Menikse 2013 jo?

Vuosi 2013 pääsi huomaamatta luikahtamaan loppuunsa. Mitä siihenkin nyt sanoisi? Oli nimittäin sellainen vuosi, etten siitä paljoakaan muista. Saa toivon mukaan olla viimeinen kerta, kun järjestän itseni moiseen härdelliin.

Tuli ainakin tehtyä tarpeeksi töitä, osan ajasta enemmänkin kuin itselle olisi kuulunut. Oli näet leipätyöni työnjohdolla vähän selektiivinen kuulo ja hanska naulassa sairauslomittajien tarpeen sekä työaikamitoitusten suhteen. Sen lisäksi kasasin vapaaehtoisesti niskaani vielä kirjoitustöitä, pienimuotoista kaupankäyntiä, illasta toiseen treenaamista ja opettamista. Eipä siihen paljon luovaa laiskuutta saati jalkojen pöydälle nostamista väliin mahtunut, hyvä kun joskus ehti nukkua normaalit yöunet. Jos koitin oikaista hetkeksi kotisohvalle, niin oli joko huomiota mankuva kissa heti naamarissa kiinni kuin imukuppi, treenaamisesta ärtynyt selkä alkoi laulaa oopperaa tai tohtoristasoinen puolisoni kaipasi välittömästi pätevää assistenttia ratkaistaakseen jääkaapin mustaan aukkoon kadonneen ruokatarvikkeen koordinaatit. Pari kertaa kävi mielessä, että minä NIIN pakkaan passin ja hammasharjan ja lähden Tumbarumbaan mustikoita poimimaan...

En tiedä tarvitseeko ihminen tällaisia aivokuolleita zombiekausia arvostaakseen niitä hetkiä, jolloin saa olla todella elossa. Nyt ainakin on pirun hyvä olla, kun aivot virkistyvät päivä päivältä mielekkäiden virikkeiden sekä kuitattujen univelkojen ansiosta. Alkaa taas luovuus kukkia ja uusia ideoita pukata nupulle. Suuri koitos tosiaan häämöttää viimeinkin edessä vuoren (Eigerin pohjoisseinämän...) lailla. Toivottavasti Japanista tuotu, epäonnea torjuva talismaanipussukka osaa motata puolestani pahan silmän mustaksi  :)

Japania on sentään antoisaa muistella, se oli vuoden suurin tempaus ja työvoitto. Nipponin proffat olivat niin vieraanvaraisia ja ruuat niin hyviä, että tunnen olevani suuressa kiitollisuudenvelassa koko maalle. Varpaani telomisesta huolimatta onnistuin myös kiipeämään Fuji-vuorelle, jota tuskin tulee tehtyä toista kertaa elämässä (vaikka mistäs sen tietää, kun kahelit on kyseessä). Yllämme sataville Perseidien tähdenlennoille esitin parikin toivetta, jotka tekisivät toteutuessaan minut hyvin onnelliseksi.

Vihreän teen väri herättää edelleenkin minussa muikeita väristyksiä ja Miyazakin rakkaat elokuvat tunnistavia nyökkäyksiä: juuri tuolta minusta Japanissa tuntui: uimiselta vihreässä puiden lehvästömeressä.

******

Kävimme juuri tuossa viimeisenä mahdollisena iltana jättämässä hyvästit rakkaalle salinrähjällemme mustan vyön heittojen, tekniikkaottelun ja potkujen merkeissä. Oijoi... Siinä törkymörskässä olen oppinut kroppaani tatamiin ja jalkojani sekä nyrkkejäni mitseihin hakkaamalla elämäni tärkeimmän teorian ja käytännön: älä anna kenenkään kävellä ylitsesi, äläkä myöskään tallo toisia. Jotain olennaista on tullut myös opittua itsensä rikkomisesta ja takaisin ehjäksi kokoamisesta. Murtuneet luut ja arvet paranevat alkuperäistä vahvemmiksi.

Seuraavana päivänä sali olikin jo kuin pommin jäljiltä ja matot matkalla uusiin tiloihin. Luokattoman surkeassa kunnossa olevaa salia ei tule ikävä, mutta nuhjuista tuttuuden tunnelmaa ja vapaita treeniaikoja kylläkin. Uudessa mestassa ei sitten vetelehditäkään puolille öin treenien jälkeen venyttelemässä ja juoruilemassa, eikä trampata kamppailemassa muinakaan mielivaltaisina aikoina. Höh, jäi muuten keskiyön kynttilänvalotreenit pitämättä, täytynee suunnitella ne jollekin kesäiselle helleyölle ja vaikka linnavuoren laelle.

******

Loppukevennykseksi pakko kertoa tähän millaisen hajamielisen huuhkajan olenkaan nainut:

Ostimme tuossa joku aika sitten 50% alennuksesta hypnotisoituneena päheän kahvikoneen, joka mörssää pavuista kupin espressoa, cappucinoa tai cafe cremeä ja vielä vaahdottaa maidotkin kaupan päälle. Siitä lähtien olemme olleet aika tukevissa kofeiinipöllyissä...

Ostin myös kaksi identtistä lasipurkkia, joista toiseen säilöin kahvinpavut ja toiseen kissanmurot. Jänismies nureksi heti tämän nähtyään, että liian samannäköisiä ovat purkit. Että joku päivä menevät vielä kissanmurot vahingossa kahvimasiinaan. Liimasin siis kissanmurojen päälle ison lapun jossa lukee KISSANMUROJA ja varmistin vielä, että tästä ei voi eläinkään erehtyä. EI-pä tosiaan voinut.

Tänään sitten Jänismies meni kiireissään keittämään kahvia ja rojautti säiliöön aimo annoksen kananmakuisia kissannaksuja. Ihme, että sentään havaitsi vahingon ennen uuden kahvilaadun jauhamista ja maistelemista!

Säiliö oli tietenkin juuri niin uskomattoman fiksun mallinen, että murot pois saadaksemme jouduimme purkamaan puoli laitetta, imuroimaan papupesää huonekalusuulakkeella ja ravistelemaan lopuksi keitintä ylösalaisin, mikä ei ollut ihan helppoa kun kyseessä on pienen television kokoinen romulaatikko. Sus siunakkoon sitä kirosanojen ja solvausten määrää, jota vempeleen puhdistusoperaatio vaati. Naapurit saivat taas todistusaineistoa siitä, että meillä asuu kofeiininarkkareita helvetinenkeleitä.

Kun Jänismies illalla kysyi, että mites ois kahvi, niin en voinut olla velmuilematta että saisiko herralle olla cafe au thon vai espresso "poulet noir"? Voi olla, että tästä tulee vielä muutaman kerran revittyä huumoria :)