentoineet facebookiin, twitteriin, säpoon, blogiin jne. kun kerroin tehneeni sitä ja tätä. Jo kymmenes kerta kun tarkistan tänään, olisikohan minuutin päästä jo joku kommentoinut? (P.S. Elämä = sitä, kun ET ole facebookissa, emailissa, twitterissä, blogissa, puhelimessa, netissä, NSS.)

- Tuo tyyppi näyttää etäisesti siltä inhottavalta ääliöltä, josta oli aikoinaan minulle niin pirusti riesaa! En halua tutustua häneen! (Jos nyt kuitenkin yrittäisit olla assosioimatta ja aloittaisit puhtaalta pöydältä, mikä on muuten ihan tajuttoman vaikeaa).

- Jos sanon vastaan tai puolustan itseäni, kaikki alkavat vihata minua ja elämäni menee pilalle. (Jos et koskaan sano vastaan, kaikki halveksivat sinua, kävelevät ylitsesi, nauravat selkäsi takana ja elämäsi on NIIN pilalla)

- Parasta pitää matalaa profiilia, ettei kukaan huomaa minua. (Tai sitten pitää vain liidellä sen verran korkeissa sfääreissä, että menee joka tapauksessa yli useamman hilseen. Sieltä on helppoa kakkia matalamielisten päähän. Massan mukana meno ei ole etuoikeus.  :))) )

- Parempi olisi vain olla hiljaa, jos on eri mieltä, ettei vaan vahingossakaan suututa ketään. (Emme ole allekirjoittaneet missään sopimusta, jossa lupaudutaan pitämään suu supussa. Sen kun vaan eri mieltä olevat suututte ja mustaksi muututte, sananvapaus kuuluu kaikille eikä ihmisen pidä luopua siitä sen enempää kuin terrierin sukastaan.)

 

Liskonaivoni salpaavat minulta hengityksen ja uskottelevat, että sydämeni pysähtyy ja jalkani muuttuvat poikki rapsahteleviksi jääpuikoiksi, jos uin jäisessä vedessä. Liskonaivoni väittävät joka kerta, että henki lähtee, kun minun on pakko ängetä vuorikiipeilemään. Liskonaivojen mielestä kaikki luuni katkeilevat kuin kuivat spagetit ja sisäelimistäni tulee haggista, jos kamppailulajiparini heittää minut kaaressa tatamiin. Liskonaivoni supattelevat korvaani, että putoan varmasti ja halkaisen kalloni, kun rentoudun korkealla kallionseinämällä parin tonnin painon kestävän kiipeilyköyden varaan. Liskonaivoni ilkkuvat, että olisi syytä läkähtyä häpeään, kun en tajua mitä minua selvästi rasittavana vajakkina pitävä, ranskaa solkottava fransipaani sanoo, vaikka hän vääntäisi eteeni origameja ranskalaisesta rautalangasta. Liskonaivoni ovat kovasti huolissaan buuauksesta, kun kirjoitan tulenarasta asiasta ja olen liekehtivästi täysin eri mieltä, kuin valtaosa ihmisistä. Liskonaivoni saavat kainaloni hikoilemaan ja kuristavat minua kurkusta, kun istun Nobelvoittajan kanssa samassa ruokapöydässä ja koitan tiristää niistä järkevämmistä aivoistani, että mistä ihmeestä arvoisan herran kanssa olisi sopivaa keskustella nolaamatta itseäni. Liskonaivoni hyppivät mielellään tasajalkaa itsetuntoni, itseluottamukseni, itserakkauteni ja itsetuntoni päällä. Ja suurimman osan ajasta ne puhuvat pelkkää p***aa, minkä olen onneksi oppinut osittain tunnistamaan ja vaimentamaan.

Liskonaivojensa diktatuurissa elävää nöyrää alamaista on sen sijaan surku katsella.

Olen toki kiitollinen siitä, että liskonaivoni reagoivat tarvittaessa kyselemättä ja salamannopeasti, mutta velvollisuuteni ja etuoikeuteni ihmisenä on kouluttaa niitä istumaan ja antamaan tassua sekä näyttää niille aina sopivassa paikassa keskisormea, vapautuakseni tekemään sitä, mikä tekee elämästäni elämisen arvoista. 

Silti rakastan ja ihailen liskoja. Ja myös kaiken tämän paremmin muistaakseni, haluaisin tatuoituttaa liskon nahkaani.