Musiikki tai musiikkivideot eivät ole pitkiin aikoihin koskettaneet minua erityisemmin. En sen puoleen enää edes seuraa musiikkimaailman tapahtumia tai uusia kappaleita, löytääkseni jotain kuulemisen arvoista. Silloin tällöin vuosien vieriessä yksittäinen helmi vain tipahtaa jostakin vahingossa kämmenelleni ja kuuntelen sitä kuuntelemasta päästyäni, kunnes en enää pysty. Sen jälkeen on taas pitkä kausi ilman että tietokoneellani soi yhtään mikään.Viimeisin helmi tuli todella kulman takaa ja napsahti suoraan otsaluuhuni, niin että ei auttanut muu kuin jäädä pyörittelemään sitä hölmistyneenä.
En ole koskaan ollut mikään erityisen innokas Nightwish-fani. Bändillä oli aikanaan muutamakin hieno kappale, joita kuuntelin oikein mielikseni ja siinä kaikki. Nightwishin ruma temppu laulajansa erottamisjupakassa tuntui minusta tosi haljulta ja rumalta. Se oli kuin julkkisero, jossa toinen osapuoli kiirehtii repostelemaan yksityisasiat medialle, ennen kuin toinen osapuoli ehtii edes erokirjettä avata. Niin halpaa ja amatöörimäistä toimintaa, olipa syy sitten kenessä hyvänsä.
Pitkään kohkattu laulajavaihdos oli tuomittu epäonnistumaan niiden silmissä ja korvissa, jotka olivat pitäneet Nightwishin musiikista suurimmaksi osaksi vain Tarjan poikkeuksellisen äänen ansiosta. En saa itse mitään kiksejä uuden pirtsakkaaksi luonnehditun popprinsessan laulusta, eikä bändi niin ollen kiinnosta enää entisenkään vertaa. Olin jo valmis lukitsemaan mielipiteen siitä, että Tuomas Holopaiselta ja poppoolta ei heru enää yhtään mitään, mihin viitsisin kuunteluaikaani haaskata.
Mutta...
Erehdyinpä katsomaan Markku Pölösen Lieksa! elokuvaan tehdyn tunnussävelmän videon ja se kolahti aika lujaa, liiankin. Kappale "While your lips are still red" on tismalleen juuri sitä ylevää, melankolista romantiikkaa, mitä korvani musiikilta epätoivoisesti janoavat, mutta harvoin saavat kuullakseen. Sävelmä toimi hienosti ja sanatkin ovat hienoisesta naiiviudestaan huolimatta ihan onnistuneet. Kaunis video sai aikaiseksi myös palavan toiveen nähdä itse elokuva. Ei vähiten siksi, että irtipoikki kitketyt juureni harvinaisella tavalla vihloivat tuota katsoessani.
En ollut ennen kiinnittänyt huomiota siihen, että Marco Hietala osaa laulaa noin hyvin, vaikka tiesinkin hänet rautaiseksi ammattilaiseksi. Todella, todella paljon pidän hänen äänestään tässä kappaleessa. Taustalla soivaa pianoa suorastaan rakastan.
Huokaus. Tuo elokuvapätkien lumi puissa ja maassa. Pohjois-Karjalan lumi. Lumisota rakastetun kanssa. Pääsee aina unohtumaan, miten kaunista se voi olla kun pakkanen laskee siellä kaukana niin matalalle, että silmäripset ja puut kasvavat valkoista kuurakarvaa.
Nonni. Nyt olen tuon kappaleen ansiosta niin järjettömän romanttisella tulella, että tekisi mieli käydä ostamassa pullo punaviiniä ja käydä ryöstämässä Jänismies töistä istumaan kanssani putouksille. Taitaa vaan olla yksinäinen metsäretki edessä, sillä yliopistolla on työn osalta tuli tutkijoiden kintereillä, menneillään olevan tiukka-aikatauluisen kokeen vuoksi.
Tarina sai outoa jatkoa päivän kävelyretkelläni. Menin erääseen luonnonpaikkaan, somalle aukiolle istumaan ja kirjoittamaan. Aurinko paistoi, oli ihanan energinen ilma. Annoin kappaleen soida kerta toisensa jälkeen siellä nököttäessäni.
Jossain vaiheessa havahduin kummalliseen yskähtelevään ääneen, joka kuului viereisestä metsiköstä. Näin kuinka puiden lomassa päätään puisteli kiihtynyt peura, (mule deer) jota selvästi kiinnosti äänen lähde kovasti. Kun laitoin musiikin pois, peura hiljeni ja rauhoittui. Kun laitoin musiikin takaisin, yskähtely, pärskähtely ja levoton pyörintä alkoivat uudestaan. Peura ei suinkaan lähtenyt omille teilleen vaan rymisteli ja sytkyili pusikossa, jatkaen merkillistä korskuntaansa, välillä tullen lähemmäs ja välillä siirtyen epäluuloisena kauemmas. Musiikkiini viehtynyttä peuraa tovin kummastuneena tarkkailtuani, vajosin kappaleen säestämänä takaisin syvälle kirjoitusteni syövereihin ja unohdin, että minulla oli seuraa.
Kun noin tunnin jälkeen aurinko laski ja päätin illan huomattavasti viiletessä lopettaa, nousin huovaltani seisomaan ja venyttelemään. Samalla liikkeellä hyvin lähelle, kumpareen taakse kyyläämään hiipinyt peura sinkosi säikähtäneenä takaisin metsään ja onnistui hiukan säikäyttämään minuakin. Musikaalinen suurikorvainen peura oli siis tullut huomaamattani ihan liki, kuuntelemaan varta vasten hienoa biisiä, jolle Väinämöinenkin saisi olla kateellinen. Olihan merkillistä.
