Koirakoulu

Nyt ottaa aivoon niin, että kiukullani voisi leikata peltiä. Otsasuontani pullistava instanssi on tällä kertaa armeija, eli koirakoulu jossa nuorista ihmisistä koulutetaan kyseenalaisin keinoin (tai ainakin yritetään kouluttaa) kuuliaisia saksanpaimenkoiria. Miehet huomio, minua raivostuttaa kerrankin se että miehiä sorretaan ja heidän on pakko suorittaa jonkinlainen palvelus tai vankilakakku täysin persoonallisuudestaan ja taipumuksistaan riippumatta.

Tämä voi olla taas niitä päiviä, jolloin isken käteni kirjaimellisesti kakkaan aiheen suhteen, mutta antaa mennä. Ei tässä ainakaan suuta tai näppäimistöä kiinni pitämällä olo parane.

Taidan tarvita kirjoittaakseni täsmäverenpainelääkityksen, sillä armeija on aihe josta olen käynyt elämäni tulenkatkuisimmat kinat. Minulle on kuitenkin turha tulla kertomaan etten tiedä armeijasta mitään. Puhtaasta mielenkiinnosta olen haastattanut ihmisiä armeijakokemuksista ja seurannut armeijadokumentteja sekä keskusteluja, kuin piru raamattua. Vielä tähän mennessä en ole tavannut yhtään ihmistä, jolla olisi tuosta laitoksesta pelkästään rehellisen positiivista sanottavaa.

Huomauttaisin, ettei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan että ihmisiä opetetaan puolustautumaan, selviytymään hengissä raskaissa olosuhteissa ja parantamaan kuntoaan ja henkistä sietokykyään. On ihan hyvä että nuoret oppivat, että maailma on karu ja vihamielinen paikka tai että ulkona on kylmä 30 asteen pakkasella tai että siihen kylmään ei tarvitse kuolla, vaan sille voi jotain tehdäkin.

En myöskään kaipaa mitään alentuvan isällistä lässytystä siitä, että armeija on pakko olla, kun muuten tänne tulee jonkun muun maan vihulaisarmeija mellastamaan. Maailmanpoliittista tietoiskua harkitseville: en todellakaan viljele mitään ruusuisia unelmia ihmisten hyvyydestä ja solidaarisuudesta toisiaan kohtaan, ainakaan sen jälkeen kun olen herännyt, juonut kupin kahvia ja vilkaissut päivän uutistarjontaa.

Se, mikä minua edellä mainitsemieni ankeiden realiteettien vallitessa kuitenkin pistää eritoten vihaksi, on monien armeijan käyttämien koulutusmetodien luonne, niiden älyvammainen pellemäisyys ja moisen kieroutuneen kouluttamisen epäilyttävät seuraukset. Tuntuu nimittäin siltä, että armeijakoulutuksessa usein rikotaan järjellisen ja motiovoivan kouluttamisen sääntöjä sekä käyttäydytään aivan kuin ihmisen psyyke olisi joku mielikuvitusolento. Armeijassa ollaan nähtävästi keskimäärin sitä mieltä, että nöyryyttäminen ja alistaminen ne vasta ihmistä terveeseen ja sietokykyiseen suuntaan kasvattavatkin. Luin jostain loistavan lausahduksen, jonka mukaan tämän ajattelutavan perusteella "Nalle Wahlroosin teoriat siitä, että johtajia tulee RUK:sta joutavat romukoppaan ja rekrytoijien tulisi suunnata katseensa Kinky Clubiin."

Miesten esittämissä armeijakertomuksissa toistuvat vain vähän itseä vanhempien finninaamaisten idioottien ärjynnän ja nöyryyttämisen sietäminen, päällystön ja lääkäreiden sadistinen välinpitämättömyys vammautumisia ja niistä toipumista kohtaan, aivojen pakollinen nolla-asennossa pitäminen, ahtautuminen samaan lepotilaan testosteroniheilahtelujen armoilla ökkälehtivän, pierevän ja siitä huumorinsa repivän keskenkasvuisen sonnilauman kanssa ja päätön touhustelu (esim. vuodevaatteiden viikkaaminen viivottimen kanssa, jonka jälkeen ne luonnollisesti räjäytetään useaan otteeseen), joilla ei todellakaan ole minkäänlaista ihmisen sotilaallista kapasiteettia lisäävää funktiota. Armeijan perusolemukseen kuuluu psyykkinen ja fyysinen rääkkääminen, joilla ei ole mitään mielekästä päämäärää ja joista ei seuraa sen enempää henkisten kuin fyysistenkään taitojen kehittymistä. Aivopesun tavoitteena tuntuu olevan vain istuttaa ihmisen vapaaseen sieluun nappi, josta painamalla ylempiarvoiset voivat laittaa alempiarvoiset puolestaan kuolemaan, jos tarvetta ilmenee.

Näillä perustein en todellakaan vakuutu siitä, että armeija muokkaisi ihmisistä jotenkin parempia tai kyvykkäämpiä yksilöitä. En ole koskaan kohdannut yhtään armeijan käynyttä ihmistä, jota pitäisin jotenkin poikkeuksellisen hyvänä ja viisaana johtajana. Eräskin armeijan käynyt nainen oli ehdottomasti erään työpaikan vittumaisin ja ärsyttävin työntekijä pyrkiessään pakonomaisesti pomottamaan ja nakittamaan muita samanarvoisiaan, joilla oli onneksi varaa haistattaa hänellä pitkät.

Aina jauhetaan paskaa siitä, että armeija antaa elämään hienot johtajantaidot ja stressinsietokyvyn, mutta minua on alkanut epäilyttää että se on pahimmillaan vain institutionalisoitu nöyryytyslaitos, joka provosoi psyykkisiä häiriöitä sekä edistää huomattavasti kyynistymistä ja luonnevammoja. Tai opettaa että hyvä ihminen on röyhkeä ja kovaääninen ihminen, joka osaa kyykyttää sujuvasti muita. Tämänkaltaisia johtajia toki on pilvin pimein, mutta kenen mielestä se sitten on hyvä asia ja kenen ei.

Sitäpaitsi monien armeijasta kotiutuneiden jutut ovat niin aivokuolleita, että joskus epäilee heille tehdyn salaa lobotomialeikkauksen. Jutut voivat jatkua vuosikausia armeijan jälkeenkin samantasoisina, ennen kuin toipumista on havaittavissa.

Muutos nuoresta ihmisestä armeijan käyneeksi aikuiseksi on joskus todella karu. Näin etenkin siinä tapauksessa, että nuoren oma identiteetti ja itsetunto ei ole vielä päässyt kiteytymään palvelukseen joutuessa tarpeeksi vahvaksi ja mustanhuumorintajuiseksi. Olen seurannut ihan liian läheltä, kuinka taiteellisesta ja anarkistisesta, luovasta nuorukaisesta tuli armeijan jälkeen kova-arvoinen ja konservatiivisuuden liukumäkeen vapaaehtoisesti heittäytyvä mies. Hän halveksi entisiä, luonnollisesti sivarin käyneitä taiteilijatovereitaan ja heidän "säälittäviä taidetuherruksiaan" armottomasti. Yllättäen hän kuitenkin menetti tässä prosessissa myös suuren osan ihailtavaa luovuuttaan ja suuntasi mielenkiintonsa sen sijasta rahaan sekä valtaan.

Armeijassa luonnollisesti halutaan karsia ihmisistä pois sotilaalle sopimattomat herkkyys, myötätunto, sovittelukyky ja oikeudenmukaisuuden ideaalit. Tilalle tarjotaan tunnekylmyyttä, sadismia, kostonhimoa ja nöyryytyksen sekä arvottomuuden kokemuksia. Ihan kuin koulutettavat eivät olisi tuntevia ja huonosta kohtelusta traumoja saavia ihmisiä laisinkaan, vaan jotain elottomia robotteja, joihin asennetaan uudet epäinhimilliset ohjelmat.

Fyysisen kapasiteetin lisäämisestä armeijan keinoilla voitaneen myös olla eri mieltä. Se kun vain on niin, että kaikkien ihmisten fysiikka ei ole samankaltainen, eikä välttämättä puhkea kukoistukseensa samoilla valmennusmenetelmillä. Kaikista ei tehdä huippu-urheilijaa vaikka olisi kaikki konstit käytettävissä. Siinä missä joku juhtamainen sälli pystyy siedettävästi rahjustamaan täyspakkauksen kanssa, voi se laihalta ja hentoiselta keskenkasvuiselta särkeä selän tai jonkin muun paikan pitkäksi aikaa. Vammautuminen puolestaan vähentää aina kapasiteettia ja aikaa, joka olisi tarkoitus käyttää kunnon kohottamiseen.

Armeijalla näyttää olevan myös tavoitteena aiheuttaa terveille nuorille miehille vammoja, joita ei ole tarkoituskaan hoitaa kuntoon.

Vanhin perheemme veljeksistä palellutti armeijassa valatilaisuuteen hiihtäessään sormenpäänsä niin, että ne menivät mustaksi. Onneksi niihin ei sentään tullut kuoliota. Keskimmäinen veljeni sai jalkaansa murtuman jonka paranemisajaksi täyspässi armeijalääkäri määritteli kaksi viikkoa. Samaisen veljen piti mennä armeija-aikanaan 40 asteen kuumeessa tajuttomaksi ennen kuin hänet suvaittiin toimittaa sairaalaan. Myös hänen toisen korvansa kuulo heikkeni huomattavasti jonkun ampumiskämmin seurauksena.

Nuorin veljeni meni tammikuussa korvat luimussa kyseiseen aivopesulaan, vaikka luonnollisesti älykkäänä ihmisenä tiesi mihin paskaliemeen joutuu marinoitumaan. Hänen oli tietynlainen pakko mennä armeijaan, koska häneen ammatti-alallaan tyänantajilla on omankädenoikeus vaatia armeijan käymistä työhönottoperusteena ja tyssätä sivareiden ura mielivaltaisesti alkuunsa.

Tähän mennessä velipoika on kostunut palveluksestaan kroonisen kuumeilevan yskän, silmätulehduksen, polvivamman, selkäkipujen ja vakavasti uhkaavan kyynisen masennuksen verran. Eikä kyseessä todellakaan ole mikään tietokonenörtteilevä, pienestä valittava vässykkä, vaan reipas urheilullinen nuorimies, joka on tottunut koluamaan metsiä niin helteillä kuin pakkasillakin.

Hänen terveytensä ei tietenkään instituutiota kiinnosta, vaan tavoitteena näyttää olevan vain tyrkkiä häntä hyvää vauhtia hajoamispistettä kohti. Minusta se on pelottavan tyhmää ja vastuutonta. Armeijalle on siis kaiken järjen vastaisesti tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä siihen että porteista ulos kävelee mahdollisimman raihnaisia, paikkansa rikkoneita, sydänlihastulehduksen partaalla roikkuvia ikivittuuntuneita raakkeja, eikä hyväkuntoisia ja motivoituneita terveitä sotilaita. Mitenköhän heihin patoutunt vitutus mahtaa yhteiskuntaa tulevaisuudessa hyödyttää. Arvatkaa vain kaksi kertaa.

Eikä siinä kaikki. Valtio rankaisee tätä luokkansa parhaana valmistunutta, monta stipendiä ansainnutta ja ahkerasti työelämän syrjään kiinni haukannutta nuorukaista vielä muutamalla muullakin tapaa. Esimerkiksi hänen vuokraansa ei makseta kokonaan, kun hän oli ollut ennen armeijaa puolisen vuotta hyväpalkkaisessa työssä. Hän joutuu käyttämään kaikki pahan päivän varalle viisaasti syrjään pistämät säästönsä maksaakseen kämppänsä vuokran armeija-ajalta ja se ei edes vielä riitä. Hänet päätetiin pakottaa aukkiin, vaikka hän on ehdottomasti sitä vastaan ja tietää olevansa täysin sinne sopimaton henkilö. Niinpä häneltä menee vuosi elämästä hukkaan, koulutuksen jatkaminen siirtyy, kaikki säästöt haihtuvat taivaan tuuliin ja saattaapa hän vielä joutua ottamaan lainaakin pitääkseen kämppänsä. Jokaikiseen hänen tekemäänsä kieltäytymisperusteluun ja valitukseen on vastattu vain ivallisesti länkyttäen että "ei voi mitään, ei voi mitään."

Että tämmöistä lystiä. Mahtaa olla pojalla armeijan jälkeen motivaatio korkealla työnhaun, raha-asioiden järjestelyn ja ylipäätään minkään tekemisen suhteen. Jos minä olisin veljeni, pistäisin totaalisesti ranttaliksi välttääkseni aukin tai menisin sivariin ja yrittäisin aiheuttaa todella ikäviä hankaluuksia työhönottajille, jotka utelisivat palvelukseni laatua (vrt. työnanatajalle kuulumaton perhesuunnittelun utelu). Valitettavasti hän on aivan liian kunnollinen ja hyväkäytöksinen tehdäkseen niin.

Työelämässä, koulunkäynnissä, lasten kasvatuksessa, urheiluvalmennuksessa ja jopa koirien kouluttamisessa ollaan jo pitkään tiedetty se, että nöyryytetty, hakattu, kiusattu, vammautunut tai pelkän pakon ja herranpelon takia asioita suorittava elollinen olento ei ole laisinkaan motivoitunut tehtäviinsä. Hän vihaa koko ajan sitä mitä tekee ja lusmuaa sekä väpelöi aina jos siihen löytyy pieninkin tilaisuus. Lisäksi hänelle kehittyy kaupan päällisinä usein luonnevamma, psyykkisiä häiriöitä tai masennusta. Joillakin napsahtaa joskus kokonaan. Silloin oppilas ampuu koulutoverinsa, lapsi puree tarhakaveriaan, työntekijä vetää esimiestään turpaan, sotamies lähtee jousipyssyn kanssa ihmisiä lahtaamaan ja koira raatelee omistajansa.

Nämä kauan tunnetut tosisiasiat eivät tietenkään kosketa ylevää isänmaata puolustavaa instituutiota. Se voi aina perustella tekemisiään sillä, että ei sodassakaan kysytä sitä onko sinulla polvi vai pää pipi ja onko sinulla jonkinlaisia moraalisia estoja tappaa tuo sinua pyssyllä uhkaileva toinen ihminen. Ainoa vaan on se, että emme onneksi VIELÄ ole sodassa. Eikä kukaan taatusti pärjää sellaisen vastaan sattuessa yhtään paremmin jo valmiiksi vammautuneena tai psyykkisesti häiriintyneenä sotilaana.

Ettei suinkaan vain sillä, että ihmisille annetaan tehokasta tappamiskasvatusta tehokkaan rauhankasvatuksen sijasta, olisi mitään tekemistä sen kanssa että ihmiset sotivat. Ettei vain sillä, että ihmisiä opetetaan nöyrtymään idioottien komennossa ja kuuntelemaan naama peruslukemilla ties miten paskamaista kohtelua, olisi yhteytensä siihen, etteivät ihmiset ole vieläkään kasvaneet hallitsevana yhtenäisenä joukkona vaatimaan kovaan ääneen rauhanomaista, tasa-arvoista ja reiluille periaatteille perustuvaa elämää. Sen sijaan toimitaan mieluummin elä ja anna muiden kuolla -periaatteen mukaisesti. Paskan niskaan sataminen, epäreilu ja vihamielinen maailma kun on armeijan käyneelle ihan normaali olotila ja siihen on syytä vastata samalla mitalla pärjätäkseen.

Ja ettei vain sillä, että armeija opettaa kuolettamaan ja kitkemään tunteensa kuin haitalliset rikkaruohot, olisi mitään tekemistä sen kanssa että erityisesti miehet ovat kangistuneet tunteettomuuden muottiin niin, etteivät uskalla näyttää tunteitaan edes läheisilleen. Eipä tietenkään...

Mitähän tapahtuisi jos kaikki aseisiin ja sotilaskoulutukseen hakattavat varat ja energia kohdistettaisiin siihen, että ihmisille annettaisiin tehokasta rauhankasvatusta ja alistumiskoulutuksen sijaan panostettaisiin terveen sielun ja ruumiin kehittymiseen tähtäävään älykkääseen selviytymiskoulutukseen. Mene ja tiedä.

Lisäisin tähän vielä omakohtaisen kokemuksen kouluttamisesta ja sen laadun vaikutuksista.

Kamppailulajeja opetettaessa oppilaiden nöyryyttäminen ja pilkkaaminen lopettaa tunnetusti tervepäisen ihmisen motivaation ja innostuksen lyhyeen. Kun itse aloitin aikanaan judon harjoittelemisen, eräs huomattavan vararenkaan vyötärölleen kerännyt ja ei enää lainkaan itse treenaava mustavyö katsoi asiakseen vittuilla keltavöiselle tämän surkeista taidoista todella rumasti. Vaihdoin lajia alta aikayksikön enkä ole takaisin ikävöinyt.

Kun aloitin nykyisessä lajissani itse kouluttamisen, nostin ohjaajapalaverissa esille ikävästi silmiinpistävän (armeijasta periytyvän?) tavan vinoilla alentuvasti kämmääville oppilaille. Se vaikutti selvästi negatiivisesti ihmisten itsetuntoon ja yrittämisen haluun. Ehdotin, että tästä eteenpäin seurassamme ei sitten moista enää harjoiteta. Sitä ei enää (tietääkseni) harjoitetakaan ja niinpä meillä on hyvin motivoitunut, kisoissa mitaleita niittänyt ja tasokas treenausporukka, joka kunnioittaa ohjaajiaan ja tottelee näitä siksi, että nämä ovat harjoituksissa nimenomaan ystävällisiä, mutta tiukkoja, terveellä tavalla vaativia, kannustavia, reiluja ja asiallisia.

O tempora, o mores!

Kävimme tuossa taannoin ystäväni kanssa savuisessa ja viinanhuuruisessa irstailijoiden synninpesässä (ironista moralisointia) keskustelua siitä, mikä merkitys moraalilla ja etenkin sen rikkomisella on ihmisille. Terveisiä vaan sinne kotiseudulle Karjalaan. Ystäväni lätkäisi pöytään arvion, joka on jäänyt elelemään mielenkiintoisena pointtina jatkokeskusteluihin:

"Ihmiset rikkovat moraalisääntöjä, koska heillä on muuten tappavan tylsää."

Mitä enemmän tätä olen mietiskellyt, sen uskottavammalta tämä lyhyt, tyly analyysi on alkanut kuulostaa. Voisiko tosiaan olla niin, että me ihmiset olemme kerta kaikkiaan niin alikehittyneitä ja ankeita otuksia, että tulemme levottomaksi siitä kun kaikki on hyvin ja tasapainossa.

Revimme makoisimmat kiksimme siitä, kun hakkaamme otsaamme tietoisesti moraalin harmaaseen seinään ja pääsemme sitten uikuttamaan sadomasokistisen nautinnon vallassa kieriskellen elämän kurjuutta, sitten kun veri noruu otsaluulla. Olemme myös ylen tyytyväisiä saadessamme "varastettua" itsellemme sellaisia etuja, jotka moraalin rajoissa toimittaessa olisivat muuten saavuttamattomissa, jäämättä varkaudesta kiinni ja tulematta rangaistuksi (esim. kehitysmaista tuotavat halvat ruokatarvikkeet ja hikipajoissa väsätyt edulliset hyödykkeet).

Opettajamme pienessä kyläkoulussamme muisti aina korostaa mielilausettaan "ei ole vapautta ilman vastuuta". Lasku tulee aina jotain kautta jollekin, ei tosin aina oikeaan osoitteeseen. Moraalin eli yhteisten sopimusten rikkominen puolestaan perustuu herkulliselle ajatukselle siitä, että kuoritaan vain kermat kakusta, eli otetaan vapaudet ja jätetään se kuiva ja känttyisä vastuu muiden mutusteltavaksi.

Moraalista puhutaan usein keinotekoisena säännöstönä, jota se tottakai onkin. Moraalisäännöt pyrkivät rajoittamaan montaakin sellaista toiminnan muotoa, joka esim. eläinmaailmaa tarkastelemalla osoittautuvat sangen luonnolliseksi. Eläimille on oman hyvän takaamiseksi ihan normaalia varastaa ruoka toisen suusta, jättää lajitoveri kuolemaan että oma nahka pelastuu, panna niin montaa kumppania kuin mahdollista omien geenien siirtymisen tai mahdollisimman monipuolisen perimän takaamiseksi sekä tappaa surutta lajitoveri joka uhkaa omia etuja.

Ihminen toki harjoittaa kaikkia näitä edellä mainittuja luonnollisia "paheita" hyvinkin ahkerasti. Yhteistä hyvää ja kapasiteettia lisäävän liittoutumisen ja edes jonkinlaisena kaaoksen rajoittamisen edellytyksenä on kuitenkin ollut se, että egoistisia tarpeita rajoitetaan yhteisillä sopimuksilla, eli lailla ja moraalilla.

Moraali on häilyvä käsite. Se on liitoksissa omaan aikaansa ja silloin vallitseviin käyttäytymisen muotoihin sekä tapoihin. Mikä toisena aikana on niin moraalitonta, että rangaistuksena on yhteisön ulkopuolelle sulkeminen, voi toisena aikana olla hyväksyttävää, jopa suotavaa. Kun Viivi oli vuosisata sitten sinkku ja viiletti savuisissa kapakoissa irtosuhteita keräilemässä, hänen päälleen syljettiin kadulla. Nykypäivän Viivi paistattelee sinkkuuden auringon loisteessa ja kesyttää mielin määrin boakäärmeitä kateellisten silmänmuljautteluista välittämättä.

Mitä mielenkiintoisin kysymys on se, löytyykö mitään universaaleja moraalisääntöjä joiden rikkomista ei voitaisi puolustella jonkun etuun liittyvillä selityksillä:

"Noo, minä nyt kolautin tuon Eliaksen hengiltä, kun se tuli minua päin pahan näköisenä rautakanki kourassaan " tai "Minä nyt nain sitä naapurin Patea aviomieheni Timon selän takana, kun Timo on aina töissä eikä anna minulle munaa tarpeeksi" tai "pistetään nyt äkkiä nuo kaikkensa antaneet työntekijät ilman mitään bonuksia pihalle, kun ollaan jo saatu käärittyä niiden selkänahoista mahdollisimman isot voitot sijoittajille" Sympatiat saattavat yllättäen kääntyä murhaajan ja huorintekijän ja jopa ihailtavaa liikevaistoa ja markkinoiden tajua osoittaneiden, voitot omiin taskuihinsa käärineiden puolelle, vaikka normaalisti kaikki ovat sitä mieltä, että tappaminen, pettäminen ja riistäminen ovat moraalisesti väärin.

Evoluutio perustuu idealle: "syö tai tule syödyksi". On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät halua elää tämän periaatteen mukaan vaan vääntävät sen muotoon "syö ja tarjoa kaverillekin." Tosin epäitsekkyyskään ei ole aina niin epäitsekästä, kuin miltä vaikuttaa. Mielessä karvastelee helposti ajatus siitä, että voi joskus koittaa sekin päivä, jolloin leipä onkin sen tällä hetkellä nälkäisen kaverin kädessä odottamassa päätöstä jakamisesta tai yksin syömisestä.

Moraalittomuus toki toimii niin kauan kuin evolutiivinen voittoputki jatkuu. Hintana siitä voi olla se, että tiettyjä moraalisääntöjä jatkuvuutensa takeeksi vaativa yhteisö kokee sooloilun uhkaksi ja kääntää sooloilijalle selkänsä. Olisi kieltämättä uskomattoman herkullista, jos esimerkiksi valtion tukea nauttineilta, voittoja tehneiltä yrityksiltä voitaisiin ihan oikeasti periä kaikki maksetut tuet pois siinä vaiheessa kun yritys pistetään nahoiksi ja saadut voitot syydetään ulkomaalaisille keinottelijoille. Tai laskuttaa koulunkäynti ja muut ilmaiset edut kotimaan tomuja jaloistaan karistelevilta sikarikkailta veropakolaisilta. Tällainen kovakouraisuus tosin on suomalaisten kaltaisten poliittisten lällyköiden maassa mahdotonta. Valtamerten globaalit haikalat näykkivät Suomineidon rantavedessä lilluvia varpaita röyhkeästi, eikä kukaan tunnu mahtavan niille mitään.

Luin jostain kaupankäyntiä koskevasta moraalikeskustelusta ajatuksen, jonka mukaan moraali on pakollista luottamuksen synnyttämiseksi. Mikäli ei voi luottaa missään tilanteessa moraaliin, ei voi myydä eikä ostaa mitään. Kun kaikki ihmisten välinen toiminta on pohjimmiltaan kaupankäyntiä (rapsuta minun selkääni, niin minä rapsutan sinun), moraaliton ihminen päätyy lopulta vainoharhaiseen, karuun ja erakoituneeseen mielenmaisemaan jossa kaikki muut ihmiset koetaan uhkana, huijareina ja varkaina, joilta tulee puukkoa selkään heti jos keskittyminen herpaantuu. Tämähän on kaikessa karuudessaan tietysti "ihanteellinen" ja tervehenkinen kehittymisen kaari maailmassa, jossa kaikkien illuusioiden haihduttua on vain loppujen lopuksi niitä syöjiä ja syötäviä: Trust no one.

Suurin ongelma egoistisessa maailmassa lienee kuitenkin tuo alussa esille ottamani tylsyys ja sen lievittäminen. Hyvyys on tylsää, kiltteys on tylsää, uskollisuus on tylsää, väkivallattomuus on tylsää, varastamattomuus on tylsää, raittius on tylsää, terveellinen on tylsää ja etenkin oma terveys on ihan saatanan tylsää ja sitä on sen tähden pakko tuhota tietoisesti. Siltähän tämä vakavasti näyttää, kun tarkastelee mikä ihmisiä maailmassa kaikkein eniten tuntuu liikuttavan: moraalisääntöjen rikkominen, joka tekee elämästä mausteista, jännittävää ja yli-inhimillisen hauskaa.

Tulee aivan mieleen elokuva Fight Club, joka oli karusti piirretty ajankuva siitä, miten alas ihminen voi tylsyydessään ja mitään tuntemattomuudessaan vajota. On pakko saada turpaansa niin, että hampaat lentelevät, kun muuten mikään ei tunnu miltään ja kaikki on kuolettavan tylsää.

IHMISET SIIS OVAT KUSIPÄITÄ, KOSKA HEILLÄ ON MUUTEN LIIAN TYLSÄÄ!

Hyvin ruokittu ja tylsyyden välttämiselle perustettu egoismi siis pitää huolen siitä, että tylsyyden pelossa ryvetään vuosisadasta toiseen sotimisen, väkivallan, pettämisen, varastamisen, riistämisen ja huijaamisen suossa sen sijaan, että todella pyrittäisiin määrätietoisesti ja ylpeästi taistelemaan tylsäksi(?) koetun moraalisesti hyvän elämän puolesta. Ikävä juttu tässä on, samoin kuin huumeissa se, että mitä enemmän lisää volyymia tylsyyden välttämiseksi tehtäviin toimenpiteisiin, sen vähemmän mikään tuntuu miltään. Aina on vain mentävä kauemmas rajan taakse.

O tempora, o mores. Eivät ne ajat ja tavat loppujen lopuksi paljoa muutu vuosisadasta toisen kuljettaessa. Ihminen tulee olemaan aina ja iankaikkisesti se tylsyytensä mutalammikossa kieriskelevä sika, jonka on pakko poimia se yksi ainoa omena yhdestä ainoasta kielletystä puusta, vaikka olisi koko vitun viidensadan hehtaarin paratiisi täynnä muita puita pullollaan hedelmiä.

Aivan varmasti vielä jonain päivänä joku vallan kahvassa roikkuva kärsäkäs tuntee olonsa todella tylsistyneeksi ja painaa sorkallaan tylsyyden nujertaakseen ohjukset laukaisevaa nappia. Sitten ei ole enää kellään ainakaan tylsää.

Surullista, sillä tuntevan ja elämän ihmeellisyyteen uskovan, naiiviudestaan kynsin ja hampain kiinni pitävän ihmisen kohdalla tylsyyden tunteen välttämiseen voi riittää pelkästään se, että menee ulos ja tarkastelee haltioituneena auringonvalossa leijaavia lumihiutaleita.

The Ring of Bright Water

Posti toi minulle kauan kaipaamani ja haaveksimani kirjan, Gavin Maxwellin kirjoittaman The Ring of Bright Water -trilogian. Purkaessani sen kirjekuoresta ilahduin esteettisesti siitä, että laadukkaaksi jo etukäteen tietämäni sisällön lisäksi kirjan kannet olivat niin viehättävät: Etukannen valokuvassa nuori poika soutaa venettä, jonka partaaseen nojaa hassuilmeinen saukko. Takakannessa on kuva pitkäviiksisestä saukosta, joka teroittaa hampaitaan järsimällä puunkarahkaa. Värimaailma on mustavalkoinen ja kirjailijan nimi on painettu tyylikkäästi valkoiseen sointuvalla platinalla. Tulee ihan mieleen toinen lempikirjani: The Snow Leopard.

Tunnen mielihyvää jo pelkästään ajatellessani sitä laadukasta aikaa, jonka tulen kirjan parissa viettämään. Aihepiiriltään kirja kuuluu niihin minua kovasti kiehtoviin teoksiin, joissa kuvataan karuissa luonnonolosuhteissa liikkuvia tai eläviä ihmisiä. Heitä, jotka rakastavat sekä kunnioittavat luontoa ja kuvaavat kokemuksiaan ja ajatusmaailmaansa niin, että on kuin olisi heidän mukanaan.

Gavin Maxwell on yksi eniten jumaloimiani luontokirjailijoita, mm. Peter Matthiessenin, Vladimir Solouhinin, Vladimir Arsenyevin, Thor Heyerdahlin, Juri Rytheun ja Tsingis Aitmatovin rinnalla. En voi vastustaa kirjoittajia, joiden kirjojen sivujen välistä puhaltaa myrskytuuli, varisee erämaan hiekkaa tai pärskähtää suolavettä kasvoille. Selkeä kaunokirjallinen lahjakkuus kuuluu näiden edellä mainittujen suuriin meriitteihin mielenkiintoisesti kuvatun, seikkailurikkaan elämän lisäksi.

Maxwellin trilogia sisältää kolme kirjaa: Ring of Bright Water, Rocks Remain ja Raven Seek Thy Brother. Näistä kaksi ensimmäistä olen lukenut kauan sitten suomennoksina: Saukko, ystäväni ja Kalliot pysyvät. Pidin niistä todella paljon ja nyt olen viimein saanut ne kaikki omakseni, vaikken saisikaan missään nimessä hankkia itselleni lisää kirjoja kun adoptiokodin löytäminen entisillekin aiheuttaa päänvaivaa.

Kirjoissaan Maxwell kuvaa elämäänsä Camusfearnassa, syrjäisessä mökissä Skotlannin Ylämailla. Kirjoissaan hän käyttää asuinpaikastaan salanimeä, koska halusi pitää paikan yksinäisyyden ja eristyneisyyden koskemattomana, irtaallaan urbaanista elämästä. Hankkiutumistaan erakoksi Maxwell kuvaa eräänlaisena kapinointina aikuisuutta ja sen vankilamaisen kahlitsevia velvollisuuksia kohtaan. Vapaus, omaehtoisuus, luonnollinen aikakäsitys ja oma rauha ovat kirjailijalle pyhiä ja tärkeitä elämänarvoja, joita ahtaissa kaupungeissa kellon mukaan eläminen hänen mukaansa loukkaa syvästi. Täytyy myöntää, että olen tuosta hänen kanssaan hyvin samaa mieltä, vaikka olenkin toistaiseksi kaupungissa nalkissa.

Hyvin mielenkiintoista Maxwellin eristäytyneestä elämästä tekivät hänen epätavalliset lemmikkinsä. Hän nimittäin toi Irakin suoarabien pariin tekemältään matkalta mukanaan Mijbli-saukon, josta tuli hänelle kiehtova seuralainen. Tämä hauska veijari varasti todella hänen sydämensä, mitä ei nähtävästi voi sanoa hänen kohdallaan kenestäkään ihmislajin edustajasta. Kun Mijbli tunnistettiin Lontoon eläintieteellisessä yhdistyksessä (London Zoological Society) ennen nimeämättömäksi saukkojen alalajiksi, Maxwell sai nimensä mukaan lajimääritykseen: Lutrogale perspicillata maxwell. Toisen, afrikasta tuodun saukkonsa Edalin Maxwell adoptoi eräältä tohtorilta, sillä saukon kohtalona olisi ollut muuten joutua eläintarhaan.

Sen lisäksi, että Maxwell oli lahjakas kirjoittaja, hän myös maalasi ja valokuvasi. Hänen hienoja saukkokuviaan löytyy mm. Telegraphin artikkelista.

Lisään tähän saumaan huomautuksen, jonka paikkansapitävyys tulee karmaisevalla tavalla esille kirjassa Kalliot pysyvät: Saukot ovat ehkä ulkonäöltään ja käytökseltään tajuttoman suloisia ja viehättäviä, mutta ne eivät kuitenkaan ole mitään pöfföisiä ja paijattavia joka kodin lemmikkieläimiä. Niiden kanssa eläminen ei myöskään ole mitään disney-filmiä. Siitä huolimatta että saukot solmivat omistajaansa tunnesiteen ja saattavat olla mieluusti sylissäkin, voivat villit vaistot tai silkka kateus toista saukkoa kohtaan ottaa stressaavassa tilanteessa vallan. Jos saukolla menee herne nenään, voi kiukun kohteeksi joutuneelle käydä huonosti, kuten Terry Nutkinsille, joka työskenteli Maxwellin apulaisena. Saukko Edal suivaantui jostain syystä vierailulla olleeseen ihmiseen ja puri tätä nilkkaan sekä rouhaisi kahakkaan väliin menneeltä Terryltä muutaman sormen irti.

Gavin Maxwellin trilogiassaan kuvaama elämä ei muutenkaan ole pelkästään paratiisimaista luontoidylliä, vaan sisältää traagisia tapauksia ja surullisia kohtaloita. Etenkin trilogian loppupuolella tarinaan hiipivät mukaan synkät varjot. Koska en kuitenkaan halua pilata trilogian tarjoamaa lukunautintoa keneltäkään, en kerro juonesta tai tapahtumista tämän enempää. Elättelen vain toivoa siitä, että pääsen vielä joskus patikoimaan kirjan maisemiin, joiden kerrotaan peittoavan niitä muistuttavan Lapin mennen tullen.

Seuraavana intohimona minulla sitten onkin saada jostain käsiini kirjan pohjalta vuonna 1969 tehty elokuva.

GAVIN MAXWELLIN TUOTANTO:
Harpoon at a Venture (1952)
God Protect Me from My Friends (1956)
A Reed Shaken By The Wind - a Journey Through the Unexplored Marshlands of Iraq (1959)
The Ten Pains of Death (1959)Ring of Bright Water (1960)
The Otters' Tale (1962 ; a children's version of Ring of Bright Water)
The Rocks Remain (1963)
The House of Elrig(1965)
Lords of the Atlas: Morocco, the rise and fall of the House of Glaoua (1966)
Seals of the World (1967)
Raven Seek Thy Brother (1969)


ELÄMÄNKERRAT

The White Island by John Lister-Kaye (about the author's time working with Maxwell) (1972)
Maxwell's Ghost - An Epilogue to Gavin Maxwell's Camusfearna by Richard Frere, Victor Gollancz, (1976)
Gavin Maxwell, A Life by Douglas Botting (1993)
The Saga of Ring of Bright Water - The Enigma of Gavin Maxwell Neil Wilson (2000)

Osaavatko hirviöt nauraa?

Mielenkiintoinen kysymys tuikahti mieleeni nähtyäni erään loistavan pilavideon, joka sai minut pitkästä aikaa nauramaan vilpittömästi.

Osaavatkohan julmat, pahoihin tekoihin syyllistyneet hirviöt nauraa ollenkaan itselleen? Mahtaako heitä koskaan hihityttää, jos heistä tehdään pilaa? Onko heillä minkäänlaista komiikan tajua oman pateettisuutensa ja teennäisyytensä suhteen.

Charles Chaplinin omaelämänkerrassa väitettiin että Hitler olisi nähnyt Chaplinin Diktaattorin ja jopa pitänyt siitä.

Mitähän tämän linkkinä alla olevan videon päähenkilö mahtaisi tykätä nähdessään itsestään tehdyn hauskan parodian. Pitäisikö pokka?

SPEECH

Hammasrääkkärillä

Olen niitä ihmisiä, joille on lapsesta asti ollut jostain syystä kunnia-asia olla pelkäämättä hammaslääkäriä. Tämän taustalla vaikuttavat lapsuuteni hammaslääkärikokemukset. Kotipaikkakunnallani oli nimittäin hammalääkärinä pelätty "teurastaja", jonka nimen mainitseminen sai kauhun väreet vipeltämään jopa aikuisen ihmisen selkäpiillä. Selviydyin jo aika pienenä koululaisena hänen käsittelystään inahdustakaan päästämättä, jolloin tämä synkkä ja äkäinen mies kehui mukana olleelle äidilleni, että onpas reipas tyttö kun ei itkenyt yhtään. Palkkioksi sain kai jotain kiiltokuvia. Sen jälkeen ylvästelin kauhusta harmaina odotushuoneessa istuville tovereilleni kovalla sisullani ja kivunsietokyvylläni.

Äidilläni ei käynyt ihan yhtä hyvä tuuri. Hän joutui tämän teurastajan kanssa riitaan siitä, poistetaanko häneltä joku hammas kokonaan vai paikataanko. Äiti olisi halunnut hampaan pois, sillä se oli kai tosi huonossa kunnossa ja paikattu jo aiemminkin ilman tyydyttävää tulosta. Helposti syttyvä teurastaja oli suuttunut äidin eriävästä mielipiteestä niin paljon, että oli heittänyt instrumenttinsa kiukuissaan seinään ja häipynyt kesken operaation jäähtymään jonnekin. Teurastaja oli lisäksi kuuluisa siitä, että hän itketti töykeydellään ja tiuskimisellaan lapsia. Moni luokkatoverini tuli kyynelehtien ulos vastaanotolta, mutta minä puolestani pullistelin ylpeänä sillä, ettei minulle tehnyt tiukkaakaan selvitä käsittelystä ilmeen värähtämättä.

Se olikin siihen aikaan, kun hampaideni hermotukset eivät nähtävästi olleet vielä kehittyneet aikuisen tasolle.

Aikuisenakin olen mennyt tyynin mielin hammaslääkäriin, kunnes tuli se ensimmäinen painajaismainen kerta. Esiin kasvanut viisaudenhampaani päätettiin poistaa ja operaation paikkana oli Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiö.

Ennen operaatiota minulle tuputettiin diapamia, josko olisin vaikka hermostunut. Sanoin heille, että voivat pitää mömmönsä, sillä edes kämmeneni eivät olleet kostuneet jännityksestä. Minä kun elelin vielä autuaissa kuvitelmissa siitä, että suomalaisessa lääkärihoidossa potilaan ei tarvitse pelätä mielivaltaista kidutusta. Väärinpä luulin.

Operaatiota hoitava lääkäri kämmäsi heti aloittaessaan kitusteni puuduttamisen. Hän pisti puudutuspiikin verisuoneen, jolloin piikin sisältämä adrenaliini hilpaisi sydämeeni ja aiheutti aika mielenkiintoisen pulssinnousun sekä lähes tajuttomuuden. Muistelisin menneeni jousenkaarelle toimenpidetuolissa ja sopertaneeni henkeäni haukkoen mustaan kaivoon pudotessani että nyt muuten tuli tosi, tosi, tosi huono olo. Hoitajat nostelivat koipiani ylös ja käskivät hengittämään rauhallisemmin, etten hyperventiloisi. Oli joo rauhallinen hengittely tosi helppoa, kun sydän tikitti kuin palokärki puussa.

Tästä tupeksinnasta seurasi mielivaltainen päätös toimenpiteen jatkamisesta kaikesta huolimatta. Lääkäri tuli siihen tulokseen, ettei voinut antaa minulle yhtään enempää puudutusainetta pelätessään että saan jonkun rajumman reaktion. Niinpä hän sitten alkoi teurastaa viisaudenhammastani käytännöllisesti katsoen ilman puudutusta.

Kipu oli sanoinkuvaamaton. Toimenpiteestä alkaa olla aikaa jotakuinkin kahdeksan vuotta, mutta silti se herättää minussa kuolemankauhua tulvillaan olevat muistot. Se, että leukaluusta revitään puuduttamatta irti isojuurinen hammas, tuntuu juuri siltä kuin voi vain kuvitella jonkin ruumiinjäsenen hitaan irtileikkaamisen tuntuvan. Lääkäri käsitteli leukaluutani sellaisella väkivaltaisella volyymilla, että hyvällä tuurilla olisi voinut aiheuttaa murtumia. Se, että huohotin kauhusta puolitajuttomana ja ruumis tuskasta mutkalle vääntyneenä, ei lääkäriä hätkäyttänyt hän vain tiuski käskyjä pitää suu auki ja repi leukojani erilleen kovakouraisesti. Vieressä touhuava hoitaja sen sijaan näytti hyvin huolestuneelta ja kehotti minua tuon tuosta hengittämään etten menisi tajuttomaksi. Jostain syystä mieleni videoscreenille tulvi kuvia keskitysleireistä ja hirvittävistä kokeista, joita niillä tehtiin ihmisuhreja käyttäen.

Hammas saatiin irti ja operaatiosta sivuhuoneessa jääpussin kanssa järkyttyneenä toipuessani sain kuulla hoitajalta, että hänen mielestään lääkäri oli mokannut ja homma oli mennyt täysin käteen. Melkoisen harvinaista kuulla ammatiharjoittajan tunnustavan tuollaista potilaan kuullen. Olin niin nössö ja tyhmä, etten tehnyt tapauksesta hoitovirhevalitusta. Myöhemmin toista viisaudenhammasta poistattamaan mennessäni sitten valitin siitäkin edestä ja sanoin, että edelliskerta ei saa toistua tai hyppään kesken operaation ikkunasta. Sain kuulla, että minua silloin hoitanut lääkäri oli mokaillut enemmänkin ja hänestä oli tehty useita valituksia. Minun ja muiden opiskelijoiden onneksi hän oli lähtenyt jonnekin muuanne harjoittamaan natsikokeitaan. Sillä kertaa viisaudenhammastani poistamaan käynyt lääkäri otti puutumattomuuteni todesta ja iski minuun ilman mitään ongelmia sellaisen kokonaamapuudutuksen että en tuntenut hampaan poistossa mitään ja puoli päätäni oli tunnottomana iltaan asti. Kiitos hänelle siitä. Ammattilainen on ammattilainen.

Eilen sitten taas päädyin hammaslääkäriin minua jo pidempään vaivanneen hampaan vihlonnan takia. Yritin tehdä selväksi, että hammas on todella KIPEÄ ja vihlonta jotain sellaista, mitä en pysty parhaalla tahdollanikaan kestämään. Kylmän tai kuuman nesteen juominen aiheutti sellaisia kouristuksia, että silmissä pimeni. Selostuksiani ihmeemmin kuuntelematta lääkäri ruiskautti vihlovaa hammastani kylmällä vedellä ja sai aikaiseksi melkoisen kastematokiemurtelun. Jopa suusta nestettä imevän letkun viima tuntui sietämättömältä. Tästä huolimatta lääkäri halusi kokeilla hammasta päällystävän paikan poraamista ilman puudutusta, testatakseen onko paikan alaisessa hampaassa jotain vialla. VOI VITTU MIKÄ ÄLYNVÄLÄYS! Hän ei kuulema ehtinyt edes koskea poralla hampaaseen, kun primitiivireaktiona laukeava torjuntaliikkeeni tempaisi sekä hänen värkkinsä, että kätensä huishelvettiin suustani. Kipu oli niin kova etten mahtanut reaktiolleni mitään. Minusta tuntui kuin joku olisi työntänyt ahjossa kuumennetun veitsen silmämunaani. Päässä välähti kirkas valo ja silmistä purskahtivat kyyneleet. Hammashermokipu vain on jotain sellaista, mitä viimeiseksi maailmassa siedän. Onneksi lääkäri vakuuttui tuon jälkeen tekemään toimenpiteensä puudutuksessa. Hyvä, sillä ties minkä rannekaatoheiton tai hermopistehyökkäyksen olisin hänelle refleksinä tehnyt jos hän olisi koittanut vielä kerrankin ilman.

Diapameja tai muitakaan tajuntaan vaikuttavia lääkkeitä en suostu tästä eteenpäinkään syömään missään lääketieteellisessä operaatiossa, sillä pelko on eri asia kuin kipu. Ei minua varsinaisesti pelota ja jos pelottaakin niin sen kanssa tulen mainiosti toimeen. Mutta täysi suojattomuus arkoihin hermoratoihini kohdistuvalta kivulta on jotain sellaista, mitä minun on kerta kaikkiaan mahdotonta niellä käydessäni sivistysvaltiossa lääkärillä hoidettavana. Vaikka kuinka olisin pelkäämättä, kipu ei katoa minnekään. Antaisin mieluummin hakata itseäni vaikka pesäpallomailalla kuin sietäisin hammashermoon tyntyvää poranterää ilman puudutusta.

Enkä enää taatusti koskaan ylvästele kivunsietokyvylläni tai hymähtele ihmisille, jotka pelkäävät hammaslääkäriä, niin kuin tuli lapsena tehtyä. Nykyisellään saatte kaiken vilpittömän myötätuntoni.

Haisulit

Tavallinen päivä töissä. Tavallinen ihminen tulee asioimaan kanssani. Palvelualttiin ja ystävällisen kestohymyn väläyttämisen sijaan olen vähällä pudota tuoliltani ja kieriä taintuneena tiskin alle yökkimään.

Sieraimiini taistelunorsun lailla rynnistävä löyhkä on niin voimakas, että yli puolen metrin hajurako ei riitä. Lemu on niin äkeä ja päällekäypä, että joudun väenväkisin pakottamaan kasvoni peruslukemille välttääkseni loukkaavan inhon nyrpistyksen ja kavahtamisen taaksepäin. Silmiin kihoaa vettä. Toivon että nenässäni olisi pyykkipoika tai pumpulitukot. Toivon, että voisin huomauttaa asiasta ystävällisesti ja loukkaamatta, pyytää peräytymään ainakin metrin verran, mutta en voi.

Haisuli ei kuitenkaan ole siltojen alta ihmisten ilmoille ryöminyt puliukko tai millään muullakaan tavalla mädäntynyt yksilö. Ihan tavallinen, siististi pukeutunut, kohteliaasti käyttäytyvä ihminen, jolla on varmaankin dödöä kainalossa ja parfyymia tai partavettä korvan takana. Silti hän löyhkää kuin kasa näädänraatoja.

Niin. Tätä te ketjupolttajat ja etenkin kotonanne sisätiloissa tupakoivat, ette varmaan koskaan muista tai ajattele. Anteeksi vaan, mutta te haisette pääsääntöisesti aivan helvetin pahalle. Vaatteenne haisevat, ihonne haisee, hiuksenne haisevat ja henkenne haisee. Haisette koko ihminen niin, että perässänne leijaa pitkä mörkömäinen löyhkälaahus. Lähellänne olo on tupakoimattomalle ja normaalin hajuaistin omaavalle ihmiselle sietämätöntä. Allergiaa tai astmaa sairastavalle tämä vastaa melkein sitä, että iskee nyrkillä palleaan niin että ilmat lähtevät pihalle. Harjoitatte tietämättänne pahemman laatuista väkivaltaa.

Haisette samalta, kuin iso tuhkakuppi johon on kaadettu vettä ja hämmennetty. Tuotte mieleen ongelmajätteet ja tehtaiden karstaantuneet piiput. Vanhojen autojen pakoputket. Lämmityslaitoksen uunin, johon on kaadettu poltettavaksi kaikki mahdollinen. Ominaishajunne ei tosiaankaan ole kovin miellyttävä elämys kanssaihmisillenne.

En syytä teitä siitä, ettette usko minua tai tiedä että olen oikeassa. Silloin kun vielä itse poltin, minulle oli aidosti mystinen arvoitus se miten äitini tiesi minun polttavan. Vaatteeni eivät mielestäni haisseet sen enempää kuin henkenikään, kävinhän toki teinin hygieniaraivolla joka päivä suihkussa ja vaihdoin vaatteita todella usein. En tietenkään haistanut mitään, kun olin kerta tainnuttanut polttamalla oman hajuaistini. Polttajana tupakansavuun jopa assosioitui monta miellyttävää elämänhetkeä ja siksikin oli vaikeaa uskoa käryttelyn haisevan kaamealle. Eikä silloin tullut mieleenkään miettiä, miksi raitis vierustoveri vaihtoi kärsivän näköisenä paikkaa tai opettaja nojautui tuolissaan taaksepäin. En myöskään ymmärtänyt miksi ihmiset mulkoilivat pahasti, jos marssin sätkä huulessa heidän ohitseen. Nykyisin mieleni tekisi piestä tai kuristaa jokainen, joka pakottaa minut esim. edellä tai ohi kulkiessaan nielemään savujaan.

Meitä tupankanvastustajia vaaditaan aina olemaan suvaitsevaisia ja pitämään mielipiteemme omina tietoinamme. On muka loukkaavampaa vaatia oikeutta puhtaaseen hengitysilmaan kuin vaatia käryttelijää poistumaan reviiriltä. Minusta se on perseestä.

Eipä teitä varmaan tämäkään paljoa liikuta, mutta tulipahan sanottua. Antakaa anteeksi jos en teitä kohdatessani pysty pitämään naamaani peruslukemilla. Toivotan teille vilpittömästi raikkaampia aikoja.

Kopi Luwak - Maailman kallein kahvi

Äidille syntymäpäivälahjaa etsiskellessäni löysin jo itse aiemmin lukemani Stewart Lee Allenin kirjan Paholaisen juoma. Senpä sitten lähetin paketissa ja pääsin kuukautta myöhemmin kuulemaan mitä mieltä äiti oli lahjasta ollut.

Kirja oli saajansa mielestä mainio, kahvikissuus kun kulkee meillä suvussa. Äiti oli riemastunut ja kauhistunut kunnolla kirjan esittelemästä maailman kalleimmasta kahvista Kopi Luwakista. Oli meinanneet kuulema kahvit jäädä siltä päivältä juomatta, kun äiti oli pohtinut epäuskoisena tämän merkillisen juoman merkillistä valmistusprosessia.

Kopi tarkoittaa indonesian kielellä kahvia ja Luwak sivettikissaa. Kopi Luwak valmistuu siten, että sivettikissa syö ensin normaaliin ravintoonsa kuuluvia punaisia kahvinmarjoja. Kahvin pavut kulkeutuvat sivettikissan ruuansulatuselimistön läpi ja poistuvat luonnollista tietä ulos. Paikalliset sitten keräilevät sivettikissan kikkareita ja noukkivat pavut niistä talteen. Pavut myydään kahvinvalmistajille.

Sivettikissan suoliston läpi kulkeutuminen ja entsyymien aiheuttama käyminen lisäävät papuihin mielenkiintoisen aromin. Siinä kerrotaan olevan vivahteita suklaasta tai karamellista. Joidenkin mukaan maku on eksoottinen, ummehtunut ja multamainen. Joka tapauksessa makua arvostetaan niin paljon, että tämän kahvin pavuista maksetaan maailmassa kallein kilohinta.

Äiti ei olisi äiti, ellei hän olisi ruvennut huumorimielellä pohdiskelemaan että harmi kun tuli annettua itse kasvatettu kahvipensas pois. -Olisihan heillä toki vanha Mikko-kissakin auttamassa mielenkiintoisten kahvikokeilujen suhteen. Naapuri totesi, että hän sitten tietää kieltäytyä kahvikutsusta siinä vaiheessa kun näkee, että Mikon maha on kuralla. :)

KOPI LUWAK

Lo-li-ta

Blogistaniassa kopiteltiin ja viskeltiin vuodenvaihteen tienoilla toisiaan kuumalla perunalla nimeltä pedofilia. Keskusteluissa ei ollut kyse pelkästään lain rajaamasta rikoksesta, vaan myös siitä, että aina vain nuorempia ja nuorempia (tyttö)lapsia pyritään seksualisoimaan esim. mainonnan keinoin. Lolitakulttia niin kritisoitiin kuin puollettiinkin. Yhtään kertaa ei tosin tullut vastaan kiihkeää keskustelua siitä, miten sopivaa ja asiallista jonkun kurttuisen, viimeisen myyntipäivänsä ohittaneen mummon on jahdata juuri ja juuri alusuntuviaan kasvattelevia nuoria poikia.

Keskusteluissa itse asiaa tärkeämmäksi kiistakapulaksi näytti nousseen tunteita kiihdyttävä ikuisuusongelma siitä, saako sanoa ääneen, että pedofiliaa harjoittavat tai pedofiilisia fantasioita omaavat ovat keskimääräistä useammin juuri tiettyä sukupuolta, ilman että kaikki terveet kyseisen sukupuolen edustajat saavat potentiaalisen sairaan leiman otsaansa.

Sen tähden etukäteisohjeistukseksi niille, jotka jo haukkaavat keuhkojaan täyteen karjuakseen, että taas meitä KAIKKA tietyn sukupuolen edustajia syyllistetään lapsia raiskaaviksi pedofiileiksi: LUKEKAA AJATUKSELLA! Ensinnäkin, puhun TÄSSÄ tekstissäni lain mukaan vähintään 16 vuotiaista ja sitä vanhemmista, lukuunottamatta kirjallisuudesta esiin nostamiani esimerkkejä. Eli en niistä jotka rikkovat lakia, vaan niistä, jotka rikkovat enemmänkin näkymättömiä sopivaisuussääntöjä. Toisekseen, käytän esimerkkeinäni sekä naisia että miehiä. Kolmannekseen, en yksisilmäisesti syyllistä ketään, vaan pohdiskelen kriittisesti nuoren ja huomattavasti vanhemman ihmisen välisen ihmissuhteen ongelmakohtia, peräten eritoten aikuisen ihmisen tietoista vastuuta teoistaan ja niiden vaikutuksista. Jos sanat mies tai nainen teitä tekstissäni häiritsevät, voitte kuvitella niiden tilalle vaikka vihreän ja punaisen marsilaisen jos se teitä ilahduttaa mies/nainen dikotomiaa enemmän. Lolitalle en keksinyt maskuliinista vastinetta, Unni Drougge tosin ehdottelee kirjassaan päähenkilöönsä liittyvää jokeltavaa sanaleikkiä Jo-jo-Jokke, joka ei tietysti heikon tunnettavuutensa vuoksi toimi ilman intertekstuaalisia alaviiteselityksiä.

Kimmokkeen tähän päreeseen sain siitä, kun törmäsin Maalaisen blogissa vanhemman miehen esittämiin puolusteluihin sille, miksi muka olisi hyväksyttävää ja luonnollista jaagata itseään reilusti nuorempia naisia. Hän oli sitä mieltä, että pedofilisoituvaan kulttuuriin kohdistettu kritiikki ja lolitanjahtaajien syyllistäminen kumpuavat pelkästään vanhenevien ja viehätysvoimaansa kovaa vauhtia menettävien naisten kaunasta nuorempien naisten suurempaa vetovoimaa kohtaan. Tuo väite alkoi tuntua sitä omahyväisemmältä, itsekkäämmältä ja loukkaavammalta, mitä pidempään sitä makustelin. Ihan kuin vanhemmilla naisilla ei muka olisi mitään henkilökohtaista elämänkokemusta, näkemystä ja tietoa, jolle moralisointinsa tai varoituksensa perustaa.

Mies kirjoittaa näin:

Nuori seksuaalisuus voittaa useinkin aikuisen. Siinä on raikkautta ja ujoutta, maailma ei ole vielä murjonut, painovoimalaki ei vaikuttanut.

Tuo huomautus toi mieleeni monenlaisten ajatusten tulvan. Ensimmäiseksi mieleeni muistui Akseli Gallen-Kallelan maalaus Aino, jossa nuori nainen hukuttaa itsensä mieluummin, kuin joutuu veneestään kurkottelevan vanhan Väinämöis-kääkän käsiin. Tämän vastakuvana välähti MeNaiset-lehden mainoskampanja, jossa Gallen-Kallelan taulu olikin kuvattu uudestaan siten, että vanha (muttei tietenkään yhtä vanha kuin Väinämöinen) nainen kurkotteli veneestään nuorta kauhistunutta untuvikkopoikaa. Seuraavaksi muistelin puistatuksen- ja säälinsekaisia vaikutelmiani Vladimir Nabokovin kirjasta Lolita sekä Unni Drouggen kyseiselle kirjalle kirjoittamasta käänteisestä allegoriasta Hella Hell:in tunnustukset. Ajatusteni kehä päättyi erääseen söpöä, suurisilmäistä ja pitkätukkaista animehahmoa muistuttavaan, juuri ja juuri täysi-ikäiseen tyttöön, joka kerran lojui todella liikuttavan, hylätyn kissanpennun näköisenä nojatuolissa. Hän odotti vaaleanpunaisena huutomerkkinä, että hänen lähes kolmekymmentä vuotta vanhempi, välinpitämättömästi käyttäytyvä "poikaystävänsä" suvaitsisi irrottautua äijäkavereidensa juttuseurasta huomaamaan hänet. -In her dreams, todellakin...

Keskustelupalstoilta repesi vielä nuoren lihan haluttavuudemmuuden luonnollisiksi perusteluiksi mm. ylivoimainen kauneus, huomattavasti suurempi aktiivisuus miesten perässä juoksemisen suhteen, sekä se etteivät nuoret naiset ole vielä ehtineet tulla miesvihamielisiksi ja antautuvat mielellään hallittaviksi sekä huolehdittavaksi, jolloin miehet saavat tyydyttää mielin määrin huolenpitoviettiään. Näiden perusteluiden pohjalta voinkin sitten huomauttaa, että touhu kuulostaa mieluumminkin lelun ostamiselta, kuin aidon ja tasavertaisen ihmissuhteen luomiselta.

Koska itsellänikin on kokemusta melkoisella ikäerolla varustetuista suhteista siltä ajalta kun olin nuorempi ja hatarammalla aivokapasiteetilla varustettu, en voi olla ottamatta esiin mielenkiintoista kysymystä vastuusta. Kokemuksieni perusteella voin nimittäin väittää, että siinä, missä teini-ikäinen rakastaa hulluna niin että veri sydämestä tirskuu, voi vaikkapa tuplasti vanhempi ja elämän realiteetteja kantapään kautta opiskellut kyynikko pitää moisia tunnekuohuja naurettavana ja tarpeettomana teatterina, jota voi marionettimestarina manipuloida. Toki raikkaan suloinen tuttifruttikaramelli maistuu kelle vaan, mutta kimalteleva käärepaperi ei tietenkään ole avaamisen jälkeen ajattelemisen arvoinen, vaan joutaa roskiin. Roskiin joutuminen ei ole kivaa minkään ikäisestä, mutta erityisesti nuorella se voi johtaa epätoivoisiin tekoihin, itsevihaan ja rajuihinkin psyykkisiin kriiseihin, joiden suhteen vanhempi voi kohauttaa välinpitämättömästi olkapäitään: mitäs läksit, tämmöistä tää kuule on.

Älyllisestä tasa-arvosta ei myöskään ole mitään toiveita, kun vanhempi voi aina oikeassa olevan isi-/äitihahmon valtuudet lupaa kysymättä ottaen tukahduttaa kaikki perustellutkin vastaväitteet sanomalla nuoremmalleen, ettei tämä tiedä elämästä vielä yhtään mitään. Niin kuin ei todennäköisesti tiedäkään. Joskus pelkkä strateginen huomiotta jättäminen tai alentuva hymy riittää osoittamaan syliin kinuavalle "kakaralle" oikean paikkansa. Tähän sopii oivallisesti mielikuva koiranpennusta joka "nyyhkyttää" otsa rypyssä "paikkaa" hokevan isännän perään, pää tassuille painettuna.

Kysynkin nuoren lihan mieltymyksiään puolustelevilta, että millä oikeudella he asettuvat etuoikeutettuun asemaan, jossa sitten saavat mielin määrin poimia näitä raikkaita ja turmeltumattomia ruusuja elämän likaamilla käsillään? Luulevatko he, että ruusunnuput eivät muka kuihdu sen jälkeen kun niiden varsi on katkaistu? Samat tyypit, jotka mankuvat siitä että ikä pilaa nuoren ihmisen tekemällä näistä vihamielisiä, kriittisiä ja omapäisiä, saattavat hyvinkin olla vastuussa siitä että alunperin hyvinkin avomielinen, raikasta rakkautta tulvillaan oleva nuori ihminen on vanhemmalta nenilleen saamisen jälkeen muuttunut murhaavan kyyniseksi ja veemäiseksi bitchiksi. Tämä logiikka kuulostaa ihan samalta, kuin maapalloa saastuttavan ihmisen unelma siitä että varmasti löytyy avaruudesta uusiakin planeettoja saastutettavaksi. Tai pilalle hemmotellun lapsen vaatimukselta saada aina uusi lelu rikkoutuneen tai tahallaan rikotun tilalle.

Vai onko kyse sittenkin koiran kouluttamisesta? Otetaan aina uusi suurisilmäinen koiranpentu ja kokeillaan jos siitä saisi koulutettua tarpeeksi tottelevaisen. Kerrankin jos pentu uskaltaa näyttää hampaitaan tai kieltäytyä antamasta t(u)assua, niin johan tulee kenkää. Vanhempi ihminen ei ole enää niin täysin tunteidensa vietävissä ja voi pelata hyvinkin julmaa valtapeliä sellaisen tunteilla, joka ei ole vielä havahtunut ein sanomisen, rajojen vetämisen ja ihmisarvon vaatimisen tarpeellisuuteen.

Mikä voisikaan ihmissuhteissaan itsekkään ja laiskan ihmisen mielestä olla sadistisesti kiihottavampi ajatus, kuin elävä masturbaatioväline, joka on pehmeää vaaleanpunaista muovailuvahaa. Sellainen, joka tekee mitä ikinä vain iljetään pyytää ja joka tukahduttaa äärettömässä ihailussaan kaikki omat tarpeensa. Lelulle ei tarvitse luvata mitään, lelua voi tavata silloin kun itselle sopii, lelu suostuu mukisematta haaremin jatkeeksi, eikä lelu uskalla hylätyksi tulemisen pelossa valittaa, vaikka sitä kävisi vain hätäisesti sutimassa matkalla töistä aviopuolison luo kotiin.

Henkisesti kypsymätön nuori ihminen luulee helposti tulevansa enemmän rakastetuksi ja hyväksytyksi olemalla tottelevainen ja omaksumalla itseensä ihastuksensa piirteitä ilman kyseenalaistamista. Pateettinen apinoiminen lienee jokaiselle omaa nuoruuttaan tarkastelevalle tuttua, mutta se on terveellistä jättää taakseen aikuisiän kynnyksellä, mikäli haluaa koskaan kasvaa omaksi itsekseen. Vanhempi ihminen voisi nuorempaa sormensa ympärille kieputtaessaan miettiä kaksi kertaa esimerkiksi sitä, onko erityisen eettistä kopioida kalkkerilla tyhjälle taululle kaikki omat paheensa

En muuten osaa edes arvioida kuinka montaa ihmistä aidosti huvittaa seurustella täysin epäkriittisen peilikuvansa kanssa? Minulta ainakin hajoaisi pää hetkessä, jos kumppanini jäljittelisi käytöstäni tai olisi kaikesta samaa mieltä kanssani, kun pelkäisi että muuten suutun ja jätän.

Ehkä sitten vain on olemassa ihmisiä, jotka pitävät itsensä eduksi kääntyvää henkistä epätasa-arvoa, lapsenvartaloa, mahdollisimman suurta kokemattomuutta, apinointia ja täydellistä alistumista kiihottavana. Itse puolestani kuulun niihin, joita pelkkä ajatuskin roimasta ikäerosta kammoksuttaa aidosti. Unni Drouggen kuvailema, tunnistettava hapantuneen maidon kaltainen nuorten teinipoikien liepeillä leijuva tuoksu, joka kiihottaa kuvitteellista päähenkilöä Hella Helliä, on omasta mielestäni etova ja antaa varoittavan signaalin siitä ettei sen kantaja ole todellakaan aikuisten kastiin kuuluva, vaan hädin tuskin äitinsä rinnoilta vieroitettu.

Vielä yksi oljenkorsi, johon lolitanjahtaajat takertuvat, on se että kun ne nuoret niin innokkaasti tuppautuvat seuraan ja käyvät melkein väkisin käsiksi. Tuota en toki lähde kiistämään. Aivan varmasti nuoret ihmiset tyrkyttävät itseään ja jahtaavat itseään vanhempia jopa hyeenan sinnikkyydellä. Pointti onkin siinä, mitä valintoja vanhempi ja siten myös monin verroin enemmän vastuussa oleva ihminen tekee. Omenaa ei ole mikään pakko poimia vaikka se putoaisi puusta päähän.

Olen itsekin kerran joutunut tilanteeseen, jota en ollut uskoa todeksi: minua 12 vuotta nuorempi alaikäinen sälli alkoi pörrätä kiinnostuneena ympärilläni. Olin kuoriutua öklötyksestä nahoistani, kun tajusin että se kersa tosiaan oli ihastunut minuun. Tilanteesta teki vielä monin verroin ällöttävämmän, kun kysyin tältä selvästi lasten joukkoon kuuluvalta sälliltä hänen ikäänsä ja sanoin omani kajauttaakseni ns. pesäpallomailalla hänen tajuntaansa, että älä edes unissasi kuvittele. Ikäkysymystäni kommentoidakseen tuttavani vittuili viereltäni, että "ehdottomasti liian nuori ainakin sinulle." Ihan kuin minä olisin ollut se kiinnostunut osapuoli ja sen takia kyselisin moista, mahdollisuuksiani laskeskellen, huuliani nuoleskellen ja ryppyisiä käsiäni himokkaasti hieroskellen! Nyäägh! Loputkin nahkoistani lähtivät kuoriutumaan tuon kommentin jälkeen. Pedofiiliseen edes hienonhienosti viittaavat taipumukset kuuluvat minun arvomaailmassani äärimmäisen halveksuttavien piirteiden joukkoon. Tosin myöhemmin tuolle äärikiusalliselle episodille jo saattoi mustan huumorin puitteissa nauraakin, kun pohdimme mikä on pedofiilin vastakohta: kenties gerofiili?

Tunteilleen, rakastumiselleen ja fantasioilleen ei juurikaan voine mitään, mutta on eri asia pitää ne päänsä sisällä kuin käydä niitä aktiivisesti toteuttamaan. Ehkä jokaisen teinivuotensa ohittaneen sopisi kuitenkin pohtia muutaman kysymyksen verran omia motiivejaan ja vastuutaan, ennen kuin ajan enemmän tai vähemmän rypistämä käsi ojentuu ahneena ja itsekkäänä poimimaan kasteenraikasta ruusua:

Haenko lelua vai aitoa kumppanuutta? Aionko vain leikkiä aikani kuluksi ja vetää huulesta tyhmempääni sekä kokemattomaampaani, vai olenko aikuisten oikeasti valmis tarjoamaan aitoa rakkautta ja kunnioitusta? Annanko nuoremman elää rinnallani omaa nuorenelämäänsä diskoineen, fanituksineen, ihquiluineen, hengailuineen ja muine suloisine typeryyksineen vai vaadinko, että hän osallistuu kanssani vakavaan aikuiselämään, palvoo vain minua (eikä sano ääneen sanaakaan Antti Tuiskusta), pyhittää koko aikansa talouteni ylläpitämiselle tai uhraa pahimmassa tapauksessa nuoruutensa tulemalla lasteni äidiksi? Kunnioitanko ehdoitta nuoremman oikeutta tyhmiinkin mielipiteisiinsä vai painostanko hänet omaksumaan oman maailmankuvani? Painostanko häntä opiskeluvalinnoissaan, vai kannustanko häntä vapaasti hakemaan vaikkapa vaihto-oppilaaksi Australiaan. Ryöstänkö häneltä elämänkokemusten parhaimman kartuttamisajan vai annanko hänen viilettää vapaasti? Haenko itselleni vanhuuspäivien hoitajaa vai toivonko hänen lähtevän omille teilleen sitten kun alan pissiä alleni ja menettää muistini? Aionko siittää hänelle lapsia jaksamatta edes hoitaa heitä aikuiseksi?

Teille kaikille, jotka pidätte Vladimir Nabokovin Lolitaa kunnianosoituksena lolitanjahtaamiselle, suosittelen lämpimästi tutustumista Unni Drouggen Hella Hellin tunnustuksiin. Ehkä käänteinen allegoria pystyy osoittamaan selkeiten sen, mikä lolitakultissa haiskahtaa todella pilaantuneelta.

Spotta EJ på golvet!

Joskus entisaikaan julkisilla paikoilla näkyi kylttejä, joissa luki, että älä sylje lattialle. Minusta moiset kiellot olivat hassuja, sillä en voinut kuvitellakaan että joku olisi niin kuvottava ja häiriintynyt, että viitsisi sylkeä sisätiloissa minnekään muuanne kuin nenäliinaan tai lavuaariin. Sehän nyt vain on itsestään selvää, että se ei ole sen toivottavampaa toimintaa kuin lattialle runkkaaminen, kuseminen tai paskominenkaan, vaikka tottahan toki aina joku poikkeusyksilö niitäkin harrastaa.

Kielto lienee ollut varsin perusteltu niinä aikoina, joina jätkältä jos toiseltakin ruikahti mällisylki minne sattuu ja kulkutaudit levisivät kuin hyppykuppa. Käsittääkseni kielto on kuitenkin nykyaikana mennyt useammankin sukupolven selkärankaan, niin ettei siitä tarvitse enää erikseen muistuttaa. Ihmisille lienee opetettu joskus jotain käytöstapojakin?

En tosiaankaan ole koskaan päässyt näkemään niin aitoa törkymöykkymäisyyttä, jota pääsin todistamaan 2.6. perjantaina, matkatessani illalla Helsingin metrolla Mellunmäkeä kohti.

Yökötykseni aiheuttanut päähenkilö nousi metroon useita pysäkkejä ennen Kontulaa, noin kello yhdeksän kieppeillä. Hän oli samasa porukassa kahden itseään vanhemman miehen ja toisen ikäisensä, vaaleaan ruudulliseen takkiin pukeutuneen, kuulokkeita korvissaan pitävän naisen/tytön kanssa.

Huomioni luokattomalla käytöksellään kiinnittänyt henkilö oli ihan siistiin, mustaan villakangastakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan pukeutunut, melko pienikokoinen ja puolipitkät tummat, hieman kihartuvat hiukset omaava nuori nainen/tyttö. Tytöllä oli kädessään kaljapullo, josta hän istuuduttuaan alkoi ottaa huikkaa.

Huolimatta siitä, ettei hän vaikuttanut olevan missään erityisen sekavassa tilassa tai kaatokännissä, hän lorpotti jokaisen kaljakulauksen jälkeen suustaan lattialle pitkän rihmaisesti roikkuvan räkäklöntin. En voinut olla tuijottamatta silmät renkaina. Jalkojensa juureen tyynesti valkovaahtoista räkälammikkoa pukeltavan ja muuten kavereidensa kanssa keskustelua normalisti jatkavan tytön käytös oli jotain niin yököttävää, että kaikki ihokarvani sojottivat inhosta ja kiukusta pystyssä.

Hassua kyllä, jopa spontaani oksentaminen olisi mielestäni ollut hyväksyttävämpää. Kun tämä kuvottava pikku räkäturpa jatkoi tyynesti räkänsä hallittua valuttamista käytävälle, sisälläni huusi ja kiljui raivostunut moralisti jonka olisi tehnyt mieli mennä kouraisemaan räkijää niskasta. Olisi ollut mukavaa pistää hänet kontalleen lattialle ja luututa hänellä räkäinen kohta puhtaaksi. Sitten olisin voinut kysyä, että luuleeko neiti lorppoturpa jostakusta olevan kivaa siivota hänen eritteitään julkisesta tilasta.

Mikäli hänen seurassaan olevat miehet eivät olisi olleet itseäni huomattavasti kookkaampia ja siten potentiaalinen väkivallan ja huonostikin päättyvän kahakan uhka, olisin varmasti avannut suuni. Silläkin riskillä, että tuo kävelevä pikku paska olisi saattanut hyvinkin tulla silmille. Ja jos olisi tullut niin olisi varmasti saanut ympäri korviaan oikein äidin kädestä.

Asetelman outous ja se, että nuo selvästi vanhemmat miehet eivät puuttuneet räkimiseen, saivat minut uumoilemaan mahdollista paritussuhdetta tai sitten huumeita, joilla moinen absurdi sikamaisuus olisi ehkä järjellisimmin selittynyt. Punnitsin kuitenkin mielessäni, että käytöstapojen puolustaminen oli ehkä sittenkin liian surkea syy joutua metromarttyyriksi.

Harvinaisen isolla liekillä leimahtaneen raivoni taustalla väikkyi rautatieasemalla metroa odotellessani näkemäni tummaihoinen, surullisen näköinen vanha siivoojanainen. Hän sai minut tuntemaan myötätuntoa ja kiukkua siitä, että suomessakin ollaan vähä kerrassaan ajautumassa Ranskassa näkemääni kuvottavaan herrakansa-orjakansa asetelmaan, jossa tummaihoiset siivoavat ja passaavat kun kermaperseille valkoisille ei paskahommat sovi. Jostain toki aina löydetään heikommin toimeen tuleva ja huonommalla palkalla palkattava ihminen, joka haluaa elättää itsensä työllä. Hänet sitten laitetaan siivoamaan näiden metrossa räkineen nuoren naisen kaltaisten paska-aivoisten, huonokäytöksisten ali-ihmisten räkää ja sotkuja julkisista tiloista.

Helvetti soikoon. Enpä muuta sano, kuin että olisi kerrankin ollut sähköpiiskalle tarpeellista käyttöä.

Frank Sinatra: Coffee Song

COFFEE SONG

Way down among brazilians
Coffee beans grow by the billions
So theyve got to find those extra cups to fill
Theyve got an awful lot of coffee in brazil

You cant get cherry soda
cause theyve got to fill that quota
And the way things are Ill bet they never will
Theyve got a zillion tons of coffee in brazil

No tea or tomato juice
Youll see no potato juice
The planters down in santos all say no no no

The politicians daughter
Was accused of drinking water
And was fined a great big fifty dollar bill
Theyve got an awful lot of coffee in brazil

You date a girl and find out later
She smells just like a percolator
Her perfume was made right on the grill
Why they could percolate the ocean in brazil

And when their ham and eggs need savor
Coffee ketchup gives em flavor
Coffee pickles way outsell the dill
Why they put coffee in the coffee in brazil

So your lead to the local color
Serving coffee with a cruller
Dunking doesnt take a lot of skill
Theyve got an awful lot of coffee in brazil

COFFEE SONG

MIKSI JUODA KAHVIA: TWITCHY (elokuvasta Hoodwinked, vaarallista nauruhermoille)

KAHVIMAINOSTEN AATELIA: WILKINS COFFEE
TÄTÄ KAHVIA EN USKALTAISI JUODA...

Arvet ja naarmut

Tuli puhetta erilaisista suhtautumistavoista elämän ruumiiseen jättämiin jälkiin. Lähinnä puhe oli pelkistä normaaleista arvista ja naarmuista, ei siis koko kehonkuvaa uusiksi muokkaavista vammoista tai ruumiin peittävistä yakuza-tatuoinneista. Ne ovat ihan asia erikseen.

Siinä missä keskustelukumppanini sanoi kammoavansa ja välttävänsä suorastaan hysteerisesti kaikkea ihoonsa jääviä jälkiä, mietin mielessäni että jos kaikki saamani naarmut näkyisivät pysyvästi, olisin yhtä zorron merkeillä koristeltua naarmupalstaa koko nainen. Ruumiiseeni jääneet arvet eivät tosin ole minua juuri koskaan murehduttaneet eivätkä murehduttane niin kauan, kun vain kasvoni pysyvät kohtuullisen arvettomina.

Lapsuus maaseudulla piti huolen siitä, että milloin eivät polvet olleet verillä ja sääret sekä käsivarret naarmuilla kaatuiluista tai metsissä rymyämisestä, niin vähintään oli ihossa lukematon määrä kissojen kynnenjälkiä. Minulla oli nimittäin siihen aikaan tapana pyydystää Saapasjalkakissa-kirjasta oppimallani tekniikalla villejä kissoja (Tikuilla suustaan huterasti auki viritetty pussi, jossa oli houkuttimena ruokaa. Pussin suuaukon ympärillä meni harsittu naru, joka puolestaan kiersi ladon orren kautta puupinolle, missä minä odottelin narun päässä uteliaita ja nälkäisiä pussiin menijöitä). Niitä nimittäin etsiytyi navettamme parsille holtitonta kissataloutta pitävän kissarakkaan, mutta täysin edesvastuuttoman naapurimme maatilalta.

Kun kissa sitten meni pussiin, nykäisin narulla pussin kiinni. Rukkasten kanssa tai ilman, kaivoin kissan (yleensä vasta pennun) ulos pussista vieden sen tupaan "kesytettäväksi". Minulla oli hieman romanttiset (seikkailukirjoihin pohjautuvat) kuvitelmat villieläinten kesyyntymisestä ja ihmettelin mikseivät villit kissanpojat nälkiintyneisyydestään huolimatta syöneet niiden eteen kantamiani herkkuja tai kermaa, eivätkä kehränneet, vaikka kuinka varovasti niitä silittelin. Kynnestä ja hampaasta sain sitäkin useammin, vaikka vähintään yhtä usein nuo villit pennut menivät kauhusta flegmaattisiksi, vasten tahtoaan huolenpitoni kohteeksi jouduttuaan. Kerran eräs villi äitikissa kävi rajusti hyppien päälleni, kun otin syliini hänen mansikkamaalle piilottamansa poikasen. Siinä ei paljon lapsen vilpitön auttamis- ja paijaamishalu painanut kun meikäläisen ruskettuneet ja parkkiintuneet kintut saivat lisää naarmuja entisen kokoelman jatkoksi.

Lemmikkikissoiltakin on toki tullut piirto, jos toinenkin nahkaan, mutta niistä harva on kestänyt aikuisiälle asti. Rippikuvassani poskeani koristaa mikäpäs muukaan kuin reipas kissan raapaisu, jonka leikkisä kissanpoikani oli siihen kirjonut. Äitini oli repiä kiukusta kirkkohameensa kun menin ripille naama naarmuilla ja ihan vain vittuillakseni äitin vanhassa hautajaismekossa. Viimeisen päälle puunattujen pikkuenkeleitten joukossa naarmuisena virnisteleminen oli oikeastaan aika tyydyttävää piilovittuilua inhoamaani uskontoa kohtaan, kun en kerran kirkosta alaikäisenä eroamaankaan pystynyt.

Nykyisen Mörkökissani nilkkaani silpaisema vekki on kissojen tekemistä naarmuistani pahin koska se tulehtui jostain syystä tavallista äkäisemmin jättäen jälkeensä mustan arven, jonka haihtuminen kesti vuosia. Oli se kyllä aika käheän näköinen, ainakin erään tuttavani mielestä. Olisi melkein käynyt tatuoinnista.

Muuten juuri äskenkin Mörkö kävi luontaiseen tapaansa nykäisemässä kynnellään hihastani, että hänetkin voisi huomata. Hän pitää tällä tavalla huolen siitä ettei naarmukokoelmani pääse kesken loppumaan. -Usein Mörön kynsi nimittäin tarttuu hihan sijasta lihaan ja ainakin viimeistään silloin huomioni kiinnittyy hyvin tiiviisti sitä vaativaan kissaan.

Olin muuten joskus töissä vadelmatarhallakin ja piikkipensaissa vietetyn työpäivän jälkeen laskin iholtani 114 naarmua... Käsivarteni olivat kuin ristikkokuvioitu kangas. Kaikkea sitä on tullutkin tehtyä.

Nahkaani vilkuilemalla löydän yhden jos toisenkin muistorikkaan arven. Rokotusteni on täytynyt aikanaan tulehtua melkoisesti, sillä niiden arvet ovat melkoisen rumat kraaterit. Niitä on yksi jos toinenkin ihmetellyt. Kylkeeni ovat kerran käyneet ihmisen kynnet niin, että ihoa ja vähän lihaakin taisi lähteä. Tuloksena tummat rannut. Kädessäni näkyy vielä juuri ja juuri aikanaan euron kolikon kokoinen palovamma, jonka sain kommuunissa asustellessani ja kahvia hellalla keitäessäni, kun nokasta tuleva höyry osui ihooni. Lisää palovammoja sain ollessani töissä kotileipomossa - kädet hipaisivat usein jotain hyvin polttavaa. Nenässäni on kyhmyrä arpi muistona pesäpallon onnettomasti keskeytyneestä peluusta (lyödystä puupallosta naamaan) ja poskessa yöllisellä juoksureissulla ruusupensaan oksasta saatu vekki joka näkyy vain kun punastun. Olkapäässänikin on söpö elokuva-arpi joka on kotoisin kalliokiipeilyreissulta.

Onhan noita muutama.

Polvessani on kaksi arpireikää, kun polven sisustusta tuossa vuoden vaihteessa vilkaistiin. Polven päällä ovat jäljet korkeushyppyharrastukseni dramaattisimmasta hetkestä, kun terävien kivien kuorruttama sorapiha kuori koko polveni päällyksen vereslihalle. Sormeni ovat arvilla aika useasta kohtaa. Olen leikannut vahingossa kaksi kertaa puukkolla sormenpääni halki kynteen asti ja kerran lasinsirpaleella keskisormen verisuonen poikki. Mistään noista ei ole onneksi jäänyt tuntohäiriöitä. Kerran peilin palanen repäisi kämmeneeni peukalohangasta pikkurillin alle yltäneen palkeen, kun yritin irrottaa peiliä rumista kehyksistään. Siitä ei kylläkään jäänyt minkäänlaista jälkeä.

Räpeltävälle sattuu kaikenlaista.

Sankarillisin arpeni lienee sitten "Kuolemankurussa" Mont Blancin massiivilla hankittu siron V-kirjaimen (tai peräti itse kurun) muotoinen arpi, jonka jokin kallionsärmä leikkasi jalkaani suojautuessani kivivyöryltä. Sen katoamista en edes toivo, sillä on hyödyllistä muistaa miltä tuntui pelätä kuolemaa aikuisten oikeasti.

Arvet kuuluvat elämään jossa on joskus uskaltanut ryntäillä ja kaatuillakin. Elämä pumpulissa olisi tietysti huomattavasti kivuttomampaa, mutta se ei ole kuitenkaan minua varten. Arpien jääminen ihoon ei minua tosiaankaan häiritse. Ei niitä kyllä tosin ole missään dramaattisen näköisessä mittakaavassa kertynytkään, ainoastaan paljon ja pieniä.

Vain kasvojeni ihon symmetriasta olen siis kohtuullisen tarkka, enkä haluaisi naamaani mitään ylimääräistä sen yleisilmettä muuttamaan. Inhoan myös sydämeni pohjasta kaiken maailman finnejä ja näppylöitä. Tämän takia en henkilökohtaisesti pidä myöskään kasvoihin tulevista lävistyksistä, vaikka kaikkialla muualla kropassa ne ovat varsin ok.

Uskon olevani vahvoilla sitten kunhan rypyt alkaavat vallata olemustani. En usko, että ne haittaavat minua laisinkaan, eivät edes kasvoissa. En halua antautua valheellisten ryppytököttien kauhukierteeseen, vaan tahdon rypistyä ja rapistua kunnialla kuin pieni auringossa rusinaksi kuivuva rypäle. Pitäähän se nyt jostain näkyä, että on elänyt, eikä vaan maannut voipuneena, kalpeana ja eteerisenä auringonvalolta piilossa olevassa ruumisarkussaan.

Jos joku eksyy lukemaan tämän niin pistäkäähän toki jaksaessanne kommenttia omista arpikokoelmistanne. Niihin liittyy usein hauskaakin henkilöhistoriaa.

Vähän pään silitystä?

Vaimon pahoinpiteleminen näyttäisi olevan varsin suojeltua kansanhuvia Suomessa. Vasta vuonna 1995 muutettiin rikoslakia niin, että vaimon hakkaaminen kotona muuttui asianomistajarikoksesta virallisen syytteen alaiseksi rikolliseksi. Mutta miten tämä mahtanee käytännössä mennä? Otetaan malliesimerkiksi tämmöinen jokaisen ihmisen tietämä julkinen tapaus ja tarkastellaan mikä on sen keskeinen viesti.

Eli: Kun mies rusikoi toistuvasti vaimoaan, uhkaa tappaa tämän ja ajaa tämän pihalle kodistaan sekä pääsee vielä tämän ansiosta lehtien otsikoihin, niin mitenkäpäs tuhmaa miestä rangaistaan?

Aluksi mies tuomitaan julmassa ja epäinhimillisessä käräjäoikeudessa peräti neljän kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, koska mies oli rikoksen tapahtumahetkellä ehdonalaisessa ja hänelle oli pikkuisen silleen tavanomaistakin luvattomampaa tuommoinen puuhastelu.

Kiltti hovioikeus kuitenkin pitää tuommoista ihmisoikeuksien polkemista kohtuuttomana ja alentaa 60 päivän vankeustuomion 57 tunnin yhdyskuntapalveluksi. Ehdollisen muuttamisesta vankeusrangaistukseksi ehdollisen aikana tapahtuneen rikoksen takia ei yhtäkkiä ole enää puhettakaan, - eihän me nyt toki semmoista, tikulla silmään sitä joka vanhoja muistelee.

No, oletamme toki, että mies passitetaan edes joihinkin ikäviin ja vastenmielisiin hommiin, joiden tekeminen saattaisi jopa vähän maistua rangaistuksen suorittamiselta.

Mutta ehei. Mies pääsee suorittamaan "rankkaa" rangaistustaan entiseen harrastuspaikkaansa ja kehuu olevansa asiasta innoissaan. Mies on suorastaan onnesta soikeana kun pääsee vähän puuhastelemaan lapion kanssa hyppyrimäkeen. Lisäksi hän saa kilttinä poikana paljon joululahjoja ja antaa auliisti haastatteluja, joissa haukkuu ja pilkkaa hakkaamaansa naista ketterin sanankääntein.

Kuulostaako rangaistukselta?

Rangaistus my ass. Tietäisin sille lapiolle huomattavasti parempaakin käyttöä kuin antaa se vaimonhakkaajan kouraan selkääntaputusten kera.

Mitä me siis tästä julkisuuden esimerkistä opimme: Vaimon hakkaaminen on ihan ok. Kukas nyt tuommoisesta pikkujutusta viitsii ketään rangaista. Vaimon vikahan se hakkaaminen joka tapauksessa on ja masentunutta hakkaajaa pitää tietenkin vähän piristää semmoisilla mukavilla hanttihommilla miesporukassa ettei hänelle vain tule syrjäytynyt olo.

Paluu oman käden oikeuden ja silmä silmästä, hammas hampaasta - aikakauden oikeuskäytäntöihin saattaa joidenkin mielestä alkaa kuulostaa hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta tällaisten esimerkkien valossa. Vai onko kyse sittenkin vain siitä, mitä kieltä miehet puhuvat ja mikä heille menee jakeluun? Tässä hyvä esimerkki sukupuolirajat rikkovasta kielitaidosta:

Olipa kerran eräs väkivaltaisessa avioliitossa elänyt naisen, joka erosi hakkaajastaan ja meni uusiin naimisiin. Uudelle miehelleen nainen sanoi heti kättelyssä, että hän tietää missä talon kirves on. Jos mies taittaa karvankin hänen päästään väkivaltaisessa mielessä, mies löytää itsensä seuraavana aamuna sängystään päätä lyhyempänä. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin voimme todeta että tuossa avioliitossa ei ole hakattu naista kertaakaan.

"To generalize is to be an idiot"

Runoilija ja maalari William Blake lohkaisi joskus, että yleistäminen on idiotismia ja vain täsmälliset ilmaisut ovat arvokkaita.

Mutta kuinkahan moni voi loppujen lopuksi vilpittömällä sydämellä sanoa, ettei koskaan yleistä, vaan tutkii ja ymmärtää aina kaiken yksittäisiä pohjamutiaan myöten?

Jos luonnontieteilijät tekevät tieteellisen julkaisun, jossa on yksittäisten esimerkkien pohjalta tehty yleistävä teoria, he tekevät vakavaa, absoluuttisen totuudellista tiedettä. Hehän eivät toki koskaan oikaise mutkia tai viilaa rosoja. Huolimatta senkaltaisista luonnontieteilijöiden omasta suusta lennähtäneistä lauseista kuin että "luonnontiede on itse asiassa vain kokoelma kohtuullisen hyviä selityksiä".

Jos feministit puolestaan tekevät tieteellisen julkaisun, jossa on yksittäisten esimerkkien pohjalta tehty yleistävä teoria, feministien harjoittama tiede lytätään mieluusti huuhaaksi. Etenkin niiden toimesta jotka eivät ole eläessään koskeneet mihinkään feministiseltä haiskahtavaankaan edes pitkällä tikulla.

Jos suomalainen mies pistää tilastoista silmään hakkaamalla ja käyttäytymällä väkivaltaisesti, ei tietenkään missään nimessä saa puhua ääneen siitä että kyseessä on yleinen vakava ongelma johon pitäisi puuttua ja jota pitäisi yrittää ratkaista ja hoitaa. Jos taas ulkomaalainen tummaihoinen hakkaa ja rötöstelee, yleisesti ottaen kaikki ulkomaalaiset pitäisi joidenkin mielestä karkottaa sen perusteella Suomesta.

On yleistä, että itseään viisaiksi tituleeraavat miehet tuppaavat suuttumaan yleisesti miehiin tai miesten vallankäyttöön kohdistuvasta kritiikistä, mutta sylkäisevät samalla toisesta suupielestään, että yleisesti ottaen kaikki feministit (lue: alistumattomat naiset) ovat valehtelevia mielipuolia, jotka keksivät juttunsa omasta päästään. Mielipiteidensä perusteeksi heillä tuntuu olevan paljon feminismistä ja naisista miehen pettämättömällä sekä puolueettomalla vaistolla havaittua yleistietoa. (Viimeistään tässä vaiheessa on syytä laittaa ironiasilmälasit päähän.)

Feminismiä yleisesti hyväksyttävämpää on pullistella rintaansa nauraa röhöttäen että naiset ovat yleensä se heikompi astia. Näin väittävät miehet kun osoittavat yleisesti ottaen suurta ja kiistämätöntä yleistuntemusta koko maailman naisten ja itse asiassa koko ikuisen maailmanjärjestyksen laidasta. Kenelläkään ei saisi olla siitä nokan koputtamista.

Niin. Kylläpäs meneekin tältä yleiseen epäluuloisesti suhtautuvalta pohjalta mielipiteiden ja ajatusten laatiminen vaikeaksi. Suorastaan skitsofreeniseksi. Kohta sitä vielä huomaa ettei ole yleisesti enää yhtään mistään mitään mieltä ja haihtuu vahingossa ilmaan.

Ehkäpä vain pitäisi lakata tarrautumasta mihinkään yleiseen ja keskittyä sen sijaan fanaattisesti yksittäiseen. Olla mieltä vain sellaisista asioista, jotka on nähnyt ja tutkinut henkilökohtaisesti ja vaieta muusta. Lakata perustamasta linnoituksia tai liittymästä yleisiin sotaleireihin, joiden välillä tiedonvaihto kulkee vain solvauksina ja huolimattomina huuteluina.

Muuttuisikohan maailma ilman yleistämistä ja vastakkainasetteluja kenties liian tylsäksi? Vai onkohan maailman yksityiskohtaisessa tutkimisessa vain ihan liian paljon vaivaa laiskasti valmiiksi pureskeltuun yleistietoon, perstuntumaan, tunteisiin ja vaistoon luottaville ihmisille?

Olisikohan yleistämisen jumalan kieltäminen mitenkään mahdollista, vai vain pelkkää reformistista unelmaa.

Kathleen Raine: The Marriage of Psyche

Syysmyrskyn piiskaama aamuyö on mitä otollisinta aikaa hurmioituneelle luonnonlyriikalle. Kathleen Raine kuvaa Runossaan The Marriage of Psyche rakkauden mysteeriä minua suuresti liikuttavalla tavalla.

Runon toinen säkeistö on antanut nimen Rainen saavuttamattoman rakkauden, Gavin Maxwellin teokselle The Bright Ring of Water.

1. THE HOUSE

In my love's house

There are hills and pastures carpeted with flowers,

His roof is the blue sky, his lamp the evening star,

The doors of his house are the winds, and the rain his curtain.

In his house are many mountains, each alone,

And islands where the sea-birds home.

In my love's house

There is a waterfall that flows all night

Down from the mountain summit where the snow lies

White in the shimmering blue of everlasting summer,

Down from the high crag where the eagle flies.

At his threshold the tides of ocean rise,

And the porpoise follows the shoals into still bays

Where starfish gleam on brown weed under still water.

In sleep I was born here

And waking found rivers and waves my servants,

Sun and cloud and winds, bird-messengers,

And all the flocks of his hills and shoals of his seas.

I rest, in the heat of the day, in the light shadow of leaves

And voices of air and water speak to me.

All this he has given me, whose face I have never seen,

But into whose all-enfolding arms I sink in sleep.

2. THE RING

He has married me with a ring, a ring of bright water

Whose ripples travel from the heart of the sea,

He has married me with a ring of light, the glitter

Broadcast on the swift river,

He has married me with the sun's circle

Too dazzling to see, traces in summer sky.

He has crowned me with the wreath of white cloud

That gathers on the snowy summit of the mountain,

Ringed me round with the world-circling wind,

Bound me to the whirlwind's centre.

He has married me with the orbit of the moon

And with the boundless circle of the stars,

With the orbits that measure years, months, days and nights,

Set the tides flowing, Command the winds to travel or be at rest.

At the ring's centre,

Spirit or angel troubling the still pool,

Causality not in nature,

Finger's touch that summons at a point, a moment

Stars and planets, life and light

Or gathers cloud about an apex of cold,

Transcendent touch of love summons world to being.

Pesunkestävä Mörkö

Kissoillako ei ole muka huumorintajua. Olen asiasta hieman eri mieltä.

Jänismies leikitti illalla Mörköä alunperin bambukasvin tukipuuksi tarkoitettuun keppiin sidotulla hiirilelulla. Vanha herra innostui leikistä poikkeuksellisen paljon, vaani, vikuroi ja ryntäili lelun kimppuun sellaisella apinan raivolla että lattian villakoirat lentelivät. Osansa intoon lienee ollut leluun hierotulla kissanmintulla, joka vaikuttaa Mörköön rähinäviinan tavoin.

Sitten tuli oikein supervaaninta: viikset tärisivät ja takamus heilui, kun Mörkö tähtäsi Jänismiehen houkuttelevasti rapistamaan leluun kuin zen-ampuja. Sitten se singahti hurjaa vauhtia liikkeelle ja iski kohteeseen kuin ohjus. Mutta lelun sijaan Mörkö purikin Jänismiestä suoraan karvaiseen ukkovarpaaseen. Jänismieheltä pääsi paha poru, mutta hän ei voinut olla yhtä aikaa nauramatta vääränä absurdille hyökkäykselle.

Seurasin kuinka Mörkö meni tämän jälkeen sängyn alle tarkkailemaan tilannetta ja nauramaan kissannaurua, että siinähän luulit hänen menevän lankaan. Kissan naamalla oli selvästi onnistuneen kepposen tehneen kujeilijan ilme.

Anna Ahmatova

Hiiri etsiskeli pimeässä komerossa syötävää ja putosi viinikannuun. Se ui ja ui, mutta ei päässyt pois. Hengenlähtö näytti jo selvältä ja päähän nouseva viini sai hiiren melkein luovuttamaan.

Silloin sattui vatsansa täyteen syönyt kissa kulkemaan ohi, ja hiiri rukoili kissaa apuun. Kissa sanoi, ettei hiirestä ollut hänelle mitään hyötyä, kun vatsa oli jo liiankin täysi. Silloin hiiri lupasi, että jos kissa pelastaa hänet, hän ei lähde karkuun. Kissa voi sitten syödä hänet myöhemmin, kun vatsassa on taas tilaa. Kissa miettii hetken ja pelasti sitten hiiren. Hiiri livahti saman tien koloonsa ja ilkkui sieltä kissalle, että kuka käski uskoa humalaisen puheisiin.

Kului jonkin aikaa, ja hiiri kuuli kolon ulkopuolelta äkäistä koiran haukkumista. Se ajatteli vahingoniloisena, että nyt se kissanrontti saa koiralta kyytiä, täytyypä mennä huvikseen katsomaan.

Mutta nurkan takana odottelikin kissa, joka nappasi hiiren kynsiinsä. Se alkoi syödä hiirtä ja kehräsi tyytyväisenä: - On siitä vaan arvaamattoman paljon hyötyä, kun osaa puhua vieraita kieliä.

Vuonna 2006

Tämä tulee nyt vähän myöhään, mutta hyvä kun edes joskus.

Vuosi on lopussa ja toinen uuden vuoden päivä takana. Työ ei rajoita tällä hetkellä valvomista eikä nukkumista, joten normaali unirytmini ottaa mielellään vallan. Perjantaina sain valmiiksi kirjoittamisen saralla täysin uuden kokeilun ja vieläpä deadlineen mennessä ilman että minun tarvitsi kuolla kuukahtaa väsymyksestä näppäimistön ääreen.

Kirjoittaminen alkoi siitä luistaa paremmin kuin vuosiin. Kirjoitin koko viime yön illasta aamuun erästä toista tekstiä ja olen tyytyväinen siihen mitä sain aikaiseksi. Sama jatkuu tänään ja toivottavasti vielä monena päivänä ennen kuukauden lopun deadlinea. Vanha tarina on alkanut hengittää uutta ilmaa ja muotoutua kokonaiseksi maailmaksi, jossa on omat erikoiset lainalaisuutensa ja asukkaansa. Olen siitä niin innoissani vaikka välillä on kirjoitettava tylsää leipätekstiäkin, jossa dialogin kuljettaminen on enemmän velvollisuus kuin ilo. Toisaalta, dialogi kulkee nyt paljon tuskattomammin kun edellinen teksti eli pelkän keskustelun varassa.

En tehnyt viime uutenavuotena uudenvuodenlupauksia, enkä tehnyt niitä nytkään. Muutokset parempaan tai mihin tahansa suuntaan tapahtuvat elämässäni aina puolivahingossa ja vähän niin kuin huomaamatta, silloin kun en katso niihin päin tiukan vaativasti. Keskeinen tekijä muutoksissa on flow, riemastuttava virta johon voi heittäytyä.

Tulevaksi vuodeksi on tiedossa valtava elämänmuutos, mikäli kaikki asiat menevät suunnittellulla tavalla. En tosin aio murehtia sitä vielä, vaan vasta sitten kun se on edessä. Siihen täytyy vain mennä niin kuin avantoon, kävellä puoliksi huomaamatta, tyynesti mutta tarkkaavaisesti.

Olen luullut pelkääväni kylmää vettä ja korkeita paikkoja. Olen kai valehdellut itselleni, sillä vuonna 2006 sekä seinäkiipeilin ensimmäistä kertaa, että kävin avannossa, siis vedessä jota reunusti kunnon jää. Aiemmin olen lätrännyt vain sellaisessa vedessä, joka on vähän riitteessä. Kyllä vain, marraskuun 17-19 päivä oli eräs pieni järvi niin jäässä, että saattoi puhua jo avannosta. Myöhemmin meri ei ollut jäässä, mutta ihan tarpeeksi kylmä.

Vuoden aikana tuli käytyä seinäkiipeilemässä niin sisällä kuin luonnonkallioillakin ja laskeuduttua jylhältä Olhavavuorelta laskeutumiskasilla alas. Heinäkuussa sitten kiipesimmekin Mont Blancille, jossa korkeutta oli riittävästi 4808 metriä. Huiputuksen päivä, 22.7. oli ehdottomasti koko meikäläisen vuoden kohokohta, hienoin hetki ja suurin saavutus. Koko maailma ja pilvet alapuolellamme! Olo oli kuin pienellä jumalalla! Selvisimme hengissä paluumatkalla läheltä liipanneesta kivivyörystä ja yli purjehtineesta ukkosmyrskystä. Kiersimme Ranskaa 25 helteistä päivää, kolusimme Choranchen tippukiviluolat, tutustuimme hulluhkoon Palais Idealeen ja uimme Paratiisilaguunin rannoilla Arcachonessa. Matkan jälkeen oli todella vaikeaa laskeutua syksyyn ja arkeen.

Vuoden aikana ei tullut vastaan varsinaisia suuria epäonnistumisia tai hankaluuksia. Polvi lienee ongelmistani ainoa ja nyt vuoden lopulla sitten selvitettiin viiden vuoden muljunnan jälkeen mikä sitä vaivaa. Tietääpähän ainakin nyt, ettei kannata todellakaan harjoitella voltteja tai hypätä kovin korkealta ennen kuin vika on korjattu. Kyllä tällä muuten vielä korjaamatta kävelee, kun kerran käveli Blancillekin. Pistän polven puukon alle sitten kunhan elämänmullistus on ohitse.

Musiikillisesti vuoden viehättävin löytö oli laulettu mantra Om Mani Padme Hum. Uskokaa tai älkää, voin kuunnella kirjoittaessani tuntikausia laulua, jonka ainoat sanat ovat Om Mani Padme Hum. Verkosta voi latailla mantran erilaisia variaatioita. Pidän erityisesti sellaisista, joissa naisen kirkas ääni laulaa ja taustalla helisevät kristalliset tiu´ut.

Vuodelle 2006 olisin toivonut enemmän kiirettömyyttä ja aikaa keskittyä tärkeisiin asioihin. Onneksi en ehtinyt ajaa itseäni traditionaaliseen talviseen kuolemanväsymykseen, joka pakottaa minut nukkumaan aina kun voin. Vältin sen niukin naukin keväällä ja syksy nyt on mennyt siinä lonkalta töitä paiskiessa. Töiden osalta vuosi oli kohtuullinen: tarpeeksi töitä ja tarpeeksi lomaa. Olen oppinut vähentämään jatkuvaa murehtimisstressiä niin, ettei se ala sattua sydämeen.

Vuoden rimanalitus: Menneestä vuodesta haluaisin muuttaa pystyessäni erään luolanaisen aivokapasiteetilla toteutetun juopottelukeikan. On ikävää, kun alkoholiin varovasti ja terveellä kunnioituksella suhtautuvalta ihmiseltä karkaa huomaamatta pullo kädestä. Ilta alkaa sivistyneesti sherryllä mutta aamulla pensaasta löytyy tyhjä viskipullo, jonka juojaa ei tarvitse kauaa miettiä. Käytös muuttuu ja muisti menee kerrankin ihan aikuisten oikeasti. Aamulla otsasta löytyy iso kuhmu, jonka alkuperästä ei ole mitään havaintoa. Hieronymus Boschin Kiirastuli on kesäinen piknikki verrattuna siihen kärsimykseen, joka aamulla seurasi krapulan muodossa. Sänky oli liian korkea paikka maata, matto oli liian korkea paikka maata ja jopa lattia oli liian korkea paikka maata. Miksi krapuloita varten ei kaiveta valmiiksi takapihalle syvää monttua jonka pohjalla olisi viileää? Myöhemmin tulevat vakavat kysymykset: tunnenko sittenkään itseni pohjamutia myöten ja kuka minä oikein olin juovuksissa. En onneksi tehnyt mitään peruuttamatonta tai aiheuttanut pysyviä vammoja itselleni tai muille. Tapoin tosin mintuntaimeni pudottamalla ne kukkapöydältä ja rikoin yhden viinilasin. Pitkäkestoisin seuraus: en pysty varmaan enää ikinä juomaan rakastamaani sherryä. Ajatuskin sherrypullosta saa minut yökkäämään refleksinomaisesti. Viskiä vihasin jo valmiiksi, jotta lisäinho sen suhteen ei ole iso vahinko. Ihmettelen vaan miten helvetissä minä pystyin juomaan sitä melkein kokonaisen pullon.

Vuonna 2006 rakastamisesta on löytynyt edelleen syvempiä sävyjä. On ihmeellistä olla viiden vuoden seurustelun jälkeen ihastunut kumppaniinsa, nukahtaa illalla rakkaaseen kainaloon ja herätä aamuisin suukkoihin. Riidat ovat edelleen siedettävän pieniä ja harvinaisia ja liittyvät yleensä siihen että molemmilla on luja tahto, korkea omanarvontunto ja jästipää, jota toisen ei anneta käännellä mielin määrin. En tiennyt etukäteen, että näin paljon voi rakastaa. Tämä vain paranee kuin vuosikertaviini.

Ihmisiin suhtautumiseni on jatkanut samaa loogista kaartansa. Vähemmän on enemmän. Tietyt oman ja toisten ihmisten käyttäytymisen piirteet ovat entisestään vahvistaneet käsityksiäni siitä, että ihmisiin ei voi luottaa ja että moraali tai sivistynyt käyttäytyminen ovat vain hienoinen lakkakerros eläimellisten viettien ja itsekkyyden pinnalla. Sitäpaitsi, kirkas oivallus: suurin osa ihmisistä on aivan sietämättömiä ja suurin osa ihmisistä ei edes siedä yhtään toisiaan, he vain teeskentelevät. Sietämättömien kanssa voi vielä tulla toimeen teeskentelemällä ja pitämällä "vesi hanhen selästä" -linjaa, mutta muutaman kappaleen verran on toki niitäkin (onneksi todella harvoin, jos koskaan näkemiäni) ylisietämättömiä persereikäisyyden tiivistymiä, joille voisi toivoa vilpittömästi joululahjaksi niskalaukausta saunan takana. Mutta olkoot ja eläkööt rauhassa. En jaksa tuhlata energiaani takautuvasti pahan toivomiseen, vaan keskityn puhtaasti itsepuolustukseen sillä hetkellä kun kimppuuni käydään .

Jäljelle jäävä siedettävä ja rakastettava osuus on kultaakin kalliimpaa.

Vuoden 2006 sosiaalispsykologisiin oivalluksiini kuuluu se, että ihmiset pelaavat jatkuvasti erilaisia evoluutiota jäljitteleviä syö tai tule syödyksi -akselille sijoittuvia pelejä, koska heillä on tylsää. Peleissä on aina narsistisen tyytyväisesti itseään onnitteleva voittaja ja pettynyt häviäjä joka tuntee häpeää, katkeruutta ja vihaa siitä että on huonompi. Tiedostaminen on vahvistanut entisestään haluani erakoitua, mutta toisaalta myös tuikahduksina esiintyvää haluani panostaa silloin tällöin niihin harvoihin ihmisiin joiden seurassa on hyvä ja vaivaton olla. Kannattaa hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan joilta ei kadehdi tai halua varastaa mitään ja jotka eivät kadehdi sinua eivätkä myöskään halua viedä sinulta mitään. By the way, Pelaaminen on perseestä. Minä vihaan sitä.

Vuoden 2006 aikana intohimoni lukea erämaihin, aavikoille ylipäätäänkin ihmisniukille luonnonalueille sijoittuvaa dokumenttikirjallisuutta on vain entisestäänkin vahvistunut. Kuljen kirjojen sivuilla Mongoliassa, Siperiassa, Saharassa ja Tiibetissä. Karu luonto kirvoittaa kamarallaan kulkevista ihmisistä syvää, arkista viisautta ja virvoittaa kyynistä sydäntä. Ikisuosikkinani keikkuu Peter Matthiessenin Snow Leopard, Vladimir Arsenyevin Dersu Uzala, kirgisialaisen Tsingiz Aitmatovin melankoliset tarinat, mongoliaa kirjassaan Kesytön Aasia kuvaava Henning Haslund-Christensen, Myrskyluodon Maijan äiti Anni Blomqvist, lukuisat Afrikkaan rakastuneet ihmiset jne. Ilahduttavaa on, että matkakuvaukset eivät maailmasta kesken lopu ja n e ovat usein todella laadukasta luettavaa.

Vuoden parhaita makuelämyksiä ovat Helsinkiläisessä ravintola Vltavassa syöty lohi ja Tallinnan torilla nautiskeltu lämmittävä talvijuoma, jossa oli inkivääriä, alkoholia, omenaa ja jotain muutakin. Mieleen on jäänyt olut Tete Roussen mökillä auringon laskiessa vuoristoon ikkunoiden takana - se ei ollut jumalattoman hyvää, mutta ainutkertaisen nautinnollista.

Paras näkemäni elokuva oli ehdottomasti Mikael Håfströmin Ondskan - Pahuus. Pisti kylmäksi ja lämpimäksi samalla kertaa. Katsokaa se, jos haluatte että iho kuoriutuu mielen pinnalta. Jan Guilloun pohjana oleva kirjakin pitäisi lukea.

Järjissäni ja ilman masennusta minut piti tämänkin vuoden ajan liikunta. Ihana, kamala liikunta joka tekee vahvaksi mutta niin usein kipeäksi. Ilman liikuntaa olisin tosin monin verroin kipeämpi ja heikompi.

Vuoden mielenkiintoisin tuttavuus oli kanadalainen professori, jonka kanssa oli helppoa keskustella vaikken ole kiinnostunut hänen alastaan pätkääkään. Juttu alkoi luistaa, kun hän kävi kertomaan rapakon takana olevissa luonnonpuistoissa eleskelevistä karhuista jotka aiheuttavat harmaita hiuksia patikoijille.

Vuosi oli siis itsessään kutakuinkin hyvä ja helppo vuosi. Pidän tällaisista vuosista, jotka eivät syö ihmistä elävältä eivätkä jätä suuhun kitkerää makua. Uudesta vuodesta toivon luonteeltaan samankaltaista, mutta olosuhteiltaan täysin erilaista. Seikkailua on luvassa, saa nähdä miten se muuttaa maailmani.