keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Pehmeitä lumipalloja

Tänään sain perusteellista palautetta eräästä minulle rakkaasta, vuosikausia työn alla lojuneesta tekstistäni, joka ei tunnu koskaan tulevan valmiiksi. Päässäni se on tosin ollut valmiina jo niin kauan, että olen monesti luullut kirjoittaneeni sitä paljon enemmän, kuin sitä oikeasti paperilla onkaan. Nyt tarina taas nytkähti liikkeelle ruususen unestaan ja voi olla toiveita, että siitä vielä tulee kokonainen. Kauhea perkaaminen ja suolestaminen ainakin on edessä, mutta sitähän minä en säiky.

Olo on jokseenkin outo kritiikkipalaverin jälkeen, hieman surumielinen ja ehdottomasti ahne. Vihdoin ja viimein olen päässyt tekemisiin sellaisten kirjoittajien kanssa, joilta todella sataa oikeaa palautetta. Ei ilkeästi tai lytäten, vaan sillä tavoin kun voisi kuvitella lumisodassa pehmeiden lumipallojen muksahtelevan takkiin. Yhtään palloa ei tullut kuitenkaan naamaan, eikä kukaan laittanut pallon sekaan pikkukiviä tai nutistellut siitä jääkuulaa. Tätä olen toivonut ja kerjännytkin: olkaa julmiakin, muuten en kehity, tuudittaudun vain siihen uskoon että osaan jo kirjoittaa tarpeeksi hyvin. Silloin on oikeasti hyvä saada pallosta edes takaraivoonsa. On kullanarvoista, jos tuntee ainakin edes sen yhden ihmisen, joka suostuu suhtkoht napakalla kritiikkipallolla heittämään. Tuli vähän hermostunut ja hauras, mutta kiitollinen olo siitä, että porukka tosiaan antoi palaa, eikä vain istunut hiljaisena seinille tuijotellen.

Sellaista lumisotaa osaa todella arvostaa, kun aiemmin on ripotettu vain hiukan päälle puuterilunta ts. lähes joka ikinen polvillani kerjäämä kritiikki on kuulunut ryhmään "ihan kiva" ja "juu, olihan se..." AAARRGGGHH! Jos ei ole muuta sanottavaa, niin ehkei kannata sanoa mitään tai alun perinkin kieltäytyä arvostelutehtävästä. Ihan paskakin on parempi kuin ihan kiva.

Meno oli hivenen toisenlaista syksyllä. Kieleltään mainiosti partaveitseksikin kelpaava tietokirjoittamisen opettaja sai kurssilaistemme tekstit tykinkuulamaisuudellaan puhkottuaan aikaan jonkinlaisen kirjoitusmasennuksen. Hän pilkkoi armotta meidät viattomat ja sinisilmäiset pikku kirjailijanalut lihakirveellä tarjouspaistiksi. Jestas sitä röykytystä: "minulla ei ole mitään pelättävää pallillani, jos te tulette minua haastamaan", hän uhosi ja virnisteli kyynisesti. Ensin hänen häijyytensä ihastutti minua kovasti ja innosti räkyttämään vastaan. Sitten huomasin, ettei hänelle kerta kaikkiaan mahda mitään ja tuli olo, kuin olisi iskenyt päätään betoniseinään. Teki vain mieli istua ääneti nurkassa murjottamassa. Harmi etten ollut silloin vireimmilläni.

Krapula hänen palautteistaan kesti jokseenkin joulusta tammikuuhun. Harmitti jälkikäteen, etten saanut kurssilla tarpeeksi suutani auki (uhmaa ja erimieltä olisi kyllä ollut) mutta sano nyt siinä sitten jotain, kun toisen sanan säilä heiluu niin, ettei järki pysy perässä. Eipä ole aiemmin sattunut tuollaisia heppuja vastaan. Hän on selvästi treenannut itsensä hyvinkin taitavaksi sanalliseksi kamppailijaksi, jollaiselle on ilman väittelymaneereja ja ensyklopediamaista yleistietoutta vaikea mahtaa mitään, vaikkei mikään saapas olisikaan. Aikaa oli liian vähän, että olisi päässyt kiertämään edes kerran hänen selustaansa ja tuikkaamaan makeasti pakaralihakseen.

Ei huvittanut juurikaan käydä katsomassa kurssin arvosanaa, koska luulin sen vahvistavan lopullisesti kuulumiseni idioottien kastiin. Täysin absurdisti olin kuitenkin saanut korvat luimussa haukkujen kuuntelemisesta oikein hyvän arvosanan. En ymmärtänyt laisinkaan, miksi. Tyypillä on kieroutunut huumorintaju tai sitten sain arvosanani nopan heitolla. Mene ja tiedä. Nauratti kyllä hiukan, että ei ole totta!

Mutta nyt on siis surumielinen ja ahne olo. Surumielinen ensinnäkin siksi, että kävin kritiikkipalaverin jälkeen lukemassa seminaarinvetäjämme erään verkossa olevan tekstin ja se sai minut polvilleni. Hieno tarina, jonka kirjoittajalla on poikkeuksellinen elämänkohtalo ja ihmeellinen sanan käyttämisen taito. Hänen tekstinsä sattui ruumiillisesti, teki melkein mieli itkeä. Se oli rehellisen kaunista ja rumaa, puhdasta hallittua tekstiä. Teksti kirkasti entisestäänkin tuosta kirjoittajasta saamaani hyvää kuvaa. Hän vaikuttaa merkillisen miellyttävältä ja ystävälliseltä ihmiseltä, joka pystyy kannustamaan huononkin tekstin kirjoittamisen jälkeen jaloilleen, niin ettei tee mieli heittää kynää nurkkaan.

Kuitenkin järkytyin hänen taitavuudestaan ja omasta harmaasta osaamattomuudestani sen rinnalla. Minusta on surullisen upeaa, että joku osaa kirjoittaa niin, että järkyttää lukijan mielenrauhaa ankarasti. Hänen tekstinsä pääsi sellaiselle ihmisyyden alueelle, jossa en ole koskaan ennen käynyt ja se sai minut tuntemaan itseni vähintäänkin monirajoitteiseksi. Tajusin, että edes kiikarietäisyydelle hänen kaltaisensa kirjoittajan tasoa päästäkseni, minun on ylitettävä sellainen jäärailo, että minun on vaikea uskoa sen olevan mahdollista. Totta kai aion kuitenkin yrittää, vaikka sitten perkele hakun ja jäärautojen kanssa. Siitä pääsenkin sitten ahneuteen. Minuun iski silmitön ahneus kirjoittaa entistä sinnikkäämmin. Halu nykertää ja jyystää tekstiäni, lauseitani ja yksittäisiä sanojakin niin kauan, kunnes niistä on hölkkyytetty viimeinenkin turha tavu pois. Pakkomielle kirjoittaa edes yksi lause, joka saa edes yhden ihmisen tuntemaan jotain.

Haluan enemmän kuin mitään muuta, kehittyä kirjoittajana. Haluan kuulla jonkun lukevan tekstiäni ja pystyä kuuntelemaan sitä ilman että korvia vihloo (niin kuin tänään). En halua teksteistäni täydellisiä, sillä täydellisyyteen pyrkiminen on luovuuden kuolema. Mutta haluan niistä sen verran kelvollisia, että voin lukea niitä ja punehtua mielihyvästä: minäkö tuon kirjoitin?

Heitelkää ihmiset pehmeitä lumipalloja!

2 kommenttia:

tiikeritoveri kirjoitti...

Yksi näkemys: jos on kirjoittaminen vaikeaa ja haasteellista, niin on kyllä palautteen antaminenkin. Minusta oikeastaan jopa vaikeampaa. Oman tekstinsä kanssa sitä on kuitenkin kuin kotonaan (tarkoitti se sitten vaikka kamalaa epäjärjestystä tai remonttikaaosta), toisen tekstiä lukiessa kuin kylässä, mahdollisesti muilla mailla, ympäristössä jota ei välttämättä tunne, saati ymmärrä, miten siitä on sellainen tullut. Vieraan aseman koen häilyväksi: jos olo on epämukava, mistä aina tietää, onko se oma vai isäntäväen vika...? Jos minä en tajua toisen tekstin ideaa tai jotain ratkaisua siinä, onko syy kirjoittajassa vai minussa? Anna siinä sitten palautetta, jollei ole tuokaan selvää...

Mutta joo, mitäpä sitä ei ystävän eteen tekisi. Koitan heitellä, mahdollisuuksieni mukaan. Lumipalloissa näkemäni viittauksen tulkitsen muuten tahalliseksi... ;-) Oivaltavaa, täytyy myöntää...

Palautteen saannista voisin kyllä allekirjoittaa ihan saman mitä tässä raapaisussa kerrot. Innottomia "ihan kiva" -kommentteja pitäisin minäkin tosi ärsyttävinä! Jos lukija ei lempo soikoon todellakaan keksi tekstistä YHTÄÄN tuon syvällisempää sanottavaa, toteaisi mieluummin asiallisen tiukasti, että "minulla ei valitettavasti ole tästä mitään sanottavaa".

Suosittelen Häiriöklinikan päreitä kommentteineen 8. ja 11.3., ellet ole vielä lukenut. Tässä yksi juuri palauteasiaa koskeva pätkä Kirstiltä: "Mitä keskeneräisten tekstien luettamiseen tulee, minulla ei valitettavasti ole sellaista tapaa, vaikka pitäisin sitä hyvänä. Olen jotenkin niin vaikealla tavalla sosiaalinen ja neuroottinen etten ole onnistunut luomaan itselleni verkostoa jonka piirissä voisi lukea ja luettaa ja antaa luottavaisin mielin palautetta. Olen tehnyt joitakin epäonnistuneita yrityksiä kyllä ja kadehdin aina kun ihmiset kertovat kuinka he luettavat kässäreitään luottolukijoillaan. Epäonnistuneella yrityksellä tarkoitan sitä että pyydän jotain tuttua lukemaan eikä hän kehtaa kieltäytyä ja sitten hän viikon parin kuluttua kertoo että ihan kiva, jatka samaan tyyliin. Aluksi pakotin mieheni lukemaan, mutta hermostuin aivan totaalisesti hänen palautteisiinsa."

Mielenkiintoista olisi myös miettiä, missä määrin kirjoittamisen ja palautteen antamisen taidot kulkevat käsi kädessä... Onko hyvä kirjoittaja automaattisesti - halutessaan - myös taitava palautteen antaja? Itse pitäisin ainakin todennäköisempänä kuin päinvastaista.

Ta-Miit kirjoitti...

"Lumipalloja" lanseeratessani en muuten tällä kertaa ajatellut mitään nimiassosiaatioita, se ei ollut tahallista, vaan tuli siitä että juuri sinä iltana satoi narniamaista satulunta ja kotiin kävellessäni ajattelin millaisia pöfföisiä lumipalloja siitä saisi. Lisänä siinä oli tunnelma pienistä mieleen osuneista muksahduksista kritiikki-istunnossa.

Kritiikin puutteella ja laimeudella puolestani viittaan enimmäkseen aiempaan kirjoitusryhmääni, joka kerta kaikkiaan koostui aivan liian kilteistä ja mielipiteettömistä ihmisistä ja joka jätti suuhun aika laimean maun. Siellä jotenkin loisti poissaolollaan se intohimo, sanan säilän heiluttamisen tarve ja ärhäkkyys, jota nykyisestä porukasta kyllä löytyy. Tai oikeastaan täytyykin löytyä, sillä siellä on lähes pakko osallistua keskusteluun ja skarpata.

Eikä sekään aina ole edellytyksenä, että tajuaa jonkun tekstin, vaan että edes ilmaisee minkälaisen vaikutelman siitä sai ja mitä huomioita on tehnyt esimerkiksi kielen sujuvuudesta.

Itse koetan väsätä kritiikkini tekstien herättämien tunteiden pohjalta ja sitten vasta aloittaa järjellisesti perusteltavien yksityiskohtaisten huomioiden perkaamisen.

Mutta vaikeatahan se on, niin kritiikki kuin kirjoittaminenkin. Muutenhan tämä maailma hukkuisi hyviin kirjailijoihin ja loistaviin kriitikoihin.