Hanging in there

♪ Minähän se oon, noin puolen vuoden jälkeen muistatko mua ♫

Puoli vuotta humahti silmänräpäyksessä fyysisessä rääkissä. Töitä ja treeniä, treeniä ja töitä ja deadlinepaniikissa kirjoittamista, kun joku peräti haluaa maksaakin siitä muutaman roposen. Elämä on ollut aika nunnamaista entisen laiskanpulskean hedonismin rinnalla. Aloitin vielä keskittymiskykyäni parantaakseni tiukan absolutismin huhtikuun tienoolla ja jotain kun tuli kerta luvattua, niin pullon korkki pysyy ihan kiusallakin kiinni pitkälle ensi vuoteen asti.

Kevättä ja kesän alkua en ehtinyt juuri nähdäkään, kuukaudet vierivät salilla ahertaessa. Minulla oli huikea taistelupari, jollaisia on varmaan yksi miljoonasta. En ole varmaan koskaan treenannut yhtä keskittymiskykyisen, varmaotteisen ja virheitä välttävän immeisen kanssa. Moni voimillaan ja aggressiivisuudellaan machoileva äijä saisi ottaa oppia kyseisen soturimimmin tahdonvoimasta, suoraselkäisyydestä ja tolkusta. Täytyypä muistaa ostaa hänelle uudet salitossut, koska Miero-kissani syödä nakerteli häneltä lainaamani rantasandaalit täyteen uskomattoman hienoja lovia ja kissanhampaanjälkiä...

Nyt sitten olen tehnyt hetken aikaa kaikkea muuta paitsi treenannut. Meni nimittäin heinäkuun lopulla pikkuvarpaan luu halki poikki ja vinoon. Ei siis mitään vakavaa, mutta pikkukiusallista ja tarpeeksi tasapainoa häiritsevää. Varvasparka jäi kiinni tataminrakoon ja nyrjähti lerpottavaksi tuluspussiksi, jossa kellui epämääräisiä luunkappaleita verisohjossa. Ensimmäinen katkaistu luuni ikinä, jei. Otti yllättävän kipiää, kun päivystyksen kesälääkäri tykitti puudutusainetta paksulla neulalla ja vanhempi lääkärisetä kiskoi palapelin kappaleita miten kuten takaisin paikalleen. Nyt mulla on sitten pikkuvamppu, jossa on kumma mutka ja varpaankynsi katsoo sydämistyneenä muista kynsistä poispäin (että haistakaatten...). Älkää siis pliis tallatko varpaalleni lähitulevaisuudessa.

Tarkoitus oli, että syksyllä olisi ollut vähän toisenlainen, humaanimpi ja taiteellisempi lukujärjestys (tahtoo maalata, piirtää, kirjoittaa, valokuvata, lukea, kutoa, ommella, istua kahviloissa, käydä elokuvissa, harrastaa kulttuuria!), mutta näillä näkymin pistän taiteet edelleen narikkaan odottamaan ja sama savotta jatkuu. Jaksaa, jaksaa! Voipi olla, että treenaan vielä hiukan entistäkin enemmän, että keväällä olisin iskussa mahdollisia uusia seikkailuja varten. Haha, eipähän tarvitse aloittaa bikinivartalon trimmaamista paniikissa keväällä (as if olisin ikinä aloittanut) kun aloittaa sen jo säpäkästi syyskuussa. Kelpaa sitten pullistella paksua hauista avannon reunalla räntäsateessa :)

Lakkoja kävimme lappamassa yhden kesäisen iltapäivän ajan, lähinnä suuhumme. Oli huumaavaa luksusta ahmia soiden kultaa kourakahmalolla, haisuluteita ja niiden "eau de korvavaikkua" joukosta pois puhallellen. Miero-kissan piti sitten tulla ronkkimaan kotiin tuomaamme lakkasaalista ja eikös vain joku kyytiin liftannut lude ehtinyt pöräyttää kissaparkaa nenään, kun katti tunki ällistelemään liian liki. Naurettiin ihan vääränä, että elämä opettaa, kulta pieni. Karpalonraakileita muuten oli vihreänään suon pinnalla ja siihen saaliiseen aion taatusti iskeä kynteni kunhan hallaukko alkaa tepastella mättäiden välissä. Rakastan soiden tuoksua ja karpaloita!

Sienimetsään pääsyä tässä vielä odottelen ja myöhäissyksyn muun sadon korjuuta. Syksy on minulle huumavan mystistä ja voimaannuttavaa aikaa. Eritoten se viileys ja romanttinen pimeys, kontrastina päivien photoshopatuille leimuväreille. Metsät, kalliot ja pihkaiset puut oikein pursuavat kesän lataamaa pohjoismaista, alkukantaista voimaa. Sitä kelpaa varastoida itseensä vaikka linnavuorella seisten, viljavia vainioita tähyillen ja ikivanhojen katajien marjoja napostellen.

Kiivettiin me tuossa välissä, noin kaksi viikkoa varvasvamman jälkeen Mt Fujille. Oli kävelemistä kerrakseen siinä patikassa, kun sai koko ajan varoa askeliaan. Vaelluskengän kiskominen jalkaan oli oma tuskainen operaationsa. Mutta kun kerta päätin, että mieli kävelee, jos raihnas ruumis luovuttaa, niin pääsin kuin pääsinkin huipulle asti. Nähtiin se kuuluisa auringonnousu ja inhaloitiin loppuelämän tarpeiksi laavapölyä keuhkoihimme. 

Täytyneepä kirjoitella lisää Japsilan ihmemaasta, jossa viihdyin paremmin kuin kotonani.