keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Karjalaisten laulu

Tiikeritoveri tuossa kiusoitteli minua kaipuusta kotiseudulle, eli Pohjois Karjalan kunnaille. Ruisleivän, runon ja kukkuvien käkien kultamaille.

Kyllähän se täytyy myöntää, että minulla Karjalaan ja varsinkin karjalan murteeseen liittyy tietynlainen kultareunainen nostalgia. Puhun siis tässä yhteydessä siitä Karjalasta, joka on Suomen puolella, en siitä jota toistuvasti haikaillaan takaisin.

Jos kuulen Karjalaisten laulun tai varsinkin itse laulan sitä, vesi herahtaa silmiin ja ryhti suoristuu. Maakuntalaulua lauletaankin yleensä sydämen pohjasta ja ääntä säästelemättä. Asiaan kuuluu myös se, että kun laulun sanat menevät "kurja Karjalamme Suomen surut soittelee", laulajat korottavat usein ääntään vaihtaen sanan kurja paikalle uhmakkaasti KAUNIS! Joskus tulee myös ylen hilpeä olo Leevi and the Leavingsien osuvasanaisesta biisistä "Pohjois-Karjalaan." Karjala-olutkin pitää tietysti etikettitietoisena korkata silloin tällöin, vaikka Rakkaani maakunnasta rinnalle onkin rönynnyt Karhu.

Laulun säveltäjä ja sanoittaja P.J. Hannikainen hioi laulua 18 vuotta ja hyvää jälkeä tuli. Karjalaisten laulu on ehdottomasti komein maakuntalaulu!

Nostalgia on kuitenkin kaksijakoista. Luonto on paikoin hyvin kaunista, paikoin niin kaameaa turakkoa, ettei se pärjää eteläisille kalliomaastoille alkuunkaan. Punkkeja siellä taitaa sentään olla vähemmän kuin etelässä, tosin perkeleelliset hirvikärpäset ovat tehneet sinne julmetun invaasion venäjältä. Junan ikkunasta sinne päin mentäessä on mukavaa seurata, kuinka tutut maisemat kulkevat virtana ohi ja metsien ilme muuttuu synkemmäksi ja havuisemmaksi. Talvella taas on tullut todistettua sitäkin ihmettä, että rannikolta lähtiessä oli vielä nollakeli, mutta Karjalaan saavuttaessa junan vessassa oli lunta ja asemalla niin kipakka pakkanen, että piti kaivaa matkalaukusta kaikki ylimääräiset vaatteet päälle ja silti kylmi niin penteleesti. Lunta siellä riittää talvella mainiosti hienojen, naapureita kummastuttavien jättiläishirviöveistosten tekoon, täällä taas hyvä jos yhden lumilyhdyn saa talvessa väsätyksi.

Kaupungit eivät puolestaan ole siellä päin niin kovin kauniita, ei ainakaan ankeanharmaa ja viimatuulinen Joensuu. Paitsi tietysti kesän kauneimpana aikana, kun koivut vihertävät ja voi kulkea jokivartta ja ostaa torilta kuumia ihania karjalanpiirakoita kuunnellen lempeää murteenkäläkätystä.

Pohjois-Karjalassa viihtyy annoksittain, varsinkin jos loman aikana tulee lähdettyä vesille, hiekkakuopille tai metsiin. Tosin ainakin lapsuudenkotia ympäröineet rakkaat metsät ja mannut on ojitettu sekä aukkohakkailtu niin, etten oikein osaa siellä enää tarpoakaan maamerkeistä eksymättä. Äitikin aina karhuista varoittelee, kun joutui itse marjareissulla samalle aukiolle mesikämmenen kanssa ja pelästyi tolkuttomasti. Hillittömänä sienisyksynä 2003 olisin kuitenkin jäänyt Karjalaan mieluusti vaikka loppusyksyksi metsiä koluamaan, sillä silloin suurinpiirtein kotiportaan vieressä kasvoi tatteja, kun taas etelästä ei meinannut löytyä edes kuivaneita kärpässieniä.

Jonkinlainen melankolia ja apeus, joka liittyy tyhjenevään maaseutuun, on silti ainakin pienen kylän raitilla aistittavissa. Kaksi hullumummoa siellä aina hunttaa, heihin ei voi olla törmäämättä. Mitäs sitten kun he heittävät veivinsä? Paikallisväri se vain laimenee entisestään.

Eräs paluumuuttajaksi haikaileva ystäväni huudahti silmät suurena, että en voi olla tosissani, kun paikallisessa pikkukapakassa luokkakokouksen jälkeen istuessamme, tokaisin että ONNEKSI! en jäänyt sinne. Olen kuitenkin ehdottomasti juuri sitä mieltä: siellä ei olisi ollut minulle mitään. Ei jalansijaa, sukulaissieluja, mielekästä tekemistä tai elämää. Siinä kotiseudun varjopuolet, jotka pystyin eliminoimaan vain sieltä evakkoon lähtemällä. Kyllä siellä aina kipaista voi, mutta ei juuttua.

Tämän pohdiskelun innoittamana otin ja vaihdoin puhelimeni soittoääneksi Karjalaisten laulun. Käpälä onkin rallatellut jo varmaan vuoden venäläistä kansanlaulua Kasakkapartiota, josta pidän kovasti melodian, en suinkaan laulun sotaisten sanojen takia.

1. Suloisessa Suomessamme
oisko maata armaampaa,
kuin on kaunis Karjalamme,
laulun laaja kotimaa!
:,: Lauluna sen kosket kuohuu,
järven aallot loiskuaa,
säveleitä salot huokuu,
ikihongat humajaa. :,:
2. Perintönä laulun juuret
meill' on entisajoilta,
jolloin kaikki toimet suuret
laulun tehtiin mahdilla,
jolloin meidän kankahilla
taitomiehet askaroi,
nuotioilla nokisilla
ongelmoita askaroi.
3. Yli Suomenniemen vielä
maine kuulu kulkevi,
kuinka Väinön kannel siellä
koko luonnon lumosi;
kuinka Seppo taitoniekka
Sammon kirjokannen loi,
tahi Kaukomielen miekka
sota-innoin salamoi.
4. Ei oo meillä rikkautta
eikä maamme viljavaa,
vaan on laulun runsautta,
kylvämättä kasvavaa;
:,: sit' ei pane Idän halla
eikä Pohjan pakkaset,
se ei sorru sortamalla,
sitä ei lyö rakehet. :,:
5. Kyll' on kansa Karjalankin
monet kovat kokenut,
väkivallan raaimmankin
iskut tuimat tuntenut;
kestänyt on sodan pauhut,
sorrot vuosisatojen,
sodan pauhut, vainon kauhut,
kolkot vuodet katojen.
6. Mutta meiltä laulun mahti
mennyt maan ei rakohon,
säveleiden sorja tahti
viel ei vierryt pakohon.
Josko murhe mieltä painaa
tahi riemu kohottaa,
laulu,soitto, meiltä aina
yhtä herkäst' irtoaa.
7. Konsa vaino Suomeamme
kovin kourin koittelee,
silloin kurja Karjalamme
Suomen surut soittelee.
:,: Ja kun onnen päivän koitto
Suomellen taas sarastaa,
silloin riemun suuri soitto
Karjalasta kajahtaa! :,:

3 kommenttia:

Hiipi kirjoitti...

Hei! Rakkaat Kisulit -bloggaaja kävi täällä vastavierailulla. Kyllä Hapilla on lumijänistassut ja karvatupsuja varpaiden välissä. Onko teidän kisusta kuvia jossain?

Miss Foxy kirjoitti...

>>Karjalaan saavuttaessa junan vessassa oli lunta>>

asian vierestä kommentoin, mutta em. ilmiö saattaisi ulkomaanelävästä olla aikas eksoottista : D

Lissu kirjoitti...

Hei,
minä olen laulanut kuorossa tuon laulun! WiOLin aikoja ne...