Rakastamani kirjat tahtovat tulla luokseni. Tänään silmäilin hajamielisenä erään kirpputorin kirjahyllyä ja ilon aallon lävistämänä huomasin, että hyllyssä nökötti yksi parhaimmista lukemistani novellikokoelmista: Vladimir Solouhinin Hunajaa leivälle (Med na hlebe). Ja vain kaksi euroa kirjasta, jonka vaikeaa saatavuutta olin harmitellut useaan otteeseen. Jos olisin vielä saanut samaan syssyyn Solouhinin hurmioituneen sienikirjan "Kolmas metsästys" niin olisin varmasti pussannut kirpparin pitäjää.
Hunajaa leivälle -teoksesta löytyy novelli, josta aion kirjoittaa osan tähän, kun se on niin uskomattoman liikuttava, järkyttävä ja hieno. Tietysti novellissa on kissakin, varsin tärkeässä mutta traagisessa roolissa. Novelli käsittelee kostamista ja loppumatonta kierrettä, johon se johtaa.
VLADIMIR SOLOUHIN: Saman katon alla kokoelmassa Hunajaa leivälle sivut 227-230. Suomentanut Marja-Leena Jaakkola, kustantanut kustannusliike Raduga 1986.
"Saman katon alla" on kertomus päähenkilöstä ja hänen vaimostaan, jotka asuvat jonkinlaisessa paritalossa naapureidensa Njuskan ja tämän isän Pavelin kanssa. Njuska on oikea perkele naiseksi ja ajautuu naapureidensa kanssa huonoihin väleihin, kun nämä viattomasti pyytävät ettei hän hygieniasyistä kaataisi jätevesiään heidän yhteiselle pihalleen. Njuska alkaa puhua naapureistaan pahaa oikein urakalla pitkin kylää ja jutut muuttuvat aina vain pahemmiksi ja sairaammiksi. Päähenkilö ja hänen vaimonsa hankkivat sitten kotiinsa suloisen pienen kissanpennun, Afanasin ja lupaavat pitää siitä huolta. Vaimo löytää kissansa kuoliaaksi hakattuna pihalta ja tästä alkaa novellin tragedia.
Tämän suloisen pienen kissanpennun, tämän rakkaan Afanasin, ilkeä Njuska oli siis hakannut kuoliaaksi.
Vaimo itki ja vaati, että ampuisin heti Rubikonin (Njuskan koira). Tunsin itsekin sietämätöntä vihaa. Asiat kehittyvät siis tähän tapaan: minä tapan Rubikonin, Njuska polkee pyykkinarulle ripustamamme lakanat kuraan, minä ammun sarjatulella kaikki hänen kanansa ja ankkansa ja ehkä vielä porsaankin, hän viskaa kiehuvaa vettä lapsemme ylle... Minun mielikuvitukseni pysähtyi tähän, mutta kuka tuntee Njuskan mielikuvituksen rajat? Onneksi hän ei sentään pysty toteuttamaan viimeistä keksintöään: sytyttämään taloa tuleen, koska asuu itse saman katon alla.
Varmaan tällä tavalla on alkanut maapallon historia. Jokainen kiusa on maksettu takaisin uudella kiusalla, aina vähän suuremmalla. Niin on jyvän kokoinen paha kasvanut herneen kokoiseksi, herne pähkinän, pähkinä omenan, omena arbuusin... Ja lopulta pahuus on kasvanut valtameren kokoiseksi, niin suureksi, että ihmiskunta voi hukkua siihen. Näin on tultu talon sytyttämiseen tai oikeammin talon polttamiseen. Asiassa on vain se puoli - niin kuin nyt tässä meidän mikroskooppisessa tapauksessammekin - että me kaikki, koko ihmiskunta, asumme saman katon alla niin että naapurin polttaminen merkitsee samalla itsensä polttamista.
Mitä rohkeimmat rinnastukset vilisivät mielessäni, mutta todellisuus oli sillä hetkellä se, että Afanasimme oli hakattu kepillä hengiltä, että vaimoni itki ja että minun oli ammuttava Rubikon.
-No mitä sinä siinä istut?! kysyi vaimo. -Tänään hän surmaa kissanpoikasen ja huomenna katkaisee tyttäreltäsi jalan, koska sinä vain istut. Kerää rohkeutesi ja ammu se koira!
Koska en liikahtanutkaan paikaltani, vaimo jatkoi: - Ja muutenkin - ammuitpa Rubikonin tai et - niin lähdetään täältä! Vaikka tänään! En voi asua hänen kanssaan saman katon alla. En hetkeäkään! Tajuatko?
Koska oli koko joukko syitä, joiden takia emme voineet lähteä, olin edelleen hiljaa.
-Miksi et sano mitään? Sinähän olet mies, perheen pää! Sinun se on löydettävä ulospääsy umpikujasta. Kun kerran et pysty kostamaan Afanasin puolesta emmekä voi lähteä täältä, niin sano miten täällä eletään tästä eteenpäin! Sano mitä minun pitäisi tehdä? Miten minun pitäisi olla? Sano!
-Sinä kehoitat minua olemaan rohkea, mutta juttu on siinä, että yhden koiranpenikan ampuminen... Voidaan sanoa, että sanan varsinaisessa merkityksessä siihen ei tarvita rohkeutta. Mutta sinulla on mahdollisuus - jos niin tahdot - tehdä todella rohkea teko. Mene tekemään se!
- Kuristaa hänet omin käsinkö?
-Ei. Vie se hiivapaketti, jonka toin Moskovasta, ja sano että se on lahja meiltä molemmilta.
Vaimo katsoi minua kuin mielipuolta, säikähtyneenä. Sekunnin murto-osan hänen katseessaan ei ollut mitään tolkkua, oli kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Se oli se murto-osa, jolloin hänen laukkaavat ajatuksensa, tunteensa, vihansa ja kostonhalunsa oli pysäytettävä, oli käytettävä hätäjarrua ja vasta sitten aloitettava liike vastakkaiseen suuntaan.
-Oletko sinä... vakavissasi?
-Todella. Jos vain sinä olisit vakavissasi, kun kysyit, miten tästä lähdetään eteenpäin, mitä pitäisi tehdä ja miten olla. Mielestäni ainoa mahdollisuus tässä tilanteessa on viedä hänelle se hiivapaketti. Katsotaan mitä siitä seuraa.
-Ei ikinä! Siinä tapauksessa voit ampua minut Rubikonin sijasta. Minunko pitäisi alentua tuolla tavalla raivottaren edessä?
-Muuten meistä tulee samanlaisia. En näe muuta mahdollisuutta. Jos jatkamme tällä samalla tavalla, tapahtumat kehittyvät seuraavasti: minä ammun Rubikonin, hän polkee lakanamme kuraan, minä ammun hänen ankkansa, hän taittaa jalan tyttäreltämme. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin sytyttää talo tuleen. Kumpi ehtii ensin. Mutta meidän kannaltamme se on järjetöntä, koska asumme samassa talossa, saman katon alla. Pois emme voi lähteä, emmekä ajaa häntä pois. Joten en tosiaan näe mitään muuta mahdollisuutta. Se on ainoa. Ota siis hiiva ja vie se hänelle lahjana meiltä molemmilta.
-Mieluummin hirttäydyn vintille!
-Ota hiiva ja vie se!
-En ikimaailmassa!
-Ota ja vie!
Käärimme hiivapalasen sanomalehteen, ettei jokainen ohikulkija näkisi mitä vaimolla on kädessä. Vaimo kuivasi kyyneleensä, suoristautui ja lähti.
Tajusin hänen lähteneen suorittamaan sankarillista, jossain määrin jopa suurta urotekoa. Aina on vaikeampaa nousta ylöspäin kuin laskeutua alaspäin, aina on vaikeampaa nousta suosta kuivalle maalle kuin astua kuivalta suonsilmäkkeeseen, mutta kaikkein vaikeinta on aina ja jokaiselle ollut itsensä voittaminen.
En tiedä mitä seinän takana tapahtui. Ehkä Njuska viskasi hiivan vaimoni kasvoille. Ehkä hän vielä sylkäisi vaimoni perään. Olin jo aikeissani pyytää vaimoltani anteeksi, että olin vaatinut häntä tuohon mielenkiintoiseen mutta raskaaseen kokeeseen kun hän astui tupaan.
Hän oli innoissaan, aivan kuin olisi juuri kuullut elämänsä iloisimman uutisen. Hänen silmänsä säteilivät ja ääni katkeili liikutuksesta. Minulla nousi pala kurkkuun ja tajusin, että olimme juuri äsken koskettaneet jotakin ihmiselämän salaista ja tärkeää, ehkä salaisinta ja tärkeintä puolta.
Rauhoituttuaan vaimo kertoi mitä oli tapahtunut. Hänen astuessaan tupaan Njuska oli tarttunut hiilihankoon kuvitellen vaimoni saapuneen kostamaan kissan kuoleman. Hän saattoi odottaa mitä tahansa muuta kuin vihollisleirin sotilaan rauhallista astumista sisään. Vaimo oli avannut paketin ja laskenut pöydälle hiivan. Vaimolla oli ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa, että koska tänään oli sunnuntai, niin päätimme... ja että meillä on toinenkin paketti hiivaa, joten tämä joka tapauksessa pilaantuu, koska on kuuma eikä hiiva säily kauan lämpimässä.
Njuska oli purskahtanut itkuun ja heittäytynyt syleilemään vaimoa. Siinä oli vaimokin parahtanut itkuun ja siinä he itkivät toistensa olkaa vasten. Ja puhuivat kumpikin yhteen ääneen. Mitä nimenomaan, sitä ei vaimoni pystynyt sanomaan, sillä hän oli puhunut enemmän kuin kuunnelllut.
Tuskin olimme ehtineet rauhoittua, kun Njuska ilmestyi kynnykselle. Kädessä hän piteli suurta siivilää, joka oli täynnä komeita punasipuleita.
Mielessäni välähti, että jousi oli lähtenyt pyörimään vastakkaiseen suuntaan ja vielä kiihtyvällä nopeudella. Me veimme hänelle hiivapaketin, hän toi meille punasipulia, me viemme hänelle täytekakun, hän tuo meille kynityn ankan, me viemme hänelle pukukankaan, hän tuo meille kokonaisen porsaan, me viemme hänelle kattopeltiä ja hän ehdottaa, että meitä erottava seinä purettaisiin... Mielikuvitukseni lensi taas liian kauas.
En haluaisi millään kertoa, millaisia hankaluuksia meillä oli vielä syksyyn saakka naapurimme kanssa, millaisia sanoja hän käytti meistä milloin kaupassa, milloin kaivolla tai millaisia sanoja Pavel käytti hänestä tultuaan meidän puolellemme purkamaan sydäntään. Tämä tapahtui myöhemmin ja tapahtuisi varmaan uudelleen, jos vielä palaamme Svetihaan.
Mutta silti en koskaan unohda vaimoni säteileviä silmiä hänen palattuaan Njuskan luota, enkä liioin Njuskaa, joka seisoi arkana ovella kädessään suuri siivilä täynnä komeita punasipuleita.
Täytyypä myöntää, että en ole koskaan lukenut kostosta ja sen mielettömyydestä kirjoitetun näin oivaltavasti. Lukemani kostotarinat ovat yleensä ihan toisenlaisia. Niitä joissa pahanteon kohteeksi joutunut tekee lopulta hyvin ankarasti selväksi, että "Nemo me impune lacessit!"
Tarina on toki naiivi, mutta sellaisena juuri viisas samalla tavoin kuin lapset voivat joskus olla tyyliin "eivätkö ne sodat loppuisi jos vain ne sedät lakkaisivat tappelemasta toistensa kanssa?" Se on toisaalta myös hyvin realistinen, se ei väitäkään, että sen jälkeen kaikki eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaan vihjaa että ilkeät ihmiset eivät muutu pohjimmiltaan miksikään, vaikka heille olisikin hyvä. Mutta tarinassa onkin vain se yksi pieni hetki tärkeä ja tarkastelun arvoinen. Se, kun ilkeä ihminen pudottaa aseensa jonkun ollessa hänelle väkisin ystävällinen. Olen joskus nähnyt tämän ilmiön itsekin siitä tulee juuri tuolainen haltioitunut olo, kuin mitä kirjailija kuvaa, vaikkei se maailmaa muuttaisikaan.
Tarinan tunnelma jysähtää suoraan sydämeen ja saa kyyneleet silmiin. Se saa väistämättä miettimään, pystyisikö sitä kenties soveltamaan niin, että koston sijaan tekisikin jotain hyvää sellaiselle ihmiselle, joka tekee itselle pahaa. Käytännössä tuollainen teko vaatii aivan uskomatonta sankaruutta ja henkisiä voimavaroja. Ehkä sitä voisi joskus koettaa.
Hunajaa leivälle -teoksesta löytyy novelli, josta aion kirjoittaa osan tähän, kun se on niin uskomattoman liikuttava, järkyttävä ja hieno. Tietysti novellissa on kissakin, varsin tärkeässä mutta traagisessa roolissa. Novelli käsittelee kostamista ja loppumatonta kierrettä, johon se johtaa.
VLADIMIR SOLOUHIN: Saman katon alla kokoelmassa Hunajaa leivälle sivut 227-230. Suomentanut Marja-Leena Jaakkola, kustantanut kustannusliike Raduga 1986.
"Saman katon alla" on kertomus päähenkilöstä ja hänen vaimostaan, jotka asuvat jonkinlaisessa paritalossa naapureidensa Njuskan ja tämän isän Pavelin kanssa. Njuska on oikea perkele naiseksi ja ajautuu naapureidensa kanssa huonoihin väleihin, kun nämä viattomasti pyytävät ettei hän hygieniasyistä kaataisi jätevesiään heidän yhteiselle pihalleen. Njuska alkaa puhua naapureistaan pahaa oikein urakalla pitkin kylää ja jutut muuttuvat aina vain pahemmiksi ja sairaammiksi. Päähenkilö ja hänen vaimonsa hankkivat sitten kotiinsa suloisen pienen kissanpennun, Afanasin ja lupaavat pitää siitä huolta. Vaimo löytää kissansa kuoliaaksi hakattuna pihalta ja tästä alkaa novellin tragedia.
**********
Tämän suloisen pienen kissanpennun, tämän rakkaan Afanasin, ilkeä Njuska oli siis hakannut kuoliaaksi.
Vaimo itki ja vaati, että ampuisin heti Rubikonin (Njuskan koira). Tunsin itsekin sietämätöntä vihaa. Asiat kehittyvät siis tähän tapaan: minä tapan Rubikonin, Njuska polkee pyykkinarulle ripustamamme lakanat kuraan, minä ammun sarjatulella kaikki hänen kanansa ja ankkansa ja ehkä vielä porsaankin, hän viskaa kiehuvaa vettä lapsemme ylle... Minun mielikuvitukseni pysähtyi tähän, mutta kuka tuntee Njuskan mielikuvituksen rajat? Onneksi hän ei sentään pysty toteuttamaan viimeistä keksintöään: sytyttämään taloa tuleen, koska asuu itse saman katon alla.
Varmaan tällä tavalla on alkanut maapallon historia. Jokainen kiusa on maksettu takaisin uudella kiusalla, aina vähän suuremmalla. Niin on jyvän kokoinen paha kasvanut herneen kokoiseksi, herne pähkinän, pähkinä omenan, omena arbuusin... Ja lopulta pahuus on kasvanut valtameren kokoiseksi, niin suureksi, että ihmiskunta voi hukkua siihen. Näin on tultu talon sytyttämiseen tai oikeammin talon polttamiseen. Asiassa on vain se puoli - niin kuin nyt tässä meidän mikroskooppisessa tapauksessammekin - että me kaikki, koko ihmiskunta, asumme saman katon alla niin että naapurin polttaminen merkitsee samalla itsensä polttamista.
Mitä rohkeimmat rinnastukset vilisivät mielessäni, mutta todellisuus oli sillä hetkellä se, että Afanasimme oli hakattu kepillä hengiltä, että vaimoni itki ja että minun oli ammuttava Rubikon.
-No mitä sinä siinä istut?! kysyi vaimo. -Tänään hän surmaa kissanpoikasen ja huomenna katkaisee tyttäreltäsi jalan, koska sinä vain istut. Kerää rohkeutesi ja ammu se koira!
Koska en liikahtanutkaan paikaltani, vaimo jatkoi: - Ja muutenkin - ammuitpa Rubikonin tai et - niin lähdetään täältä! Vaikka tänään! En voi asua hänen kanssaan saman katon alla. En hetkeäkään! Tajuatko?
Koska oli koko joukko syitä, joiden takia emme voineet lähteä, olin edelleen hiljaa.
-Miksi et sano mitään? Sinähän olet mies, perheen pää! Sinun se on löydettävä ulospääsy umpikujasta. Kun kerran et pysty kostamaan Afanasin puolesta emmekä voi lähteä täältä, niin sano miten täällä eletään tästä eteenpäin! Sano mitä minun pitäisi tehdä? Miten minun pitäisi olla? Sano!
-Sinä kehoitat minua olemaan rohkea, mutta juttu on siinä, että yhden koiranpenikan ampuminen... Voidaan sanoa, että sanan varsinaisessa merkityksessä siihen ei tarvita rohkeutta. Mutta sinulla on mahdollisuus - jos niin tahdot - tehdä todella rohkea teko. Mene tekemään se!
- Kuristaa hänet omin käsinkö?
-Ei. Vie se hiivapaketti, jonka toin Moskovasta, ja sano että se on lahja meiltä molemmilta.
Vaimo katsoi minua kuin mielipuolta, säikähtyneenä. Sekunnin murto-osan hänen katseessaan ei ollut mitään tolkkua, oli kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Se oli se murto-osa, jolloin hänen laukkaavat ajatuksensa, tunteensa, vihansa ja kostonhalunsa oli pysäytettävä, oli käytettävä hätäjarrua ja vasta sitten aloitettava liike vastakkaiseen suuntaan.
-Oletko sinä... vakavissasi?
-Todella. Jos vain sinä olisit vakavissasi, kun kysyit, miten tästä lähdetään eteenpäin, mitä pitäisi tehdä ja miten olla. Mielestäni ainoa mahdollisuus tässä tilanteessa on viedä hänelle se hiivapaketti. Katsotaan mitä siitä seuraa.
-Ei ikinä! Siinä tapauksessa voit ampua minut Rubikonin sijasta. Minunko pitäisi alentua tuolla tavalla raivottaren edessä?
-Muuten meistä tulee samanlaisia. En näe muuta mahdollisuutta. Jos jatkamme tällä samalla tavalla, tapahtumat kehittyvät seuraavasti: minä ammun Rubikonin, hän polkee lakanamme kuraan, minä ammun hänen ankkansa, hän taittaa jalan tyttäreltämme. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin sytyttää talo tuleen. Kumpi ehtii ensin. Mutta meidän kannaltamme se on järjetöntä, koska asumme samassa talossa, saman katon alla. Pois emme voi lähteä, emmekä ajaa häntä pois. Joten en tosiaan näe mitään muuta mahdollisuutta. Se on ainoa. Ota siis hiiva ja vie se hänelle lahjana meiltä molemmilta.
-Mieluummin hirttäydyn vintille!
-Ota hiiva ja vie se!
-En ikimaailmassa!
-Ota ja vie!
Käärimme hiivapalasen sanomalehteen, ettei jokainen ohikulkija näkisi mitä vaimolla on kädessä. Vaimo kuivasi kyyneleensä, suoristautui ja lähti.
Tajusin hänen lähteneen suorittamaan sankarillista, jossain määrin jopa suurta urotekoa. Aina on vaikeampaa nousta ylöspäin kuin laskeutua alaspäin, aina on vaikeampaa nousta suosta kuivalle maalle kuin astua kuivalta suonsilmäkkeeseen, mutta kaikkein vaikeinta on aina ja jokaiselle ollut itsensä voittaminen.
En tiedä mitä seinän takana tapahtui. Ehkä Njuska viskasi hiivan vaimoni kasvoille. Ehkä hän vielä sylkäisi vaimoni perään. Olin jo aikeissani pyytää vaimoltani anteeksi, että olin vaatinut häntä tuohon mielenkiintoiseen mutta raskaaseen kokeeseen kun hän astui tupaan.
Hän oli innoissaan, aivan kuin olisi juuri kuullut elämänsä iloisimman uutisen. Hänen silmänsä säteilivät ja ääni katkeili liikutuksesta. Minulla nousi pala kurkkuun ja tajusin, että olimme juuri äsken koskettaneet jotakin ihmiselämän salaista ja tärkeää, ehkä salaisinta ja tärkeintä puolta.
Rauhoituttuaan vaimo kertoi mitä oli tapahtunut. Hänen astuessaan tupaan Njuska oli tarttunut hiilihankoon kuvitellen vaimoni saapuneen kostamaan kissan kuoleman. Hän saattoi odottaa mitä tahansa muuta kuin vihollisleirin sotilaan rauhallista astumista sisään. Vaimo oli avannut paketin ja laskenut pöydälle hiivan. Vaimolla oli ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa, että koska tänään oli sunnuntai, niin päätimme... ja että meillä on toinenkin paketti hiivaa, joten tämä joka tapauksessa pilaantuu, koska on kuuma eikä hiiva säily kauan lämpimässä.
Njuska oli purskahtanut itkuun ja heittäytynyt syleilemään vaimoa. Siinä oli vaimokin parahtanut itkuun ja siinä he itkivät toistensa olkaa vasten. Ja puhuivat kumpikin yhteen ääneen. Mitä nimenomaan, sitä ei vaimoni pystynyt sanomaan, sillä hän oli puhunut enemmän kuin kuunnelllut.
Tuskin olimme ehtineet rauhoittua, kun Njuska ilmestyi kynnykselle. Kädessä hän piteli suurta siivilää, joka oli täynnä komeita punasipuleita.
Mielessäni välähti, että jousi oli lähtenyt pyörimään vastakkaiseen suuntaan ja vielä kiihtyvällä nopeudella. Me veimme hänelle hiivapaketin, hän toi meille punasipulia, me viemme hänelle täytekakun, hän tuo meille kynityn ankan, me viemme hänelle pukukankaan, hän tuo meille kokonaisen porsaan, me viemme hänelle kattopeltiä ja hän ehdottaa, että meitä erottava seinä purettaisiin... Mielikuvitukseni lensi taas liian kauas.
En haluaisi millään kertoa, millaisia hankaluuksia meillä oli vielä syksyyn saakka naapurimme kanssa, millaisia sanoja hän käytti meistä milloin kaupassa, milloin kaivolla tai millaisia sanoja Pavel käytti hänestä tultuaan meidän puolellemme purkamaan sydäntään. Tämä tapahtui myöhemmin ja tapahtuisi varmaan uudelleen, jos vielä palaamme Svetihaan.
Mutta silti en koskaan unohda vaimoni säteileviä silmiä hänen palattuaan Njuskan luota, enkä liioin Njuskaa, joka seisoi arkana ovella kädessään suuri siivilä täynnä komeita punasipuleita.
**********
Täytyypä myöntää, että en ole koskaan lukenut kostosta ja sen mielettömyydestä kirjoitetun näin oivaltavasti. Lukemani kostotarinat ovat yleensä ihan toisenlaisia. Niitä joissa pahanteon kohteeksi joutunut tekee lopulta hyvin ankarasti selväksi, että "Nemo me impune lacessit!"
Tarina on toki naiivi, mutta sellaisena juuri viisas samalla tavoin kuin lapset voivat joskus olla tyyliin "eivätkö ne sodat loppuisi jos vain ne sedät lakkaisivat tappelemasta toistensa kanssa?" Se on toisaalta myös hyvin realistinen, se ei väitäkään, että sen jälkeen kaikki eläisivät elämänsä onnellisina loppuun asti, vaan vihjaa että ilkeät ihmiset eivät muutu pohjimmiltaan miksikään, vaikka heille olisikin hyvä. Mutta tarinassa onkin vain se yksi pieni hetki tärkeä ja tarkastelun arvoinen. Se, kun ilkeä ihminen pudottaa aseensa jonkun ollessa hänelle väkisin ystävällinen. Olen joskus nähnyt tämän ilmiön itsekin siitä tulee juuri tuolainen haltioitunut olo, kuin mitä kirjailija kuvaa, vaikkei se maailmaa muuttaisikaan.
Tarinan tunnelma jysähtää suoraan sydämeen ja saa kyyneleet silmiin. Se saa väistämättä miettimään, pystyisikö sitä kenties soveltamaan niin, että koston sijaan tekisikin jotain hyvää sellaiselle ihmiselle, joka tekee itselle pahaa. Käytännössä tuollainen teko vaatii aivan uskomatonta sankaruutta ja henkisiä voimavaroja. Ehkä sitä voisi joskus koettaa.
4 kommenttia:
kun naapurin mies, n. 35-v, 7 lapsen lestadiolaisisä, ampui huvikseen ilmakiväärillä "kun huvitti" tonttinsa laidalla kävelleen parhaan (tahtomattaan lapsettoman) ystäväni ainoan 3-vuotiaan harmaan viisaan kissan, ensimmäinen reaktioni oli: MITEN KOSTETAAN SILLE? tapetaanko siltäkin jotain yhtä arvokasta?
Kun luin tämän novellin alun, ensimmäinen reaktioni oli että toivottavasti joku tarinan henkilöistä käy kuristamassa tämän Njuskan ja heti! Minulle on täysi arvoitus, kuinka joku ihminen voi tappaa eläimen huvikseen tai ilkeyttään, silmää räpäyttämättä.
Novellin loppuratkaisu sai minut kihelmöimään tyydyttymättömästä kostonhalusta, mutta toisaalta myös liikutti ja vähän itkettikin muistuttaessaan myös siitä miksi pahat teot vyöryvät ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle, koska kukaan järjellisestikään ajatteleva ja hyvä ihminen ei juuri koskaan kostonhimossaan halua kääntää rattaan suuntaa.
Jos joku tappaisi minun kissani, en ikinä kuuna päivänä pystyisi toimimaan päähenkilön vaimon tavoin, vaan tekisin kaikkeni kostaakseni. En voisi painaa villaisella, vaikka yrittäisin. Yleensäkään en voi painaa villaisella pahoja tekoja ja olen ihan kykenemätön nykyisin kääntämään toista poskea, jos joku tekee minulle tai läheiselleni pahaa.
Ensimmäinen ajatukseni tuon lestadiolaisisä-juttusi osalta oli, että sille ukolle pitäisi ampua nappi otsaan. Toinen ajatus oli, että sille pitäisi mennä puhumaan vakavasti ja kertoa miten hirveää kärsimystä se huvikseen aiheutti. Kolmas ajatus oli, että tuon miehen täytyi olla pesunkestävä psykopaatti, joihin mikään ei tehoa.
ko. iskä haastettiin kyllä käräjille, kissan hinnaksi tuli 120 e sakkoja.
"rakasta vihollistasi".
miksi minun pitäisi sitä rakastaa, kun sekin vihaa minua?
valaistuminen on kovin kaukana...
En todellakaan usko, että vihollista pitäisi yrittää rakastaa, mutta ehkä etsiä siitä se piste, joka on inhimillinen ja katsoa voiko vihollisuuden purkaa sitä koskettamalla. Toisaalta maailmassa on vaikka kuinka paljon ihmisiä, jotka ovat pahoja huvikseen tai siksi, että ovat sairaita, eikä heihin tehoa minkään lajin ystävällisyys. Kaikki viha ei kuitenkaan ole selkäytimestä tulevaa, vaan monesti vainoharhainen reaktio siihen, kun uskotaan etukäteen muiden vihaavan itseä ja koitetaan laittaa pahemmaksi.
Minä en ole kyllä mikään hyvä ihminen saarnaamaan kostamattomuudesta, sillä vastaan aina pahoihin tekoihin samalla mitalla, enkä anna ikinä oikeasti anteeksi, jos minua tai lähimmäisiäni on kohdeltu todella huonosti...
Lähetä kommentti